Piikkisikoja, kääpiömammutteja ja villikissa, joka ei ollutkaan villi.

Piipahdin loppukesällä viikon verran Kreetalla, teoriassa vain lomailemassa. Luonnollisesti paraskin yritykseni viettää lomaa muuttuu aina luonnontieteelliseksi ekskursioksi. Tälläkin kertaa havaintoja, ajatuksia ja valokuvia tuli roppakaupalla, mutta koska jostakin pitää aloittaa, aloitetaan museosta. Iraklionissa sijaitsevasta Kreetan luonnontieteellisestä museosta siis. Se tarjosi hämmentäviä tiedonmurusia sekä Välimeren seudun nykyisistä että muinaisista eläimistä. Harvat asiat ovat yhtä jännittäviä kuin pölyiset vitriinit täynnä luita ja vanhuuttaan kulahtaneet täytetyt eläimet.

Murhia suojelun nimissä

Valtamerten saaret ovat pitkän eristyksen ansiosta suoranaisia luonnontieteellisten kummajaisten paratiiseja. Levää syövät leguaanit, lentokyvyttömät rantakanat, hiirenkokoiset sirkat ja jättiläismäiset yöaktiiviset papukaijat kuuluvat niiden vakiovarustukseen. Samalla ne ovat kuitenkin ekosysteemeistä haavoittuvimpia, eikä mikään ole vahingoittanut niitä yhtä paljon kuin tulokaslajit. Maanisäkkäät uppoavat saarten herkkään luontoon kuin kuuma veitsi voihin. Yksin rottien vastuulla lasketaan olevan yli sadan lajin sukupuutto – eikä tähän ole vielä laskettu aikaa ennen länsimaista tiedettä, jolloin polynesialaiset levittivät rottia likimain tuhannelle Tyynenmeren saarelle.

Saarieläinten täydellisen avuttomuuden edessä ainoaksi tavaksi suojella niitä on jäänyt joukkoteurastus: 60-luvulta alkaen saaria eri puolilla maailmaa on tyhjennetty myrkyin, loukuin, kiväärein ja koirapartioin. Tästä on kasvanut saarten ennallistamisen tieteenala, ja siitä kertoo vasta ilmestynyt William Stolzenburgin kirja Rat Island: Predators in Paradise and the World’s Greatest Wildlife Rescue.

Kriitikot ovat kehuneet Stolzenburgin kirjaa vuolaasti, ja hyvästä syystä. Se on kauniisti kirjoitettu, mukaansatempaava ja liikuttavakin tarina. Harvoin kohdalle osuu tiedekirja, johon jää koukkuun yhtä pahasti kuin hyvään romaaniin, mutta tämä on sellainen.

Muistoja vihreästä Saharasta

Keskellä Saharan autiomaata, Algerian ja Libyan eteläisillä syrjäseuduilla, maisema on lohdutonta: ruskeita, kuivia vuoria, joiden välissä paikoin kohoavat hiekkadyynit tai loputtomat kivikot. Maisemassa ei ole häivähdystäkään vihreää. Ainoa täällä sinnittelevä iso nisäkäs on kameli. Mutta paikoin kallionlohkareiden kyljissä on maalauksia ja kaiverruksia, joiden kohteita ei ole nähty täällä tuhansiin vuosiin: elefantteja ja kirahveja, antilooppeja, hevosia, härkiä ja jopa uivia ihmisiä. Kuvan elefantti on kaiverrus Libyasta (kuva: Luca Galuzzi)

Sahara ei ole suinkaan aina ollut aavikkoa, ja sen kiehtova historia näkyy muuallakin. Miksi Saharan keitaissa ja vuoristojärvissä, satojen kilometrien päässä lähimmistä vesistöistä, elää krokotiileja ja kirjoahvenia? Minne katosivat antiikin karthagolaisten sotanorsut? Miksei Afrikassa ole karhuja?

Vaihtolämpöinen minivuohi ja kumppanit

Chihuahuat, falabella-hevoset ja minipossut ovat kaikki ihmisen jalostamalla tuottamia kääpiömuotoja tutuista eläimistä (kuvassa maailman pienin hevonen täältä). Niitä tulee helposti pidettyä pienen kokonsa vuoksi ”luonnottomina” ja villissä luonnossa elinkelvottomina. Sama pätee, joskin ehkä pienemmässä määrin, jättiläisrotuihin: tanskandogit, shirenhevoset ja jopa 15-kiloiset Maine Coon-kissat nauttivat nekin kyseenalaista mainetta. Mutta voisivatko jättiläiset tai kääpiöt olla joskus menestyviä luonnossakin?

Kuvittele shetlanninponin kokoinen norsu, pystykorvan kokoinen lammas tai, jos havittelet päinvastaista suuntaa, vaikkapa ison kissan kokoinen rotta. Vaikka nämä kuulostavat eksoottisten lemmikkien havittelijan päiväunilta, ne ovat todellisia eläimiä. Eivätkä ne suinkaan ole ainoat esimerkit. On nimittäin ympäristö, johon joutuneiden eläinten ruumiin koon evoluutio alkaa käyttäytyä oudosti: saaret.