Esihistoriallista Etelä-Amerikkaa hallitsi aikamoinen omituisten otusten kerho. Vielä plioseenikaudella (5,3-2,6 miljoonaa vuotta sitten) manner kyyhötti ylhäisessä yksinäisyydessään valtameren eristämänä. Siellä eli häkellyttävä kokoelma eläimiä, jotka eivät juuri muistuta mitään nykyään elävää. Oli nopsajalkaisia maakrokotiileja, kärsällistä kamelia muistuttavia litopternejä, jättiläislaiskiaisia, -vyötiäisiä, suunnattomia haaskalintuja ja vielä suurempia lentokyvyttömiä petolintuja.
Paikallisia petoeläimen vastineita edustivat sparassodontit. Ne olivat nykyisten pussieläinten serkkuja, vaikka ei tiedetäkään, kantoivatko ne jälkikasvuaan pussissa. Niiden joukossa enemmän tai vähemmän näätämäisiä ja sivettieläinmäisiä, koiramaisia ja karhumaisia lajeja. Ylivoimaisesti kuuluisimpia ja oudoimpia olivat sapelihampaiset pussieläimet.
Sapelipussikissoista suurin ja parhaiten tunnettu on Thylacosmilus atrox. Se oli kutakuinkin leopardin kokoinen, kenties satakiloinen saalistaja, mutta leopardiin sitä ei olisi voinut sekoittaa likinäköisinkään tarkkailija. Eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan.
Sapelihampaat ovat kehittyneet monta kertaa eri nisäkäsryhmissä, mutta Thylacosmilus on ääritapaus. Sen valtavia hampaita kehysti alaleuan massiivinen luinen uloke. Kuonon kupera muoto johtuu siitä, että sapelihampaat itse asiassa jatkuvat kallon sisällä otsalle saakka! Vaikuttaa siltä, että sapelit kasvoivat jatkuvasti kuten jyrsijöiden etuhampaat (kuva: Wroe ym. 2013/PLoS ONE).
Vaikuttavasta naamataulusta huolimatta Thylacosmiluksen purema oli lähinnä nolostuttava. Tuoreen analyysin mukaan sen leuoissa oli vähemmän voimaa kuin kotikissalla. Poskessa sijaitseva puremalihas on esimerkiksi koirilla ja nykyisillä kissaeläimillä vaikuttavan vahva, mutta Thylacosmiluksella se oli lähinnä säälittävä. Se onkin ehkä näyttänyt nykyeläimiin tottuneen silmissä oudon kuoppaposkiselta. Alla on vasemmalla leopardin, oikealla sapelipussikissan kallo puremalihaksineen (Wroe ym. 2013/PLoS ONE)
Miten ihmeessä otus on sitten saalistanut ilman purentavoimaa? Se ei ole lainkaan niin omituista kuin kuulostaa. Heikko purema on sapelihampaisten saalistajien tavaramerkki, vaikka Thylacosmilus viekin sen epätavallisen pitkälle. Sapelihammaspedot kyllä saalistivat suurta riistaa, mutta eivät varsinaisesti purreet sitä. Sapelit olivat litteät, ja siksi aivan liian hauraat umpimähkäiseen puremiseen. Niitä käytettiin pikemminkin kirurginveitsen kuin lihakirveen tavoin.
Tähän tarkoitukseen Thylacosmiluksella oli epätavallisen pitkä ja vahva kaula ja valtavan lihaksikkaat etujalat, joissa oli osittain muita sormia vasten taipuvat peukalot. Ilmeisesti sapelipussikissa otti saaliinsa kiinni lyhyellä juoksupyrähdyksellä, paini sen etutassuillaan maata vasten ja piteli sitä paikoillaan käytellen koko päätään veitsenä, jolla saaliin isot valtimot, henkitorvi tai jokin muu elintärkeä pehmeä kudos leikattiin auki.
Etelä-Amerikan omituisten eläinten tarha hupeni nopeasti sen jälkeen, kun Panaman kannas kohosi merestä kolmisen miljoonaa vuotta sitten ja yhdisti Amerikat (kuva: Wikimedia Commons). Tapahtumat olivat niin dramaattisia, että niille on annettu nimeksi Suuri Amerikan Eläimistövaihto (eli Great American Interchange). Pohjois-Amerikan puolelta etelään vaelsi tutumpia eläimiä, jotka vikkelästi syrjäyttivät ison osan näistä eteläisistä kummajaisista.
Tapiirit, pekarit, norsut, kamelieläimet, koiraeläimet, kissaeläimet ja peurat marssivat etelään pyyhkäisten tieltään eristyksissä kehittyneet ja ehkä siksi heikommin kilpailleet eteläamerikkalaiset. Muutamat, erityisesti alkeellisen näköiset jättilaiskiaiset ja -vyötiäiset, kuitenkin pärjäsivät ja levittäytyivät pitkälle Pohjois-Amerikan puolelle ennen kuin viimein katosivat ihmisen saapuessa manteerelle paljon myöhemmin. Monet pienemmät eteläistä alkuperää olevat eläimet, kuten opossumit, vyötiäiset ja puupiikkisiat, näyttävät pärjäävän edelleen mainiosti.
Saapui etelään myös aitoihin kissaeläimiin kuuluvia sapelihampaita peräti kolmen eri suvun voimin: Smilodon, Xenosmilus ja Homotherium. Olisi luontevaa ajatella, että niiden saapuminen tuomitsi sukupuuttoon alkukantaisemman sapelipussikissan, mutta milloinkas historia olisi siistiä, saati loogista. Ainakin tällä hetkellä tunnettujen fossiilien perusteella Thylacosmilus katosi aivan Eläimistövaihdon alkuvaiheissa, ennen kuin varsinaiset sapelihammaskissat ehtivät lähellekään sen elinalueita. Ehkä sapelipussikissan tappioksi koitui jokin muu, tai ehkä fossiiliaineistossa on vain toistaiseksi aukko. Esihistoria on arvoituksia täynnä.
————————————————————————————————-
Lähteitä ja lisätietoa: Mauricio Antón 2013: Sabertooth. Indiana University Press.
Chasing Sabertooths: What use is a mandible for a sabertooth? Mauricio Antónin blogiartikkeli, jossa on muun muassa hienot kuvat sapelipussikissan pään ja kaulan lihaksista ja Antónin näkemys siitä, miltä eläin olisi voinut elossa näyttää.
Tetrapod Zoology: Marsupial ’bears’ and marsupial sabre-tooths.
Sci-News: Saber-Toothed Thylacosmilus Had Very Weak Bite, New Study Shows.
Wroe ym. 2013: Comparative Biomechanical Modeling of Metatherian and Placental Saber-Tooths: A Different Kind of Bite for an Extreme Pouched Predator. PLoS ONE. Vapaasti saatavilla oleva tutkimusartikkeli.
Argot 2004: Functional-adaptive features and palaeobiologic implications of the postcranial skeleton of the late Miocene sabretooth borhyaenoid Thylacosmilus atrox (Metatheria). Alcheringa.
Wikipedia: Thylacosmilus, Sparassodonta, Great American Interchange (myös suomeksi!).
planeetanihmeet.wordpress.com 
Hei! Kiitos jälleen kerran mielenkiintoisesta artikkelista. Ja kun sinä vielä osaat tuon kirjoittamisenkin niin hyvin!
Kiitoksia kehuista! On helppo kirjoittaa (ainakin omasta mielestään) mielenkiintoisia artikkeleita, kun maailma on kiehtovia aiheita täynnä. :)
Todella mielenkiintoista! Olen aina luullut että kaikkilla sapelihammas kissoilla oli suuri puru voima , no aina oppii jotain uutta.
Kiitoksia! Sapelihammaskissojen saalistustekniikkaa on tutkittu paljon, eikä varmaan vähiten siksi, että se tuntuu niin järjettömältä. Sapelihampaat ovat kehittyneet nisäkkäillä ainakin viidesti, ja yleensä niihin liittyvät heikot leuat, mutta hyvin vahva kaula ja eturuumis.
Kapea, veitsimäisen terävä hammas uppoaa saaliin pehmeisiin kudoksiin jo pienellä paineella, joten aseina ne eivät tarvitse taakseen suurta puruvoimaa. Jos ne iskisi suurella voimalla saaliiseen ja sattuisikin osumaan luuhun, rikkoutuisi hammas todennäköisesti ennen luuta, mikä olisi otukselle hengenvaarallista.