Korvaamattomat hirmulinnut

1200px-Terror_birds_and_Gastornis_height_comparison
Tervetuloa jättiläislintujen maailmaan. Kuva: Shepherdfan/Wikipedia.

Muinaisessa Etelä-Amerikassa saalistivat kaksi metriä korkeat hirmulinnut, ja samaan aikaan Australian kamara tömisi mahtavien mihirungien jalkojen alla. Eivätkä ne olleet ainoita. Esihistoriallisina aikoina eri puolilla maailmaa eli jättiläiskokoisia lentokyvyttömiä lintuja. Monet niistä ehtivät kohdata ihmisiä.

Niiden tarina on kiehtova esimerkki evoluution oikuista: kaikki suuret lentokyvyttömät linnut kehittyivät samaan aikaan, eikä uusia tullut enää koskaan.

Linnut eivät koskaan oikeasti halunneet lentää. Ne yrittivät luopua lentokyvystä melkein samaa vauhtia kuin se kehittyi. Ensimmäisten joukossa ehti Patagopteryx, suunnilleen kanankokoinen lintu, joka eli nimensä mukaisesti Patagoniassa noin 85 miljoonaa vuotta sitten. Pikkuiset siivennysät paljastavat sen selvästi lentokyvyttömäksi.

Liitukaudella lentotaidottomana lintuna elely oli kuitenkin vaarallista puuhaa, kun maisema kuhisi saalistavia dinosauruksia. Patagopteryxkin jäi yhden hitin ihmeeksi ja katosi jälkeläisiä jättämättä. Siivettömille linnuille avautui todellinen mahdollisuus vasta liitukauden lopun joukkosukupuuton jälkeen, 65-55 miljoonaa vuotta sitten: isot petodinosaurukset olivat kuolleet, mutta petonisäkkäitä ei ollut vielä ennättänyt kehittyä niiden tilalle.

Noihin aikoihin nykyisten strutsilintujen – strutsien, emujen, norsulintujen ja niin edelleen – esiäidit levittäytyivät sukupuuton tyhjentämään maailmaan ja menettivät lentokykynsä kuusi kertaa itsenäisesti. Uudet dna-sukupuut ovat vahvistaneet kummalliselta tuntuvan tarinan: lentokyvyttömät linnut eivät kävelleet hypoteettisia muinaisia maasiltoja pitkin, kuten aiemmin ajateltiin, vaan tosiaankin lensivät.

Kun petonisäkkäitä sitten aikanaan kehittyi, lentokyvyttömät linnut joko hävisivät tai kasvoivat niin nopeiksi tai vahvoiksi, että pärjäsivät saalistajien joukossa. Uusia maalintuja vailla siipiä kehittyi kuitenkin enää eristyneillä saarilla, mistä saalistajat puuttuvat.

Olisi omituista, jos isoja lentokyvyttömiä lintuja olisi kehittynyt tuon mahdollisuuksien ikkunan aikana kuusi kertaa strutsilinnuista, muttei mistään muusta. No, eihän se niin mennytkään. Myös sorsalinnut, kurkilinnut ja seriemat ottivat tilaisuudesta vaarin. Kenotsooisen maailmankauden mittaan niistä ehti kehittyä jättiläisiä, jotka eivät joudu häpeämään dinosaurusten joukossa.

galloanserae dromornis gastornis sukupuu
Jättiläislintujen asettuminen sorsa- ja kanalintujen sukupuuhun on vielä kiistanalainen, mutta tässä yksi mahdollinen vaihtoehto. Siluetit: Gastornis Matt Martyniuk, Dromornis Julio Garza / phylopic.org. CC 3.0-lisenssi.

Väärinymmärretty Gastornis

Gastornithidae-heimon linnut olivat kotonaan paleoseeni- ja eoseenikausilla pohjoista pallonpuoliskoa peittäneissä suunnattomissa lämpimissä aarniometsissä. Ne kehittyivät ilmeisesti Euroopassa jostakin varhaisesta sorsalintujen sukulaisesta, ja levisivät sieltä Aasiaan ja Pohjois-Amerikkaan.

Gastornis
Taiteilijan näkemys Gastornis-linnusta. Hurjasta ulkonäöstään huolimatta se raksautteli nokallaan rikki pikemminkin hedelmiä kuin luita. Kuva: Tim Bertelink / Wikipedia. CC 4.0-lisenssi.

Jopa kaksi metriä korkea lintu kuvataan tyypillisesti vanhoissa, ja välillä varsin tuoreissakin, kuvituksissa saalistamassa alkuhevosta lounaakseen. Nykykäsitys Gastorniksesta on melko lailla leppoisampi. Voimakas nokka näyttää sopineen paremmin pähkinöiden kuin kallojen murskaamiseen, töpäköillä koivilla ei juostu kiinni ketterää saalista, eikä tylpillä kynsillä raadeltu. Yhdysvalloissa säilyneessä jalanjälkisarjassa jättiläislintu näyttää kulkeneen kaikessa rauhassa pikkuisten hevosten joukossa. Myös tuore kalsiumisotooppitutkimus tukee käsitystä, että nämä linnut eivät syöneet lihaa. Ne olivat eräänlaisia jättiläismäisiä papukaijoja, jotka vaelsivat maan kamaralla samaan aikaan kun varsinaiset papukaijat kehittyivät puissa niiden yläpuolella.

Luiden, jalanjälkien ja isotooppien ohella Gastornikset jättivät jälkeensä yhden ainoan sulan: Pohjois-Amerikan eoseenikautisesta Green River -muodostumasta löytynyt 24 sentin mittainen sulka on liian iso ollakseen peräisin miltään muulta tuon ajan linnulta. Se kertoo jotain ulkonäöstä: Gastorniksen höyhenet eivät olleet surkastuneet karvamaisiksi hapsuiksi, kuten strutsilintujen, vaan näyttivät edelleen jokseenkin samalta kuin lentävilläkin siivekkäillä.

Vanhimmat Gastornis-fossiilit ovat noin 56 miljoonaa vuotta vanhoja, ja nuorimmatkin 45. On arvoitus, miksi linturyhmä jäi näin lyhytikäiseksi. Ehkä niiden biologiassa oli jotain, minkä vuoksi ne jäivät alakynteen heti kun nisäkkäistä alkoi kehittyä varteenotettavia kilpailijoita ja saalistajia.

1024px-Dromornis_stirtoni
Taiteilijan näkemys mihirungista. Yhdennäköisyys Gastorniksen kanssa on huomattava. Kuva: Daniel Goitom / Wikipedia. CC 4.0-lisenssi.

Mahtavat mihirungit

Toinenkin sorsalintujen evoluution sivuhaara kehitti jättiläiskoon ja kasvinsyöjän elämäntavat, mutta teki sen Australiassa. Australian kadonneilla jättiläislinnuilla on englanniksi mielikuvitusta kutkuttavia nimiä, kuten mihirung (joka tulee isoa lintua tarkoittavasta aboriginaalisanasta), thunderduck ja jo vähän koomisen puolelle menevä demon duck of doom.

Suurin laji, Dromornis stirtoni, kasvoi kolmisen metriä korkeaksi. Se oli samankorkuinen kuin suurimmat Uuden-Seelannin moat (jotka olivat srutsilintuja), mutta rakenteeltaan paljon järeämpi ja saattoi painaa lähes kolme kertaa enemmän, huikeat 650 kiloa! Se kilpailee kaikkien aikojen painavimman linnun tittelistä madagaskarilaisen isonorsulinnun (Aepyornis maximus) kanssa. Pienimmät mihirungit olivat noin 70 kilon painoisia, pienen aikuisen strutsin kokoisia.

Vanhimmat hyvin säilyneet mihirungien fossiilit ovat vain 25 miljoonan vuoden ikäisiä, mutta Redbanks Plainsin noin 50 miljoonaa vuotta vanhasta kerrostumasta löytynyt ison, paksun linnunjalan valos vihjaa, että nämä jätit kehittyivät alkujaan samassa varhaisessa aikaikkunassa kuin muutkin.

Gastornikseen verrattuna mihirungit olivat menestystarina. Vihoviimeinen laji, Genyornis newtoni, katosi vasta noin 30 000 vuotta sitten. Se ehti jopa esiintyä aboriginaalien kalliomaalauksissa ennen kuin hävisi yhdessä Australian muiden suurten eläinten kanssa.

Kuten Gastorniksella, myös mihirungeilla oli kasvinsyöjän massiivinen nokka, lyhyet jalat ja tylpät kaviomaiset kynnet. Kulta-aikanaan ne olivat äärimmäisen yleisiä: joissain kerrostumissa yli puolet säilyneistä fossiileista on näitä jättilintuja.

Aptornis
Aptornis-linnut katosivat, kun maorit ja heidän seuralaislajinsa rantautuivat Uuteen-Seelantiin. Eurooppalaiset eivät ole nähneet niitä kuin luina. Valokuva Canterburyn museon luurangosta vuodelta 1879.

Uuden-Seelannin kirvesnokat

Kurkilinnutkaan eivät suostuneet pysymään ilmojen teillä. Uudessa-Seelannissa eläneet lentokyvyttömät Aptornis-suvun linnut ovat dna-analyyseissa osoittautuneet olevan sukua kurkilintuihin kuuluville rantakanoille. Tarkalleen ottaen niiden lähimpiä eläviä sukulaisia ovat erikoiset uikkukanat, jotka nimensä mukaisesti eivät ole sen enempää uikkuja kuin kanojakaan.

Näiden lintujen englanninkielinen nimi on niiden nokan muotoa kuvaava adzebill. Adze tarkoittaa talsoa eli kourukirvestä, jota käytetään puun kovertamiseen.

”Talsonokat” eivät kuitenkaan nakertaneet puuta, vaan pienempiä eläimiä. Uudesta-Seelannista maanisäkkäät puuttuivat aina 1200-luvulle saakka, joten isojen saalistajien roolin ottivat linnut. Mahtava haastinkotka saalisti emuja, mutta talsonokkien evääksi kelpasivat pienemmät eläimet. Hapen ja hiilen isotooppeja niiden luista mitannut tutkimus päätyi tulokseen, että ne olivat ravintoketjussa korkeammalla kuin hyönteissyöjät, eli mahdollisesti söivät jotain, mikä söi hyönteisiä. Niiden evästä olivat ehkä liskot, tuatarat ja pienemmät lentokyvyttömät linnut, joita Uudessa-Seelannissa oli runsain mitoin.

Edellisiin jättiläisiin verrattuna talsonokat olivat varsin hillityn kokoisia, vain noin 80 cm korkeita ja 18-kiloisia. Aika vaikuttava tällainen kolme kertaa merikotkaa painavampi tappajakurki silti varmasti oli.

646px-Phorusrhacos
Charles R. Knightin piirros Phorusracus-hirmulinnusta, vuodelta 1901.

Hirmuiset hirmulinnut

Kaikista lentokyvyttömien lintujen ryhmistä vain yhdestä kehittyi todellisia suurpetoja. Phorusrhacidae-heimo eli hirmulinnut kehittyivät Etelä-Amerikassa noin 62 miljoonaa vuotta sitten ja hoitivat saarimantereen huippupedon virkoja kymmeniä miljoonia vuosia.

Lyhyemmän aikaa myös Pohjois-Amerikassa eli niiden läheisiä sukulaisia, jotka luokitellaan heimoon Bathornithodae. Ne olivat päällisin puolin samannäköisiä, mutta katosivat paljon aikaisemmin, jo noin 20 miljoonaa vuotta sitten.

australaves seriemat hirmulinnut jalohaukat papukaijat
Hirmulinnut ovat elävistä linnuista lähintä sukua seriemoille. Yllättävämmin niiden serkkuja ovat myös jalohaukat (mutta eivät tavalliset haukat), papukaijat ja varpuslinnut. Hirmulintujen levinneisyyteen kuuluivat ainakin Etelä- ja Väli-Amerikka, Teksas ja Florida. Mahdollisia hirmulintuja on löydetty myös Espanjasta ja Algeriasta, mutta niiden tunnistus on kiistanalainen. Siluetit phylopic.org. Hirmulintu: Zimices, CC 3.0-lisenssi.

Hirmulintujen lähimpiä eläviä sukulaisia ovat Etelä-Amerikassa elävät seriemat. Noin 80 senttiä korkeat linnut ovat nekin vaikuttavia saalistajia. Niillä on varpaissaan samanlainen raatelukynsi kuin raptoridinosauruksilla, jolla ne paloittelevat lisko- ja käärmesaaliinsa. Ekologialtaan ne oikeastaan muistuttavat Uuden-Seelannin samankokoisia talsonokkia, sillä erotuksella, että seriemat osaavat lentää, vaikkeivät teekään sitä mielellään. Serieman luonteesta kertonee jotain se, että niitä käytetään vartioeläiminä suojelemaan siipikarjaa paitsi petoeläimiltä, myös ihmisvarkailta.

Kelenken
Kelenken ja sen elävä sukulainen, töyhtöseriema eli töyhtökäärmekurki samassa mittakaavassa. Kuvat: Milermachado ja Funkmonk/Wikipedia. CC 4.0 ja 3.0 -lisenssit.

Hirmulinnut sen sijaan kasvoivat aivan toisenlaiseen kokoluokkaan. Yksi suurimmista on vuonna 2007 Patagoniasta löydetty Kelenken guillermoi, joka eli noin 15 miljoonaa vuotta sitten. Sen hyvin säilynyt kallo oli huikeat 71 cm pitkä, ja nilkan alapuolelle sijoittuvalla tarsometatarsus-luulla oli mittaa lähes 44 cm. Linnun on arvioitu seistessään olleen kolmisen metriä korkea. Useimmat lajit olivat hieman maltillisemman kokoisia, mutta nekin vaikuttavia.

Vaikuttaa siltä, että hirmulinnut kilpailivat samassa sarjassa sapelihammaskissojen kanssa. Niiden puruvoima oli heikko (päinvastoin kuin murskaavan vahvoilla mihirungeilla) ja kallo melko hauras, mutta lintu käytteli veitsenterävää nokkaansa vahvojen kaulalihastensa voimalla. Tällainen yhdistelmä on tyypillinen sapelihampaisille petoeläimille ja dinosauruksista esimerkiksi Allosaurukselle.

Hirmulinnut ehkä saalistivat pieniä eläimiä, jotka ne pystyivät nielemään kokonaisina. Toinen vaihtoehto on, että niiden ruokalistalle kuului melko isokokoista nisäkäs- ja lintusaalista – esimerkiksi Etelä-Amerikan kotoperäisiä kaviokyntisiä, joista kirjoitin aiemmin. Ne ehkä aloittivat potkimalla, pitelivät saalista sitten paikallaan vahvoilla koivillaan ja käyttivät nokkaa lihaveitsenä.

Hirmulinnut olivat pitkäikäinen ja monimuotoinen ryhmä: ne selvästi tekivät jotain oikein. Ne kukoistivat Etelä-Amerikassa peräti kuudenkymmenen miljoonan vuoden ajan, ja kun manner ajelehti yhteen Pohjois-Amerikan kanssa, 2,5 metriä korkea ja 150-kiloinen Titanis walleri oli yksi niistä lajeista, jotka astelivat Panaman kannaksen yli pohjoiseen ja elivät lyhyen aikaa aina Yhdysvaltojen eteläosissa saakka.

Psilopterus
Viimeinen hirmulintu. Ihmiset myöhästyivät vain 85 000 vuotta Psilopterus-hirmulinnun näkemisestä. Kuva: Funkmonk/Wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Jostain syystä hirmulinnut kuitenkin seurasivat Bathornithidae-serkkujensa viitoittamaa tietä ja katosivat. Vanhoissa lähteissä usein arvellaan, että Titanis selvisi Pohjois-Amerikassa aina ihmisten saapumiseen saakka ja katosi muun Amerikan megafaunan kanssa noin 12 000 vuotta sitten. Tarkemmissa tutkimuksissa alle 1,8 miljoonan vuoden ikäisiä fossiileja ei ole kuitenkaan löydetty. Sen sijaan pikkuiset (serieman korkuiset mutta painavammat) Psilopterus-suvun hirmulinnut näyttävät sinnitelleen Etelä-Amerikassa paljon pidempään. Nuorimmat fossiilit on ajoitettu 96 000 vuoden ikäisiksi.

Hirmulinnut eivät siis kadonneet kertaheitolla, vaan hiipuivat pikku hiljaa. Syytä voi olla mahdotonta todistaa, mutta samaan aikaan niiden hupenemisen kanssa tapahtui kaksi asiaa: maapallo syöksyi kylmään jääkausiaikaan alkaen 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Suunnilleen samoihin aikoihin Etelä- ja Pohjois-Amerikkojen välille syntyi maasilta, joka sai aikaan Suuren Amerikan eläimistövaihdon. Tässä vaihdossa hirmulinnut ensi kertaa joutuivat kilpailemaan varsinaisten petonisäkkäiden, kuten sapelihammaskissojen ja koiraeläinten kanssa. Ne eivät kadonneet välittömästi, kuten eivät useimmat muutkaan Etelä-Amerikan kummajaiset, mutta ehkä näiden muutosten yhdistelmä aiheutti sen, että hirmulintulajeja kuoli sukupuuttoon enemmän kuin uusia lajeja syntyi, ja vähitellen niiden suku sammui. Sukupuuton ei aina tarvitse olla teurastus.

Mennyttä ei saa takaisin

Liitukauden lopun joukkosukupuuton jälkeen kehittyneestä suurten siivettömien lintujen monimuotoisuudesta on jäljellä vain kourallinen strutsilintuja. Jostain syystä juuri ne selvisivät niin petonisäkkäiden kehittymisestä, jääkausiajasta kuin ihmisistäkin.

Vaikka eivät ihan ilman tappioita. Madagaskarin norsulinnut, Uuden-Seelannin moat, aasianstrutsi (Struthio asiaticus), King Islandin emu (Dromaius ater), Kangaroo Islandin emu (D. baudinianus) ja tasmanianemu (D. diemenensis) ovat kuolleet sukupuuttoon historiallisina aikoina. Jäljellä olevia suuria maalintuja olisi parasta vaalia, sillä jos fossiiliaineistosta voi mitään päätellä, uusia ei ole näillä näkymin tulossa.


Lähteitä ja lisätietoa:

Hume & Walters (2012) Extinct Birds. T & AD Poyser.

Wikipedia: Gastornithidae, Dromornithidae, Adzebill, Phorusrhacidae.

Gastornithidae:

Buffetaut & Angst 2013: “Terror cranes” or peaceful plant-eaters: changing interpretations of the palaeobiology of gastornithid birds. Revue de Paléobiologie, Genève.

Witmer & Rose 1991: Biomechanics of the jaw apparatus of the gigantic Eocene bird Diatryma; implications for diet and mode of life. Paleobiology.

Mustoe ym. 2012: Giant Eocene bird footprints from Northwest Washington, USA. Palaeontology.

Mihirungit:

Murray & Vickers-Rich (2004) Magnificent mihirungs. Indiana University Press.

Gunn ym. 2011: WHAT BIRD IS THAT? Identifying a Probable Painting of Genyornis newtoni in Western Arnhem Land. Australian Archaeology.

Talsonokat:

Boast 2015: New Zealand’s extinct avifauna. Adelainen yliopiston gradu. (enpä ole ennen tällaista gradua nähnyt!)

Wood ym. 2017: Bone stable isotopes indicate a high trophic position for New Zealand’s extinct South Island adzebill (Aptornis defossor) (Gruiformes: Aptornithidae). New Zealand Journal of Ecology.

Hirmulinnut:

Life in the Cenozoic Era: Terror birds.

BBC Earth 24.7.2015: The reign of the terror birds.

Degrange ym. 2010: Mechanical Analysis of Feeding Behavior in the Extinct “Terror Bird” Andalgalornis steulleti (Gruiformes: Phorusrhacidae). PLOS ONE.

Jones ym. 2018: The last terror birds (Aves, Phorusrhacidae): new evidence from the late Pleistocene of Uruguay. Paläontologische Zeitschrift.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s