Vuohipoluilla

Kerroin jo vähän elokuisesta Kreetan matkastani luonnontieteellisen museon antia ihmettelemällä. Tällä kertaa siirrytään Kreetan länsiosan vuoria halkovaan Samarianrotkoon, jonka ympärillä on samanniminen kansallispuisto. Rotkon läpi kulkee 16 kilometrin mittainen patikkareitti, joka osoittautui erinomaisen kiehtovaksi. Olin tosin onnistuneesti kolhinut molemmat jalkani jo ennen rotkokävelyyn varattua päivää, joten matka oli jokseenkin kivulias. Jalkani ei ole vieläkään aivan ennallaan, mutta patikka oli ehdottomasti sen arvoinen. Maisemat olivat sanalla sanoen ällistyttävät, tapasin saaren kuuluisan villivuohen ja pääni yllä kaarteli sangen pahaenteisiä korppikotkia. Tässä teille lukijoille vähemmän tuskallinen kävelyretki läpi rotkon ja sen taustalla olevien tarinoiden.

Ymmärrykseni geologiasta on ikävän rajallista. Olen istuskellut sen yliopistokursseilla vaivaisten 13 opintopisteen verran, enkä juuri opiskellut sitä itseksenikään. Missään muualla kuin Kreetalla en ole asiantuntemukseni puutetta yhtä perusteellisesti harmitellut. Jos joku teistä osaa tulkita näitä kiviä yhtään paremmin, otan kaikki kommentit kiitollisena vastaan. Jotakin sentään näkemästäni ymmärsinkin, ainakin sen, että se oli kiehtovaa.

Kreeta on oikeastaan valtava kasa muinaisen Tethysmeren pohjaa, joka vuosimiljoonien mittaan puristui kalkkikiveksi. Mioseenikaudella geologiset myllerrykset nostivat vanhan merenpohjan muhkuraisiksi vuoriksi, jotka aluksi olivat yhteydessä mantereeseen, mutta myöhempien mullistusten myötä pilkkoutuivat Kreikan saaristoksi. Samarianrotkon kohdalla yksi vuorista on yksinkertaisesti haljennut kahtia, joten siellä pääsee ihmettelemään kauniisti kalkkikivessä säilyneitä kerroksia, jotka ovat kuluneet ja vääntyneet mielikuvituksellisiin muotoihin. Riittävä määrä aikaa ja voimaa näköjään vääntää kallionkin kaarelle.

Puistossa oleva infokyltti kertoo, että rotkon seinäminä toimiva kallio on jurakaudelta oligoseenikaudelle ulottuva siivu merenpohjaa. 150 miljoonaa vuotta historiaa nähtävillä nenän edessä: upeaa. Kerrostumissa on myös sienieläinten, piilevien ja muiden merieliöiden jäänteitä. Harmi kyllä en kertakaikkiaan osannut katsoa, olivatko kivistä löytämäni jännittävät läiskät ja kohokuviot fossiileja vai jotain aivan muuta.

Kävelymatka alkaa 1250 metrin korkeudesta, mistä laskeutuminen kohti merenpinnan tasoa sujuu ensin pikavauhtia kivenmurikoista koottuja portaita pitkin, sitten rauhallisemmin. Jos kaikki keskittymiskyky ei kulu pystyssä pysymiseen, on mielenkiintoista seurata, kuinka kasvillisuus muuttuu alaspäin matkattaessa. Korkealla vuorilla valtapuuna on turkinmänty (Pinus brutis). Vuoria vasten komeilevan mäntymetsän voisi hyvin kuvitella olevan peräisin jostakin Alppien alarinteiltä tai Pohjois-Amerikasta.

Alempana puusto vaihtuu välimerensypressiksi (Cupressus sempervirens). Tämä villi sypressi on aivan erilainen kasvi kuin se pylväsmäinen muunnos, joka kuuluu maisemaan kaikkialla Välimerellä. Pylväsmäinen sypressi ei nimittäin suinkaan ole alkuperäinen, vaan alun perin viljelty muunnos, jota ei lainkaan lasketa mukaan, kun arvioidaan sypressien suojelun tarvetta. Massiiviset, haarautuvat sypressit olivat infokylttien mukaan vuosisatojen ikäisiä ja toivat maisemalle suorastaan esihistoriallisen tunnelman.

Samarianrotko on kauttaaltaan havumetsää, mutta on mäntyjen ja sypressien joukossa koko joukko muitakin puita. Niistäkin on miltei mahdotonta arvailla, mitkä ovat alkuperäisiä ja mitkä joskus rotkon vuosituhansien mittaisen historian aikana sinne istutettuja. Bongasin muun muassa laakeripuun (Laurus nobilis), aitoviikunan (Ficus carica) ja idänplataanin (Platanus orientalis), jonka mukaan kotoisa vaahteramme on saanut nimensä. Vaahteran tieteellinen nimi Acer platanoides tarkoittaa nimittäin sanatarkasti ”plataanin näköistä vaahteraa”.

On rotkossa toki eläimiäkin. Jokaisessa Samariaa esittelevässä turistioppaassa ja sen luontoa käsittelevissä artikkeleissa kerrotaan kiehtovista endeemisistä nisäkkäistä, joita tavataan vain Kreetalla, ja jotka ovat ottaneet Samarian kansallispuiston kodikseen. Tunnetuin niistä on Kreetan villivuohi eli kri-kri, jonka monessa lähteessä kerrotaan olevan besoaarivuohen kreetalainen alalaji (Capra aegagrus creticus). Totta puhuen minusta kri-kri sopisi täydellisesti nimeksi saaren toiselle tyypilliselle eläimelle, laulukaskaalle. En ole aivan varma, miksi vuohelle on annettu moinen nimi.

Villivuohen suojelemiseksi on Kreetalla nähty paljon vaivaa. Pääasiassa sen ansiota oli Samarian kansallispuiston perustaminen vuonna 1962, jolloin rotkossa sijainnut kylä tyhjennettin asukkaista ja ihmistoimintaa koko puiston alueella rajoitettiin.  Vuohta on myös siirtoistutettu lukuisille pikkusaarille, jotta se pääsisi turvaan kesyvuohien kilpailulta, elintilan hupenemiselta ja salametsästykseltä.

Hieno juttu, mutta sitten kävi ilmi, ettei vuohi olekaan villi eikä oma alalajinsa. Sen ei oikeastaan olisi pitänyt olla yllätys kenellekään: ihmisen saapumista edeltäneen ajan fossiileista ei vuohia tunneta, vaan niiden vastineina oli pieniä, etäisesti vuohimaisia Candiacervus-suvun peuroja. Sen sijaan ihmiset ovat kuljetelleet kesyjä ja puolikesyjä vuohia mukanaan jo vuosituhansia kaikkialle, minne ovatkaan asumaan asettuneet.

Kreetan kri-krit kyllä näyttävät päällisin puolin villivuohilta. Niillä on villivuohen väritys, mittasuhteet ja sarvien muoto, mitä ei voi sanoa esimerkiksi Baleaarien ”villivuohesta”, joka myös on vuosituhansia sitten omilleen lähtenyt kotieläin (yllä). DNA-testit ovat kuitenkin osoittaneet, että kri-kri on geneettisesti käytännössä identtinen Levantin alueella kasvatettavan baladi- eli damaskosvuohen kanssa, vaikka baladit ovatkin luppakorvineen ja järkyttävine lyttynaamoineen aivan erinäköisiä.

On ehdotettu, että vuohi olisi alun perin kesytetty Levantin alueella noin 8000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, ja vain tuhatkunta vuotta myöhemmin varhaisneoliittiset merenkävijät olisivat vieneet näitä Levantin vuohia mukanaan Kreetalle. Baladi ja kri-kri olisivat siten säilyneet elävinä muistoina ensimmäisistä kesyvuohista. Se tekisi kri-kristä arvokkaan muinaismuiston, vaikka sen arvo onkin pikemminkin historiallinen kuin luonnonsuojelullinen.

Oppaissa varoitellaan kri-krin olevan arka otus, jota vain harvat Samarialla patikoivat pääsevät näkemään. Tieto taisi olla vanhentunutta: näin vuohia matkan varrella kahteen otteeseen, yhteensä ainakin kuusi yksilöä. Jälkimmäiset neljä osoittivat suurta arkuuttaan ja villeyttään kerjäämällä turisteilta eväitä levähdyspaikalla.

Äkkiseltään ei kuulosta, että kri-krin suojelussa olisi mitään vikaa, olipa sen alkuperä mikä hyvänsä. Kansallispuiston perustaminen ja saaren jäljelläolevien metsien suojelu on hieno juttu, olipa veruke siihen mikä hyvänsä. Pieni ongelma on kuitenkin se, että vuohet ja kasvillisuus eivät tapaa tulla kovin hyvin juttuun keskenään. Kri-kri on suora uhka monille rotkon endeemisille kasvilajeille, joita on peräti 77. Ja ne ovat oikeastikin ainutlaatuisia. Monet kasveista kasvavat ainoastaan pystysuorilla kallionseinämillä, jotka ovat niin sileitä, etteivät edes vuohet kykene kiipeämään niille laiduntaessaan. Päätellen siitä, kuinka vehreitä nämä sileät seinämät paikoin olivat elokuussakin, aluskasvillisuuden karuus Kreetalla taitaa olla enemmän vuohien kuin kuivan ilmaston ansiota.

On täysin järkevää, että muinaiset merenkävijät ovat kuljettaneet mukanaan vuohien kaltaisia hyötyeläimiä. Myös edellisessä artikkelissa esittelemäni kreetanvillikissa osoittautui kesyjen kissojen jälkeläiseksi ja käy järkeen. Ovathan kissat olleet maanviljelijöille hyödyllisiä jyrsijöiden kurissapitäjiä, eivät vähiten siksi, että myös rotat ovat menneet sinne minne ihmisetkin, kutsuttiin niitä tai ei.

Mutta ihmiset ovat kuljetelleet Välimerellä toinen toistaan mielikuvituksellisempia eläimiä. Kreetalle on tuotu muun muassa mäyriä, kivinäätiä, okahiiriä, päästäisiä, unikekoja ja siilejä. Itse asiassa, jos lepakoita ei oteta lukuun, Kreetalla on jäljellä tasan yksi alkuperäinen endeeminen nisäkäslaji: kreetanpäästäinen (Crocidura zimmermanni), joka luonnollisesti on uhanalainen. Eikä siinä vielä kaikki: kaikilla Välimeren saarilla yhteensä varmoja kotoperäisiä nisäkkäitä on kolme. Kreetanpäästäisen lisäksi tälle listalle pääsevät sisilianpäästäinen (C. sicula) ja vasta vuonna 2006 löydetty kyproksenhiiri (Mus cypriacus). On vaikea hahmottaakaan, kuinka perusteellisesti Välimeren luonto on myllerretty.

Nyt kun masentavimmista aiheista on päästy, kerrotaan pari mukavampaa juttua. Nisäkkäistä poiketen matelijat ovat selvinneet Välimeren saarilla kohtuullisen hyvin, ja yllättävän pienilläkin saarilla saattaa olla oma endeeminen sisiliskonsa. Kreetallakin toki on omansa, kreetansisilisko (Podarcis cretensis), joka osoittautui pitkähäntäiseksi kaveriksi, joka on tavattoman taitava kiipeilijä. Sen lisäksi, että ne näyttävät valppailta ja ovelilta, nämä Podarcis-suvun sisiliskot ilmeisesti myös ovat älykkäitä: Mallorcalla, Minorcalla ja ympäröivillä pikkusaarilla elävältä P. lilfordi-lajilta on havaittu sosiaalista oppimista. Uusi ruoanhankintatapa – paikallisen vehkakasvin hedelmien syöminen – levisi lyhyessä ajassa matkimisen kautta yhden pikkusaaren koko liskopopulaatioon. Tällainen horisontaalinen kulttuurin siirtyminen on tutumpaa sellaisilta eläimiltä kuin apinoilta ja varislinnuilta. Muualla harvinainen vehka onkin tätä nykyä saarella ällistyttävän yleinen: sitä kasvaa paikoin kymmeniä tuhansia yksilöitä hehtaarilla.

Samarianrotko toimii myös yhtenä turvapaikkana Euroopan korppikotkille, ja rotkossa kulkiessaan niitä näkikin aika ajoin kaartelemassa korkealla rotkon yllä. Niinä hetkinä, kun vesipullo alkoi olla tyhjä, aurinko paahtoi ja jalkoihin sattui, taivaalla liitävät korppikotkat saivat aikaan varsin erikoisen tunnelman.

Rotkossa elää partakorppikotkia (Gypaetus barbatus), jotka hankkivat elantonsa pudottelemalla luita korkealta ilmasta kallioihin ja nielemällä sirpaleet, sekä hanhikorppikotkia (Gyps fulvus), joilla on astetta perinteisempi korppikotkan ruokavalio. Väittäisin, että tämä hyvinkin puolen kilometrin päästä kuvattu otus on hanhikorppikotka: väritys täsmää, ja pää näyttää pieneltä ja vaalealta, kuten sen höyhenettömänä kuuluukin.

Niin, ja olihan siellä lisäksi se rotkokin.

——————————————————————————

Lähteitä ja lisätietoa:

Samaria Gorge: Geology.

Visit West Crete: Geology and formation of the Samaria Gorge.

IUCN Red List: Cupressus sempervirens. Välimerensypressin suojelutilanne ja pylväsmäisen muodon viljelty alkuperä.

Spanos ym. 2008: A review on the ecology and management of the Samaria Gorge, a Greek biosphere reserve. Journal of Geography and Regional Planning. Tutkimusartikkeli, joka kuulostaa pikemminkin turistiesitteeltä.

Bar-Gal ym. 2002: Genetic evidence for the origin of the agrimi goat (Capra aegagrus cretica). Journal of Zoology.

Horwitz & Bar-Gal 2006: The origin and genetic status of insular caprines in the Eastern Mediterranean: a case study of free-ranging goats (Capra aegagrus cretica) on Crete. Human Evolution.

Gippoliti & Amori 2006: Ancient introductions of mammals in the Mediterranean Basin and their implications for conservation. Mammal Review.

Barome ym. 2001: Cytochrome b sequences reveal Acomys minous (Rodentia, Muridae) paraphyly and answer the question about the ancestral karyotype of Acomys dimidiatus. Molecular Phylogenetics and Evolution.

Herpetofauna of Europe: Herpetological trip to Crete 19th – 29th June 2009. Matkakertomus retkestä, jolla paikallistettiin Kreetan kaikki matelija- ja sammakkoeläinlajit.

Pérez_mellado ym. 2006: A complex case of interaction between lizards and plants The dead horse arum (Dracunculus muscivorus) and the Balearic lizard (Podarcis muscivorus). Kirjasta Mainland and Insular Lacertid Lizards: a Mediterranean Perspective.