Viikon vikatikki: Kreetan kauris kumppaneineen

Ennen kuin rannoilla kulkevat ihmiset keksivät merenkulun, Välimeren saarilla eli vähintäänkin omalaatuinen valikoima eläimiä. Kullakin saarella oli omansa: oli pienoiskokoisia villikoiria ja jättiläiskilpikonnia, piiskujäniksiä, kääpiönorsuja ja -virtahepoja ja pikkuruisia vuohia.

Kreetallakin oli oma saarifaunansa. Pleistoseenikauden lopulla siihen kuului pienikokoinen norsu, maalla kulkeva saukko sekä kokonainen suku kauriita (Candiacervus). Niiden jäänteitä on kaivettu esiin eri puolilta saarta, luolista ja vuoriston litteäpohjaisista laaksoista, jotka ovat oikeastaan muinaisia umpeen kasvaneita järviä.

Saarilla suurista eläimistä kehittyy usein kääpiömuotoja, ja niin Kreetan kauriillekin kävi. Candiacervus ropalophorus oli säkäkorkeudeltaan vain 40-senttinen (tosin uroksilla pienuutta kompensoivat lähes 80-senttiset sarvet!), lyhytjalkainen pikku eläin. Sen lähimpiä mannersukulaisia ovat, outoa kyllä, kuusipeura ja mahtava Megaloceros (jota voi suomeksi nimittää irlanninhirveksi, kruunukauriiksi tai isohirveksi).

Pelkän kääpiöitymisen sijaan Kreetalla oli kuitenkin meneillään kokonainen adaptiivinen radiaatio. Kauriita tunnetaan kahdeksan lajia, jotka jaetaan kuuteen kokoluokkaan. Voi olla, että ne kaikki polveutuivat yhdestä ainoasta onnekkaasta laumasta, joka ulapalle jouduttuaan onnistui rantautumaan vehreälle saarelle vailla ensimmäistäkään suurta maapetoa.

C. ropalophorus edustaa 40 sentin säkäkorkeudellaan pienintä kokoluokkaa. Hieman suurempia, noin puolen metrin korkuisia kakkoskoon kauriita oli peräti kolme eri lajia. Pienet lajit olivat etupäässä saaren vuoristoisen sisämaan asukkaita, ja muistuttivatkin monessa mielessä enemmän vuohia kuin tavanomaisia pieniä kauriita. Kolmoskokoa edustava C. cretensis on noin 65-senttinen ja neloskoko, C. rethymnensis, 90-senttinen. Ne muistuttavat mittasuhteiltaan kaikkein eniten mannersukulaisiaan ja ehkä elivätkin jokseenkin samalla tavoin.

Ja sitten ovat isot kauriit – ja ne vasta omituisia ovatkin. Viitos- ja kuutoskoon kauriit tunnetaan vain surkeista luunrippeistä, eikä niillä ole edes tieteellisiä nimiä. Sen verran niistä kuitenkin tiedetään, että ne olivat suuria (säkäkorkeudet noin 120 ja 165 cm – jälkimmäinen mahtuu jo kotimaisen hirven kokohaarukkaan) ja hyvin honteloita. Niiden koivet olivat hennommat ja kapoisemmat kuin yhdenkään mantereella elävän kauriin. Hampaista päätellen ne ehkä söivät puiden oksia ja versoja. Ehkä ne olivat Kreetan yritys kehittää oma gerenukki.

Tämän artikkelin aloituskuvassa oleva eläin on (selvästikin) urospuolinen C. cretensis, joka on yllätetty kesken hygieniastaan huolehtimisen. Se pohjautuu suomalaisen luontokuvaajan nappaamaan mainioon valokuvaan valkohäntäpeurasta, mutta kuvaajan nimen olen harmi kyllä onnistunut hukkaamaan. Taustalla oleva maisema on aito paikka Kreetalla, jossakin Samarianrotkon keskivaiheilla.

Pleistoseenikauden Kreeta oli siis kauriiden paratiisisaari. Mutta nyt jäljellä on enää kasa sarvia ja irrallisia luita museokaapeissa. Mitähän siellä tapahtui?

Kuten tavallista, fossiiliaineisto antaa vain epämääräisiä vihjeitä. Voi olla, että Kreetalla tapahtui jokin kriisi jo ennen ihmisten saapumista, sillä kaikkein myöhäisimmistä fossiililöytöpaikoista on löydetty merkkejä ainoastaan pikkuruisesta C. ropalophorus -lajista. Syyksi on arvailtu esimerkiksi ilmaston lämmetessä muuttunutta kasvillisuutta viime jääkauden lopulla. Vaikuttaa nimittäin siltä, että pleistoseenikaudella – tai ainakin niillä jaksoilla, joilta fossiileja on – Kreetan ilmasto oli selvästi nykyistä viileämpi. Fossiilien joukossa on esimerkiksi sellaisia nykyään paljon pohjoisempana viihtyviä lintuja kuin punatulkku, valkoselkätikka, suula, punakaulahanhi ja helmipöllö.

On kuitenkin hankala selittää, miksi aikaisemmat ilmaston keikaukset eivät sitten Kreetan kauriita hävittäneet. Onhan Maapallon ilmasto sahannut kylmien jääkausien ja lämpöisten interglasiaalien välillä toistakymmentä kertaa viimeisten parin vuosimiljoonan aikana.

Olipa muiden lajien laita niin tai näin, pikkuinen C. ropalophorus lienee joka tapauksessa ollut ihmisen uhri, samoin kuin pienoisnorsu. Noin 8000 tai 9000 vuotta sitten ihmiset äkkiä saapuivat vuohineen, kissoineen, koirineen, hiirineen ja rottineen, ja Kreetan erikoisen eläimistön taru päättyi. Ihmiset tekivät perusteellista jälkeä: arvellaan, että kaikkiaan Välimeren saarilla on jäljellä enää kolme alkuperäistä maanisäkästä – kaksi päästäistä ja yksi hiiri.

Yksi muisto pleistoseenin metsistä sinnittelee Kreetalla yhä – uhanalainen kreetanpäästäinen (Crocidura zimmermanni). Muuten saaren nisäkäslajisto koostuu tänä päivänä kaikesta, mitä ihmiset ovat sinne vuosituhansien mittaan tarkoituksella tai vahingossa tuoneet: on vuohia ja kissoja, mäyriä ja kivinäätiä, okahiiriä ja siilejä.

—————————————————————————————————————–

Aiempia tekstejäni Kreetasta ja Välimeren luonnosta:

Vuohipoluilla – Samarianrotkosta ja Kreetan villivuohista.

Piikkisikoja, kääpiömammutteja ja villikissa, joka ei ollutkaan villi – Iraklionin luonnontieteellisestä museosta, Välimeren eläimistöstä ja Kreetan fossiileista.

Lumisten metsien sotanorsut – Atlasvuorten luonnosta.

Joulu muinaismetsien saarella – Madeirasta ja Välimeren seutua aikoinaan peittäneestä laakerimetsästä.

Lähteitä ja lisätietoa:

van der Geer ym. 2006: Crete before the Cretans: the reign of dwarfs (pdf). Mainio ja melko yleistajuinen artikkeli Kreetan eläimistöstä ennen ihmistä.

de Vos 2000: Pleistocene deer fauna in Crete: Its adaptive radiation and extinction. Tropics. (pdf, koko artikkeli)

van der Geer ym. 2006: New data on the Pleistocene Cretan deer Candiacervus sp. II (Cervinae, Mammalia). Courier Forschungsinstitut Senckenberg. (pdf, koko artikkeli)

Weesie 1988: The Quaternary avifauna of Crete, Greece. Palaeovertebrata. (pdf, koko artikkeli)