Piikkisikoja, kääpiömammutteja ja villikissa, joka ei ollutkaan villi.

Piipahdin loppukesällä viikon verran Kreetalla, teoriassa vain lomailemassa. Luonnollisesti paraskin yritykseni viettää lomaa muuttuu aina luonnontieteelliseksi ekskursioksi. Tälläkin kertaa havaintoja, ajatuksia ja valokuvia tuli roppakaupalla, mutta koska jostakin pitää aloittaa, aloitetaan museosta. Iraklionissa sijaitsevasta Kreetan luonnontieteellisestä museosta siis. Se tarjosi hämmentäviä tiedonmurusia sekä Välimeren seudun nykyisistä että muinaisista eläimistä. Harvat asiat ovat yhtä jännittäviä kuin pölyiset vitriinit täynnä luita ja vanhuuttaan kulahtaneet täytetyt eläimet.

Museo on nelikulmainen teräs- ja lasilaatikko, joka näyttää Iraklionin venetsialaisen sataman ja arkeologisten kaivauspaikkojen naapurissa olevan aivan väärässä paikassa. Se ei ole kovin iso, ja vähäinenkin tila on käytetty modernin niukan ja avaran museon luomiseen sen sijaan, että esille olisi laitettu enemmän mielenkiintoisia asioita, joita museon kokoelmien kätköissä varmasti riittää.

Toinen harmituksen aihe oli valaistus. Dioraamat on valaistu pienillä, epäilemättä tyylikkäillä ledeillä, ikkunat peitetty ja seinät maalattu tummiksi. Lopputulos on niin hämärä, että yksityiskohtia on vaikea ylipäätään nähdä, valokuvaamisesta nyt puhumattakaan. Pyydän siis anteeksi useimpien kuvien kertakaikkisen karmeaa laatua. Touhuun olisi tarvittu järjestelmäkamera ja jalusta, eikä käsillä ollut kumpaakaan.

Museon dioraamat esittelevät Välimeren seudun erilaisia elinympäristöjä eläimineen ja kasveineen. Opin paljon uutta, päällimmäisenä sen, etten oikeastaan tiennyt niistä juuri mitään. Vaikuttaa, että eteläiset ja pohjoiset lajit kohtaavat toisensa Välimeren tienoilla hyvin outoina yhdistelminä. Monen suomalaisenkin eläimen levinneisyys on paljon laajempi kuin osaisi odottaa.

Esimerkiksi Libanonin havumetsiä esittelevässä dioraamassa juovahyeena (Hyaena hyaena) irvistää kultashakaalille (Canis aureus) säikähtäneen kalliotamaanin (Procavia capensis) katsellessa vierestä. Mitä kummaa, ei kai tässä Afrikan savanneilla oltu? Eteläisen Bulgarian vuoristometsä näyttää maisemaltaan hyvin samalta, mutta sen keskipisteenä pullisteleekin kotoisasti metsokukko!

Kultashakaalin sentään tiesin jo etukäteen elävän Afrikan ulkopuolellakin. Se on vanha eurooppalainen, jonka elinalue ulottuu Bulgariaan, Serbiaan ja Romaniaan saakka ja vaikuttaa olevan laajenemassa. Aiemmin tänä vuonna pieni joukko kultashakaaleja löydettiin yleiseksi hämmennykseksi Virosta.

Libyan pensasmaita esittelevässä dioraamassa kohtaavat korppi (Corvus corax) ja egyptinkorppikotka (Neophron percnopterus). Suomesta käsin korppia ajattelisi pohjoisten erämaiden linnuksi, mutta se on huikean laajalle levinnyt ja ilmeisen menestyksekäs lintu. Korppeja näkyi tuon tuostakin Kreetallakin.

Egyptinkorppikotkan taas mieltää nimensä mukaisesti afrikkalaiseksi, vaikka sen on levinnyt laajalti Lähi-Itään, Intiaan ja Etelä-Eurooppaankin. Tämä pieni, valkohapsuinen korppikotka on kuuluisa mieltymyksestään ihmisulosteisiin. Kyllä, ruokalajina. Mukavamman maineen se on saanut näppäränä työkalujen käyttäjänä, mikä ei ole petolinnuille ollenkaan tavallista. Oheinen maalaus on kuuluisan John Gouldin.

Lintukaksikon vieressä seisoskelee tyynesti valtavankokoinen piikkisika (Hystrix cristata). Olen aina ajatellut piikkisian Saharan eteläpuolisen Afrikan lajiksi. Olin vielä valmis hyväksymään, että sitä esiintyy Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässäkin, mutta hämmennyin perin pohjin, kun sain selville, että se elää myös Italiassa. On ilmeisesti epäselvää, kuuluuko Italia jostain ihmeen syystä piikkisian luontaiseen levinneisyyteen, vai onko se ihmisten tuoma. Välimerellä on myllerretty ja matkattu edestakaisin niin kauan, että on miltei mahdotonta selvittää, mitkä kasvit ja eläimet ovat alun perin eläneet missäkin.

Piikkisika on nimestään huolimatta jyrsijä, joka näyttää äkkiseltään vähän marsulta, ja on ilmeisesti myös kohtuullisen läheistä sukua sille. Paitsi, että piikkisika on suunnattoman suuri, ja näyttää piikkiensä ansiosta vielä isommalta. Yli 20-kiloiset jyrsijät vaativat vähän tottumista. Kokonsa ja injektioneulan muotoisten piikkiensä ansiosta piikkisika on varteenotettava eläin: sen kerrotaan tappaneen ihmisiäkin. Kuva: Gustav Mützelin piirros vuodelta 1927.

Kreetan luontoa esittelevässä dioraamassa on kreetanvillikissa, joka useimmissa lähteissä esiintyy tieteellisellä nimellä Felis silvestris cretensis. Kreetanvillikissa vietti pitkään salamyhkäistä elämää: tieteelle se oli tunnettu vain parista 1900-luvun alkuvuosina museokokoelmiin päätyneestä taljasta, ja sen epäiltiin jo kuolleen sukupuuttoon, vaikka Samarianrotkon tietämillä kerrottiinkin öisin kuuluvan kissamaisia ääniä. Vasta vuonna 1997 kattia lähdettiin varta vasten jahtaamaan, ja se löydettiinkin yhä elävien kirjoissa.

Aiemmin omaksi alalajikseen luultua kreetanvillikissaa kuvaillaan monissa lähteissä afrikkalaisten ja eurooppalaisten villikissojen välimuodoksi. Se ei kuitenkaan ollut tarkemmassa tarkastelussa ihan niin jännittävä, tai oikeastaan villikissa ensinkään. Kreetanvillikissa on ilmeisesti villiintynyt kesykissa, jonka muinaiset merenkävijät ovat saarelle tuoneet.

Ovathan Välimeren nykyiset eläimet jännittäviä, mutta eniten museossa odotin näkeväni Kreetan muinaisten eläinten fossiileja. Välimeren saarillahan eli ennen ihmisen saapumista toinen toistaan kummallisempia saarieläimiä, kullakin saarella oma eksentrinen valikoimansa. Oli jättiläiskokoisia rottasiilejä, kymmenkiloisia kaneja jotka eivät osanneet hyppiä, mahdollisesti vaihtolämpöisiä pienoisvuohia ja tietenkin kuuluisia poninkokoisia kääpiönorsuja. Eristyneille saarille pääsi vain suppea kokoelma onnekkaita eläimiä, ja saariolosuhteissa ne kehittyivät outoihin suuntiin.

Fossiileja oli museossa näytillä harmillisen vähän. Sentään Kreetan kuuluisimmat pleistoseenikautiset nisäkkäät olivat esillä, muutama luu kustakin samaan pieneen vitriiniin aseteltuna: kreetankääpiövirtahepo (Hippopotamus creutzburgi, kuvassa alaleuka), kreetankääpiömammutti (Mammuthus creticus) ja kokoelma erikokoisia Candiacervus-suvun peuroja, joista pienimmät olivat basenjinkokoisia. Niillä oli erikoiset sarvet, joissa oli harvakseltaan haaroja ja litteät, lastamaiset kärjet. Ironista kyllä, nämä pikkupeurat näyttävät olleen läheistä sukua Manner-Euroopan jättiläismäiselle isohirvelle eli irlanninhirvelle (Megaloceros). Vaikuttaa siltä, että nämä otukset kuolivat sukupuuttoon vasta ihmisten saapuessa saarelle merenkulun keksimisen jälkeen.

Eli Kreetalla noihin aikoihin muutakin jännittävää. Sieltä tunnetaan muun muassa Lutrogale cretensis -nimen saanut saukko, joka näyttää eläneen nykysaukkoja enemmän kuivalla maalla. Muita maapetoja ei saarella ollut, joten niiden viran otti pöllö. Athene cretensis oli läheistä sukua pienelle ja sievälle minervanpöllölle (A. noctua), joka on muuten Jyväskylän yliopiston maskotti. Kreetalainen minervanpöllö oli kuitenkin moninkertaisesti suurempi: se oli seistessään ainakin 60 cm korkea, ja luultavasti joko huono lentäjä tai tyystin lentokyvytön. Kuvassa pöllön kanssa esiintyy pikkuruinen Candiacervus ropalophorus -peura (kuva: Apokryltaros/Wikipedia). Molempien hämmentävä koko pääsee tässä oikeuksiinsa.

Oli suurelle pöllölle tarjolla myös suuria hiiriä. Välimeren saarten kotoperäiset hiiret tapasivat olla jonkin verran mannerserkkujaan suurempia, joskin silti kokonsa puolesta aivan hiireksi tunnistettavia. Niiden joukossa oli muun muassa ihastuttavasti nimetty Mus minotaurus, onhan Kreeta sentään tarujen minotaurin koti.

Museon vetonauloihin kuuluu vuonna 2000 Kreetalta löydetty mioseenikautinen Deinotherium-elefantti, joka on arvioitu 9-7 miljoonaa vuotta vanhaksi. Siitä on säilynyt reilu kokoelma luita ja hampaita, joista muutama on esilläkin. Ilmeisesti tämä nimenomainen yksilö on suurimpia löydettyjä sukunsa edustajia, yli neljän metrin korkuinen. Ainakin luonnollisen kokoinen malli museossa on huikean iso.

Hetkinen, miksi Kreetalla oli mioseenikaudella jättiläiskokoinen norsu, jos sen myöhemmät norsut olivat kääpiökokoisia? Sen takana onkin mielenkiintoinen tarina. Vaikuttaa siltä, että mioseenikaudella Kreetan yhdisti mantereeseen maasilta, jonka kautta eläimet pääsivät näille nykyään eristyneille saarille yksinkertaisesti kävellen.

Mioseenikauden lopulla loputkin saaret päätyivät kuiville. Välimeren Atlanttiin yhdistävä Gibraltarin salmi umpeutui ja varsin lyhyessä ajassa Välimeri yksinkertaisesti kuivui. Maaeläimet pääsivät liikkumaan kävellen tai uiden yli kapeiden jäljelle jääneiden suolavesialueiden, ja ainakin Kreetan eläimistö muistutti kovasti ympäröivien manneralueiden vastaavaa. Deinotherium-norsun lisäksi mioseenikauden fossiileista tunnetaan ainakin isonsorttisia Microstonyx major -sikoja, Hipparion-suvun hevosia ja jos jonkinsorttisia märehtijöitä. Kreetan länsiosista on löydetty myös yksi ainoa säilynyt suurikokoisen hyeenan tassunjälki, mutta tarkempaa tietoa siitä, mikä hyeena mahtoi vuosimiljoonia sitten paikalla kuljeksia, ei ole (kuva: Ilopoulous ym. 2012).

Aikanaan – noin 5,3 miljoonaa vuotta sitten – Atlantti sitten mursi Gibraltarille syntyneen maakannaksen ja Välimeri hulahti täyteen vettä ehkä vain muutamassa kuukaudessa. Se lienee lähin todella tapahtunut vastine Nooan vedenpaisumukselle, ja siitä lähin Välimeren saarten eläimet saivat taas kehittyä omiin kummallisiin suuntiinsa ulkomaailmasta piittaamatta.

Seuraavaksi voitaisiinkin lähteä patikkamatkalle Samarianrotkoon Kreetan kotoperäistä luontoa ja ihastuttavan outoa geologiaa ihmettelemään. Siellä sentään riitti valoa kuvaamiseen, oikeastaan vähän liiankin kanssa.

—————————————————–

Lähteitä ja lisälukemista:

Kirjoitin (muun muassa Välimeren) saarten kummallisista eläimistä aiemmin artikkelissa Vaihtolämpöinen minivuohi ja kumppanit.

Kreetan luonnontieteellisen museon etusivu ja kuva-arkisto. Tätä kirjoittaessa sivut näyttävät olevan nurin, mutta ne toivottavasti korjaantuvat pian.

Suomen Luonto: Viron shakaaleista saatiin kuvia.

Cretanbeaches.com: Cretan wildcat.

Ilopoulous ym. 2012: First occurrence of carnivore footprint with hyaenid affinities from the Late Miocene of Crete. Palaeobiodiversity and Palaeoenvironments.

Iliopoulous ym. 2010: A new late Pleistocene mammal locality from Western Crete. Bulletin of the Geological Society of Greece.

Gippoliti & Amori 2006: Ancient introductions of mammals in the Mediterranean Basin and their implications for conservation. Mammal Review.

Wikipedia: Hippopotamus creutzburgi, Mammuthus creticus, Candiacervus.