Parhaan lemmikin jäljillä, osa 2: hyvinvointi

Mitä koiran hyvä elämä sisältää?

Tämän artikkeliparin ensimmäisessä osassa vertailimme eri lemmikkieläinten ruokinnan ja hoidon hiilijalanjälkeä ja muita lemmikkibisneksen luonnolle ja ympäristölle tuottamia haittoja.

Toinen, vielä vaikeampi kysymys lemmikinpidon etiikassa on, kuinka itse lemmikin tarpeet ja hyvinvointi toteutuvat – ja mikä on riittävä hyvinvoinnin taso. Aihe on pinnalla, koska eläinsuojelulain suunnitteilla olevan uudistuksen mukana on puhuttu lemmikiksi sopimattomien lajien kielloista joko positiivi- tai negatiivilistan avulla.

Mitkä eläimet siis voivat hyvin lemmikkeinä, ja kuinka sitä voidaan mitata? Katsotaanpa.

Yksi tapa lähestyä kysymystä on viiden vapauden periaate. Se kehitettiin Britanniassa 1960-luvulla ja on jo pitkään toiminut eläinten hyvinvointikeskustelun pohjana. Viisi vapautta ovat:

1. Vapaus nälästä ja janosta. Se sisältää lajityypillisen terveellisen ruokavalion.
2. Vapaus epämukavuudesta. Tarkoittaa eläimelle sopivaa elinympäristöä, riittävää suojaa ja mukavaa lepopaikkaa.
3. Vapaus kivusta, loukkaantumisista ja sairauksista. Näitä täytyy voida ennaltaehkäistä, diagnosoida ja hoitaa ilman viivytyksiä.
4. Vapaus normaaliin käyttäytymiseen. Nykyään puhutaan usein lajityypillisten käyttäytymistarpeiden toteutumisesta: eläimellä on oltava mahdollisuus käyttäytyä tavoilla jotka ovat sille luontaisia.
5. Vapaus pelosta ja ahdistuksesta. Eläimelle on järjestettävä olosuhteet, joilla vältetään psyykkinen kärsimys.

Jos tätä listaa ihan rehellisesti katsoo, on selvää, etteivät viisi vapautta monen lemmikin kohdalla toteudu. Tuotantoeläimistä ei voi puhua edes samana päivänä.

Lyttykuonoisiksi ja nivelvikaisiksi jalostetut koirat eivät ole vapaita kivusta ja sairauksista. Monet lemmikit kärsivät epäsopivasta ruokavaliosta (liikaruokinnasta, huonolaatuisesta tai lajille sopimattomasta muonasta), ahtaista ja virikkeettömistä tiloista, vääränlaisesta lämpötilasta tai vedenlaadusta, tai kipua, pelkoa ja ahdistusta tuottavista fyysisistä rangaistuksista. Stereotyyppinen käyttäytyminen on yleistä esimerkiksi papukaijoilla, koska niiden tärkeimpienkään käyttäytymistarpeiden täyttäminen on hyvin vaikeaa. Akvaariokalojen kohdalla on aivan normaalia, että suuria yksilömääriä kuolee siirtojen yhteydessä tai sairauksiin, joihin ei ole saatavilla asiantuntevaa apua. Sairaalloinen ylipaino on tavallista lemmikkimatelijoilla. Moni lemmikki pelkää omistajaansa, mutta ei pääse pois tämän luota. Koirien mielialalääkitys yleistyy kovaa vauhtia.

Papukaijoilla stereotyyppinen käyttäytyminen voi ilmetä höyhenten nyppimisenä ja mennä siihen pisteeseen, että ne repivät itsensä lentokyvyttömiksi, kuten tämä aurinkoaratti. Kuva: Mariposa Veterinary Wellness Center / Flickr. CC 2.0 -lisenssi.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikilla lemmikeillä olisi kurja elämä. Lemmikin hyvinvointi riippuu olennaisesti omistajasta: joku voi pystyä tarjoamaan erinomaiset olosuhteet hyvinkin vaativalle eläimelle, kun taas toinen ei kykene huolehtimaan asiallisesti helpoimmistakaan.

Hyvin yleisellä tasolla voisi kuitenkin ajatella, että eläinlajit, joiden viisi vapautta on helppo täyttää tavanomaisissa kotioloissa, ovat hyvin lemmikiksi sopivia, ja ne joiden vapauksien toteuttaminen on vaikeaa tai mahdotonta, ovat huonosti lemmikiksi sopivia. Vaikka Suomesta löytyisikin pari-kolme ihmistä, joilla on mahdollisuus täyttää vaikka tiikerin tai mustakarhun kaikki tarpeet, lienee selvää että suurin osa tiikereistä päätyisi huonoihin oloihin, jos tiikerinpentuja myytäisiin eläinkaupoissa koiranpennun hintaan. Tiikerin suhteen tämä on itsestäänselvyys, mutta mahtavatko kaikki oikeasti vaativat eläimet näyttää siltä?

Kysyin eläinkognitiotutkija ja tietokirjailija Helena Telkänrannalta, millaisia näkökulmia tässä artikkelissa olisi hyvä ottaa esiin. Telkänranta peräänkuuluttaa järjenkäyttöä: ”lemmikistä haaveilevan kannattaa ottaa selvää mahdollisimman tarkasti siitä, mitä mikäkin laji oikeasti tarvitsee, ja olla uskomatta vakuutteluja siitä että se-ja-se laji on helppohoitoinen ja vähään tyytyvä.”

Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota kolmeen asiaan: millaisina sosiaalisina ryhminä eläinlaji luonnossa elää, mitä käyttäytymismuotoja se käyttää hankkiessaan ruokansa, ja millaisessa paikassa se lepää tai nukkuu, Telkänranta luettelee. Nämä todennäköisesti kattavat suurimman osan eläimen käyttäytymistarpeista, eli asioista joiden tekeminen on eläimen hyvinvoinnille välttämätöntä.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa neitokakadu, australialainen papukaija, joka on yksi suosituimmista lemmikkilinnuista. Neitokakadut elävät pariskunnista koostuvissa parvissa, joissa voi olla jäseniä kourallisesta jopa tuhanteen. Ravinnonhankintaan kuuluu alueesta riippuen joko jatkuva vaeltaminen tai vuodenaikaiset muuttoreitit ja päivittäiset ruoanhakumatkat: joka tapauksessa pitkien matkojen taittaminen lentäen. Ne etsivät ruokaa pääasiassa maassa kävellen, mutta poimivat siemeniä, versoja ja marjoja myös suoraan puista ja pensaista oksilla kiipeillen. Pikainen googlaus ei paljastanut tarkempaa tietoa siitä, kuinka ne lepäävät, mutta siitä päätellen, että lemmikkilintuina ne hakeutuvat yöksi mahdollisimman korkealla sijaitseville orsille, nukkumapaikkana toiminee luonnossa puu.

Neitokakadujen ruokailuun liittyvistä käyttäytymistarpeista useimmat voi toteuttaa pienellä vaivalla kotioloissa. Lentäminen on asia erikseen.

Näistä käyttäytymistarpeista moni on aivan mahdollista toteuttaa kotioloissa – lajitoverien seura, ruokailu lattialla kävellen – mutta muutamaa siiveniskua pidempien lentomatkojen järjestäminen on käytännössä mahdotonta. Lisäksi neitokakadun voimakas pesimisen tarve sekä säikkyys ja korkea pakoetäisyys ovat ongelmallisia, kuten sain itsekin kantapään kautta kokea.

Varsinaista tutkimusta aiheesta on tehty vasta vähän. Vuonna 2016 ryhmä hollantilaisen Wageningenin yliopiston tutkijoita kehitti mittarin eri eläinlajien lemmikiksi sopivuuden arviointiin. He vertailivat 90 ”eksoottista” nisäkäslajia, joita Hollannissa pidetään lemmikkinä. Ne vaihtelivat tutuista kääpiöhamstereista ja deguista suomalaisittain melko hurjalta kuulostaviin otuksiin, kuten kenguruihin ja binturongeihin.

Hollantilaiset kehittivät moniosaisen arviointimenetelmän, jossa erilliset tiimit keräsivät kirjallisuudesta tietoa kunkin eläinlajin elintavoista ja biologiasta sekä tarpeista tarhaoloissa pidettynä ja pisteyttivät kunkin eläinlajin. Huomioon otettiin esimerkiksi tilantarve, sosiaalisen käyttäytymisen tarpeet, hoitoon tarvittava erityisosaaminen, stereotyyppisen käyttäytymisen ja terveysongelmien yleisyys sekä zoonoosit eli ihmisen ja eläimen välillä tarttuvat taudit. Eläimen sopivuutta lemmikiksi katsottiin heikentävän esimerkiksi voimakas piiloutumisen tarve ja erikoistuneet käyttäytymistarpeet (kuten uiminen, saalistaminen tai tunnelien kaivuu), kun taas domestikaatiosta sai lisäpisteitä. Lisäksi eläinlajit kävi läpi kolme erillistä ryhmää eläintieteilijöitä ja järjestöjen edustajia.

Tuloksena oli luettelo parhaiten lemmikiksi sopivasta eläinlajista huonoimpaan, ja tulokset ovat lievästi sanoen yllättäviä.

Kenguruko parempi lemmikki kuin hamsteri? Kuvat: hietakenguru Glen Fergus / Wikimedia Commons, CC 3.0-lisenssi. Venäjänkääpiöhamsteri Per Enström / Wikimedia Commons, CC 4.0-lisenssi.

Listan kärkiviisikon muodostivat japaninhirvi, hietakenguru, damavallabi, laama ja musanki (joka on aasialainen sivettieläin). Sen sijaan monet Suomessakin pidetyt lemmikkilajit jäävät jonkin matkaa kärjestä (kääpiöhamsterit, fretti, skunkki) tai jopa löytyvät aivan listan pohjan tuntumasta (sokeriorava, degu, chinchilla, preeriakoirat). Huonoja lemmikkejä ovat myös hirvi, kapybara, pesukarhu, ruskeakarhu ja aavikkokettu.

Älä ota kesäkarhua.

Harmi kyllä artikkeliin ei mahtunut täydellisiä perusteluja jokaiselle eläinlajille, joten syitä epäsopivuuteen täytyy arvailla sen perusteella, mistä kategoriasta kukin eläinlaji on saanut eniten miinuspisteitä.

Esimerkiksi kolmella kääpiöhamsterilajilla (roborovskin-, venäjän- ja campbellinkääpiöhamsteri) punaisella on merkitty ”hide” ja ”space”-ruutuja. Hide tarkoittaa eläimen käyttäytymistarpeita suojaan pääsemisen, saalistajilta suojautumisen tai piilojen ja pesien rakentamisen suhteen. Space puolestaan käsittelee tilantarvetta: sen arviointiin on käytetty muun muassa eläimen elinpiirin kokoa luonnossa ja yksilöiden tyypillisesti taittamia matkoja.

Tämä käykin ymmärrettäväksi, kun tarkastelee kääpiöhamsterien elintapoja luonnossa. Suojakseen nämä pikkuruiset jyrsijät kaivavat mahtavia tunneliverkostoja lähes metrin syvyyteen. Elinpiirien koko mitataan neliökilometreissä ja yössä taitetut taipaleet kilometreissä. Mikroaaltouunin kokoinen hamsterihäkki ja muovinen juoksupyörä ovatkin siinä valossa huono korvike. Toisaalta lajityypillisen käyttäytymisen mahdollistavassa tilavassa terraariossa hamsteria ei juuri koskaan näkisi, joten siitä tulee ihmisen kannalta huonompi lemmikki.

Jyrsijöiden tyypillistä stereotyyppistä käyttäytymistä on kalterien jyrsiminen. Se tuntuu olevan pienissä häkeissä pidetyillä hamstereilla yleistä. Kuva: cdrussorusso / Flickr. CC 2.0 -lisenssi.

Ehkä onkin niin, että itsestäänselvinä pitämämme lemmikit eivät välttämättä olekaan niitä lajeja, jotka tyypillisissä lemmikkiolosuhteissa voivat kovin hyvin. Se on ikävä ajatus.

Otetaan nyt esimerkiksi koira. Ihmisen paras ystävä, lemmikin perikuva. Mutta jos ajatellaan koiran villejä kantamuotoja (ja niitä täytyy ajatella, sillä evoluution muovaamat käyttäytymistarpeet eivät häviä edes vuosituhansissa – koiralla on yhä villi mieli), niin kyseessä on laumassa elävä, elinikäisen parisiteen muodostava suurpeto. Luonnossa sen käyttäytymiseen kuuluu noin tuhannen neliökilometrin kokoisen reviirin partiointi, suurriistan metsästäminen ja saaliin syöminen luita myöten.

Ajattele tästä näkökulmasta tavallista kotikoiraa, jonka ihmisistä koostuva lauma jättää sen toimettomana yksin kymmeneksi tunniksi joka arkipäivä ja joka syö tasalaatuisia nappuloita kupista. Onko ihme, jos sen mielenterveys horjuu?

Petoeläimille saalistaminen on voimakas käyttäytymistarve. Sitä voidaan kyllä täyttää saalistusleikeillä, palloa heittämällä ja niin edelleen, mutta harva omistaja jaksaa tai ehtii touhuta päivässä eläimen kanssa lähimainkaan niin paljon kuin luontaista vastaava toimeliaisuus vaatisi.

Hollantilaistutkijat eivät ottaneet koiria ja kissoja lainkaan mukaan tutkimukseensa ”aiheen herkkyyden vuoksi”. Koiran osoittaminen huonoksi lemmikkieläimeksi olisikin varmasti nostanut aivan eri mittakaavan mediahuomion kuin japaninhirven tai vallabin mainitseminen hyväksi sellaiseksi.

Harmi kyllä listalla ei ole myöskään omaa suosikkiani, kesyrottaa. Tutkijat jättivät pois kaikki lajit, jotka Hollannissa luokitellaan ”tuotantoeläimiksi” ja laboratorioeläimenä isorotta kuuluu siihen joukkoon. Sama koskee esimerkiksi kania, jonka tulokset olisivat varmasti myös mielenkiintoisia.

Rottien käyttäytymistarpeisiin kuuluu lajitoverien seura ja ympäristön tutkiminen. Uusien asioiden järjestäminen niiden ihmeteltäväksi voi käydä työstä.

Toiveikkaasti voisin ajatella, että isorotta saattaisi olla jossain lähellä listan kärkeä: sieltä löytyvät sen lähimmät sukulaiset (kolme lajia hiiriä). Rottien elinpiirit ovat selvästi pienempiä kuin kääpiöhamsterien ja ne ovat elintavoiltaan generalisteja (tutkijoiden mukaan erikoistuneiden lajien eli spesialistien tarpeita voi olla vaikeampi täyttää). Vaikka ne nauttivat saalistusleikeistä, rotat eivät kaipaa niitä tuntikausiksi joka päivä, sillä saalistus on vain pieni osa niiden ravinnonhankintaa. Lisäpisteitä tulee siitä, että laji on domestikoitu. Toisaalta luonnossa rotat kyllä esimerkiksi kaivavat tunneleita, mikä on kotioloissa hankalaa järjestää, ja uusien asioiden tutkiminen on niille tärkeää. Niillä on korkeat sosiaalisen käyttäytymisen tarpeet, mikä puolestaan on helppo järjestää hankkimalla lauma – mutta tosiasiassa surullisen moni lemmikkirotta tosiaankin elää yksin.

Harmillisen usein tilanne voikin olla se, että eläimen hyvinvoinnin huonontaminen tekee siitä ihmisen kannalta paremman lemmikin. Rotta, papukaija tai kani on seurallisempi ihmistä kohtaan, jos se elää eristyssellissä ilman lajitovereita. Hamsterin pääsee näkemään useammin, jos sillä ei ole mahdollisuutta kaivaa tunneleita. Kultakala on näyttävämpi kodin koriste, jos se on jalostettu epämuodostuneeksi. Ei riitä, että lajille on mahdollista järjestää kotioloissa hyvän elämän mahdollisuudet – ihmisten täytyy myös tietää kuinka se tapahtuu ja haluta tehdä niin. Siinäpä onkin tekemistä.