Viikon vikatikki: Kreetan kauris kumppaneineen

Ennen kuin rannoilla kulkevat ihmiset keksivät merenkulun, Välimeren saarilla eli vähintäänkin omalaatuinen valikoima eläimiä. Kullakin saarella oli omansa: oli pienoiskokoisia villikoiria ja jättiläiskilpikonnia, piiskujäniksiä, kääpiönorsuja ja -virtahepoja ja pikkuruisia vuohia.

Kreetallakin oli oma saarifaunansa. Pleistoseenikauden lopulla siihen kuului pienikokoinen norsu, maalla kulkeva saukko sekä kokonainen suku kauriita (Candiacervus). Niiden jäänteitä on kaivettu esiin eri puolilta saarta, luolista ja vuoriston litteäpohjaisista laaksoista, jotka ovat oikeastaan muinaisia umpeen kasvaneita järviä.

Saarilla suurista eläimistä kehittyy usein kääpiömuotoja, ja niin Kreetan kauriillekin kävi. Candiacervus ropalophorus oli säkäkorkeudeltaan vain 40-senttinen (tosin uroksilla pienuutta kompensoivat lähes 80-senttiset sarvet!), lyhytjalkainen pikku eläin. Sen lähimpiä mannersukulaisia ovat, outoa kyllä, kuusipeura ja mahtava Megaloceros (jota voi suomeksi nimittää irlanninhirveksi, kruunukauriiksi tai isohirveksi).

Pelkän kääpiöitymisen sijaan Kreetalla oli kuitenkin meneillään kokonainen adaptiivinen radiaatio. Kauriita tunnetaan kahdeksan lajia, jotka jaetaan kuuteen kokoluokkaan. Voi olla, että ne kaikki polveutuivat yhdestä ainoasta onnekkaasta laumasta, joka ulapalle jouduttuaan onnistui rantautumaan vehreälle saarelle vailla ensimmäistäkään suurta maapetoa.

Vuohipoluilla

Kerroin jo vähän elokuisesta Kreetan matkastani luonnontieteellisen museon antia ihmettelemällä. Tällä kertaa siirrytään Kreetan länsiosan vuoria halkovaan Samarianrotkoon, jonka ympärillä on samanniminen kansallispuisto. Rotkon läpi kulkee 16 kilometrin mittainen patikkareitti, joka osoittautui erinomaisen kiehtovaksi. Olin tosin onnistuneesti kolhinut molemmat jalkani jo ennen rotkokävelyyn varattua päivää, joten matka oli jokseenkin kivulias. Jalkani ei ole vieläkään aivan ennallaan, mutta patikka oli ehdottomasti sen arvoinen. Maisemat olivat sanalla sanoen ällistyttävät, tapasin saaren kuuluisan villivuohen ja pääni yllä kaarteli sangen pahaenteisiä korppikotkia. Tässä teille lukijoille vähemmän tuskallinen kävelyretki läpi rotkon ja sen taustalla olevien tarinoiden.

Piikkisikoja, kääpiömammutteja ja villikissa, joka ei ollutkaan villi.

Piipahdin loppukesällä viikon verran Kreetalla, teoriassa vain lomailemassa. Luonnollisesti paraskin yritykseni viettää lomaa muuttuu aina luonnontieteelliseksi ekskursioksi. Tälläkin kertaa havaintoja, ajatuksia ja valokuvia tuli roppakaupalla, mutta koska jostakin pitää aloittaa, aloitetaan museosta. Iraklionissa sijaitsevasta Kreetan luonnontieteellisestä museosta siis. Se tarjosi hämmentäviä tiedonmurusia sekä Välimeren seudun nykyisistä että muinaisista eläimistä. Harvat asiat ovat yhtä jännittäviä kuin pölyiset vitriinit täynnä luita ja vanhuuttaan kulahtaneet täytetyt eläimet.