Kun lemmikinpito epäonnistuu

blogiin_1

Olen pitänyt ja hoitanut elämäni aikana monenlaisia lemmikkejä, ja useimmat niistä – rotista niilinhaukiin ja leopardigekosta kummitussirkkoihin – ovat olleet ongelmattomia hoidokkeja, joille olen kokenut pystyväni tarjoamaan hyvän elämän. Nyt seuraava tarina on kuitenkin poikkeus.

Vajaa kolme vuotta sitten hankin ensimmäisen neitokakaduni, ja tämän lajin kanssa pieleen meni aivan kaikki. En tiedä, mitä tästä tarinasta pitäisi oppia, jos mitään – selvästikin monilla muilla menee kakadujensa kanssa mainiosti, joten kyse ei ehkä ole siitä, etteikö laji sopisi lemmikiksi, vaikka sitäkin olen kyllä miettinyt. Ehkä tämä on kuitenkin esimerkki siitä, kuinka perehtymisestä ja hyvästä yrityksestä huolimatta elämä eläinten kanssa joskus voi mennä päin mäntyä, ja kuinka kodinvaihtajan kanssa voi tulla ylimääräisiä yllätyksiä.

Aloitetaan alusta. Joulukuussa 2014 meille saapui yksinäinen, noin 6-7-vuotias neitokakadunaaras (Nymphicus hollandicus). Ennen ja jälkeen sen tulon ahmin ohjeita, tutustuin muihin harrastajiin ja vainosin heitä kysymyksillä. Luin Ida-Emilia Kaukosen hienoja verkkosivuja, Jarmo Tuutin Papukaijan koulutuksen perusteet -kirjan ja liudan Barbara Heinreichin, Susan Friedmanin ja Steve Martinin artikkeleita papukaijojen käyttäytymisestä. Liityin Lemmikkilinnut Kaijulin foorumille ja Facebook-sivuille.

Opin, että lemmikkilinnun luottamus ihmiseen kertyy vähän kerrallaan hyvistä kokemuksista. Sitä voisi ajatella ikään kuin luottamustilinä, jolle voi kerrallaan tallettaa vain vähän. Sen sijaan nostot luottamustililtä ovat suuria, jos lintu koskaan kokee, että ihminen uhkaa sen henkeä. Linnun hienovaraista elekieltä on opittava lukemaan. Opin, että vapaaehtoisuus on linnuille tärkeää, samoin mahdollisuus lentää päivittäin vapaana huoneessa. Hankin lintulampun, jonka alla kakaduni näkisi maailman täysissä väreissä ilman välkkymistä, ja aloin totuttaa sitä monipuolisempaan ruokaan.

Aluksi kaikki menikin hyvin. Saapuessaan lintu ei osannut kunnolla lentää eikä kävelläkään, sillä se oli viettänyt vuosia ritiläpohjaisessa häkissä hyvin vähillä lentomahdollisuuksilla. Se kuitenkin harjoitteli ahkerasti ja oppi nopeasti, vaikka mätkähteli usein nokalleen lattialle ja lentoharjoituksista kipeät siipilihakset saivat sen kirkumaan. Aloin vähitellen voittaa sen luottamusta, etenkin kun se oivalsi, että minulta voi pyytää hirssiä.

linnut_4
Tässä lintu näyttää tilkkutäkiltä, kun osa kirkkaankeltaisista sulista on vaihtunut terveen vaaleisiin.

Lintuharrastajat huomasivat kuvista, ettei linnun terveys ole kohdallaan. Kirkkaankeltainen väri kertoi maksan vajaatoiminnasta. Syynä oli ehkä sen aiempi yksipuolinen ruokavalio, mutta onneksi se alkoi korjaantua pian: jo seuraavassa sulkasadossa tilalle alkoi kasvaa vaaleampaa höyhentä.

Muutaman kuukauden päästä oli aika helpottaa neitokakadun yksinäisyyttä. Ostin kaksi nuorta lintua, joiden kasvattaja arveli olevan naaraita (varmuudella niitä ei voi nuorina erottaa ilman dna-testiä). Hyvä niin: aikaisemmalta omistajalta kantautuneen tiedon mukaan vanhustani ei suositeltu pesitettäväksi.

Ensimmäisen vuoden loppuun saakka kaikki meni tavattoman hyvin. Rohkeat ja uteliaat nuoret linnut kesyyntyivät ja virikkeellistin niitä opettamalla temppuja. Alla olevalla videolla näkyy lintujen taitoja parhaimmillaan. Vanhimmallekin onnistuin opettamaan simppelin tempun (koske nokalla sormeen kun pyydän, niin saat herkkupalan), jonka avulla harjoittelimme käden lähestymistä kirjaimellisesti tuhansia kertoja, jotta ressukan pelko käsiä kohtaan helpottaisi.

Vältin pakkokäsittelyn opettamalla linnuille jo etukäteen tarvittavia taitoja. Nuoremmat saattoi tarvittaessa siirtää häkkiin pyytämällä ne käsivarrelle ja nostamalla sinne. Pitkäksi kasvaneen varpaankynnen leikkaus onnistui vajaan viikon harjoittelulla kynsisaksien kanssa, ja matkahäkkiin menon opettelukin oli jo pitkällä.

Sitten nuoret tulivat sukukypsiksi. Totta kai toinen niistä osoittautui koiraaksi ja alkoi kolmiodraama, jossa sisarukset pariutuivat keskenään ja vanhempi naaras yritti epätoivoisesti vongata huomiota koiraalta. Koiras tuntui lähinnä hämmentyvän liehittelystä. Usein se reagoi puremalla naarasta, mikä oli varmasti kamalaa, vaikkei aiheuttanutkaan näkyviä vammoja.

linnunmuna_1
Lintujeni ihkaensimmäinen muna. Tässä vaiheessa se oli vielä hauskaa.

Pesimisinto kuulostaa ehkä harmittomalta ja ei-toivottujen poikastenkin kuoriutuminen estyy helposti keittämällä munat. Opin pian, että se tarkoitti muutakin. Alkoi vimmainen pesäksi kelpaavien kolojen etsintä. Ensi kertaa linnut alkoivat jyrsiä tavaroita. Suljin matkahäkit ja tukin hyllyt ja kolot sitä mukaa kun niitä alettiin katsella pesäpaikoiksi, mutta mikään ei auttanut: munia munittiin akvaarion ja tuolin alle, häkin pohjalle ja tiputeltiin orsilta kokkeliksi lattialle.

Pahempaa oli vaikutus lintujen mielialaan. Pesimisvire sai ne hysteerisesti pelkäämään, että löytäisin ja tappaisin niiden lapset, missä ne tietenkin olivat ihan oikeassa. Pahimmissa vaiheissa ne joutuivat täydelliseen paniikkiin, kirkuivat ja räpistelivät pitkin huonettaan vähän väliä. Syyksi riittivät tavanomaiset hoitotoimenpiteet, jotka sitä ennen oli tehty päivittäin ilman ongelmia. Mieleeni jäi kerta, jona paniikin aiheutti, kun viereisessä huoneessa kumarruin teekuppini yli, ja hupparin nauhassa oleva pieni metallirengas kilahti kuppia vasten.

On sanomattakin selvää, että vaikutus kesyystilanteeseen oli tuhoisa. Paniikkiherkkyys aiheutti jatkuvasti suuria nostoja aikaisemmin kuvaamaltani kuvitteelliselta luottamustililtä. Syntyi itseään pahentava kierre, koska arjen helpottamiseen tarkoitetut taidot unohtuivat. Kun linnut sitten oli syystä tai toisesta pakko saada häkkiin tai matkahäkkiin, oli usein turvauduttava juuri niihin pakkokeinoihin, joita pitäisi kaikin tavoin välttää.

Neitokakaduilla yletön pesimisinto on melko tavallinen ongelma, osin siksikin, että innokkaasti pesivien yksilöiden jälkeläiset tietenkin tuppaavat yleistymään lemmikkipopulaatiossa. Normaalisti ongelmaa kuitenkin esiintyy lähinnä keväisin ja syksyisin, ja sitä voi hillitä eri konsteilla. Lintujen voi antaa hautoa keitettyjä munia kyllästymiseen saakka, järjestää niille mahdollisimman paljon muuta tekemistä tai aiheuttaa lievää stressiä sisustusta muuttelemalla. Niille voi myös yrittää vakuuttaa, että Australiassa on kuiva kausi: vähentää tuoreruoan määrää ja kylpemismahdollisuuksia, laskea ilmankosteutta ja lämpötilaa, lyhentää päivän pituutta. Osa näistä konsteista oli meillä mahdottomia (tuoreruokaa ja kylpymahdollisuuksia en uskaltanut kokonaan evätä vanhimman linnun terveyden vuoksi eikä ilmankosteus laske, jos huoneessa on kolme akvaariota), muita kokeilin heikolla menestyksellä.

Pesimispuuhat jatkuivat vuoden 2016 kevättalvesta yhtä mittaa vuoden lopulle. Samaan aikaan tapahtui toinen epäonnistuminen. Alkukesällä yritin helpottaa kolmiodraama-asetelmaa neljännellä linnulla. Vilma oli naapurissa leskeksi jäänyt samanikäinen naaras kuin oma vanhukseni.

Teoriassa kiva idea, mutta linnut olivat eri mieltä. Kaikki lintuni inhosivat yksimielisesti uutta tulokasta. Puoli vuotta odottelin, mutta mitään merkkejä muutoksesta ei näkynyt, ja oli kurjaa katsella Vilman yksinäisyyttä. Ilmeisesti vika ei kuitenkaan ollut Vilmassa. Kun annoin sen uuteen kotiin osaksi isompaa neitokakaduparvea, se tuli heti juttuun muiden kanssa ja elää nyt siellä huomattavasti onnellisempana.

blogiin_2
Lintu on tässä terveen värinen, mutta sen sijaan se on nyhtänyt höyheniään irti.

Toinen sivujuonne ongelmavyyhdissä oli vanhimman lintuni terveys. Sen maksavika ei ollutkaan parantunut, vaan ilmeisesti juuri muniminen sai sen taas oireilemaan. Kevään mittaan se alkoi yhä enemmän rääkyä kivusta sukiessaan itseään, ja sen sulkapukuun ilmaantui punoittavia, kaljuja laikkuja. Kun harrastajien neuvomista kotikonsteista ei ollut apua, kävimme linnun kanssa eläinlääkärissä, ja myöhemmin soittelin vielä toiseenkin lääkäriin. Eläinlääkärin arvio oli, että ongelmaa voi hoitaa tujuilla annoksilla a-vitamiinia, tukea linnun elimistöä muilla ravintolisillä ja hoitaa ihon kutinaa aloe veralla. Näillä sainkin oireita hillittyä, mutta varsinaista parannuskeinoa ei ole – linnuille ei ole tarjolla elinsiirtoja. Kodin äänimaailmaan kuului siis nyt pysyvästi kauhun kirkumisen lisäksi kivun rääyntä.

Eläinlääkärireissulla huomasin olevani aidosti kateellinen samaan aikaan hoidossa olleen kanin omistajalle. Kani kyyhötti häkissä eläinlääkärin työhuoneessa kaikessa rauhassa, ja kun sille oli aika tehdä kokeita, joku vain nosti sen syliin ja vei mukanaan. Minun piti pyydystää oma lintuni yön pimeydessä ja sain kipeitä puremia. Nyt se rimpuili naama punaisena eläinlääkärin kädessä ja selvästi taisteli henkensä edestä – pelkäsin, että se saa sydänkohtauksen. Eiväthän kanitkaan mitään helppoja lemmikkejä ole, mutta kesytettyjen nisäkäslajien kanssa haasteet ovat toisenlaisia kuin näiden lintujen, joilla on hyvin tiukka näkemys henkilökohtaisesta tilasta.

Vuodenvaihteessa Vilman lähdön jälkeen pesiminen armeliaasti loppui. Toivoin, että vuoden jatkuneessa pesimäkaudessa oli kyse vain ohimenevistä teini-iän hormonihöyryistä. Ryhdyin töihin palauttaakseni lintujen luottamuksen, vaikka jouduinkin aloittamaan aivan nollasta. Opettelimme taas hirssin syömisen kädestä, kertasimme temppuja ja luoksetuloa.

Turhaa työtä – varhain kevättalvella se alkoi taas! Keskustelin taas muiden harrastajien kanssa, ja päädyimme siihen, että koiraasta luopuminen on ainoa järkevä ratkaisu. Kasvattaja ottikin sen mielellään takaisin omaan parveensa. Se oli sääli, sillä koiras oli linnuista uteliain, rohkein ja ihmisystävällisin. Toki se myös rikkoi tavaroita ja sotki enemmän kuin tytöt yhteensä, mutta se oli mainio persoona.

Munia ei enää tullut, mutta nyt lintujen kesytykseen oli jo vaikeaa asennoitua uudestaan. Minua suututti, ja vaikka yritin niellä kiukkuni ja laskea kymmeneen ennen eläinhuoneeseen astumista, se näkyi kehonkielessä ja sai linnut säikkymään entistä enemmän. Vika oli omien korvieni välissä, ei linnuissa, mutta tuntui kovin vaikealta päästä siitä yli. Lisäksi lintuja tietenkin harmitti puolisonsa menettäminen, joten ne huusivat paljon sen perään – korviavihlovaa turhautumisen kirkumista, tuntikausia kerrallaan. Ymmärsin hyvin, että niistä tuntui pahalta, mutta kävihän se hermoille. Naaraat eivät myöskään ainakaan heti lähentyneet toisiaan, niin kuin toivoin, vaan äänimaailmaan kuului myös niiden keskinäinen ärhentely. Eläinhuoneesta huokui kärttyinen ja vihamielinen tunnelma, eikä siellä tehnyt mieli viettää aikaa.

Vaan eipä pesiminen loppunut siihenkään! Kesäkuussa naaraat alkoivat laulella ja etsiä pesäpaikkoja, ja pian alkoi munia taas löytyä. Totta kai munijana oli vanhempi naaras, jonka elimistö ei rasitusta kestä, ja iho-ongelmat pahenivat.

blogiin_3
Neitokakadut ja akvaariot eivät olleet toimiva yhdistelmä.

Konsultoin jälleen kanssaharrastajia, ja totesimme ainoaksi järkeväksi selitykseksi akvaariot. Oletettavasti ne pitivät ilmankosteuden niin korkealla, että linnut olivat koiraan läsnäolosta riippumatta jatkuvissa hormonihöyryissä. Se oli viimeinen pisara: laitoin linnut myyntiin. Viime viikolla ne lähtivät akvaariottomaan kotiin, jossa toivottavasti viihtyvät paremmin kuin meillä. Ainakin alku uudessa kodissa on vaikuttanut lupaavalta.

On helppoa olla jälkiviisas ja todeta nyt, että olisi pitänyt tajuta jo alun perinkin akvaarioiden olevan ongelma. Ilmankosteuden piti kuitenkin olla vain yksi monista pesimävireeseen vaikuttavista tekijöistä, enkä tietenkään voinut ennalta tietää, ettei lintuni terveys kestäisi munimista – eikä minulla sitä paitsi pitänyt edes olla koirasta!

No, joskus käy näin. Voin vain toivoa, että kolmeen eri paikkaan hajaantuneilla linnuillani on paremmat oltavat muualla. Lemmikin ottaminen on iso vastuu, eikä aina voi etukäteen varmuudella tietää, millaisia mutkia matkassa tulee olemaan. Tällä kertaa ei onnistunut, mutta sentään yhteiselo vaihtolämpöisten lemmikkien – akvaariokalojen, gekon ja hyönteisten – kanssa sujuu vanhaan malliin mukavasti. Ja nyt olen varmasti parempi eläinten kouluttaja kuin ennen lintukokemuksia.

7 vastausta artikkeliin “Kun lemmikinpito epäonnistuu”

  1. Hyvä postaus! Liian harva lemmikinomistaja kertoo tällaisista epäonnistumisista, joissa itse on yrittänyt kaikkensa mutta siltikään ei ole saanut tilannetta haltuun ja on joutunut luopumaan lemmikistä. (Useimmiten epäonnistumistarinat ovat nimittäin niitä, joissa omistaja ei ole oikeastaan edes yrittänyt – tuominnut vain lemmikin vaikeaksi, tyhmäksi tai luonnevikaiseksi ja hankkiutunut siitä eroon.) Teit järkeviä päätöksiä. Toivottavasti linnuilla menee paremmin uudessa kodissa. :)

    1. Kiitos! Ajattelin, että tarina olisi tärkeä kertoa juuri siksi, ettei sellaisia juuri näy. :) Ainakin viimeisen tiedon mukaan kaikilla linnuilla menee uusissa kodeissaan hienosti, joten voin olla hyvillä mielin helpottunut niiden lähdöstä.

  2. Hei! Muistatko ristihuulisen merihirviön? Noh Kyseessä oli vain pahasti mursautunut kallo ja eläin näytti paljon erilaisemmalta.

  3. Veikkaan, että ilmankosteus ei ole ollut ongelma. Ylipäänsä jos linnuilla on suotuisat olot, tarpeeksi monipuolista ruokaa ym, ne haluavat pesiä. Siinä ei ilmankosteus oikeasti juurikaan paina. Esimerkiksi meillä on ollut 10 vuotta neitokakaduja, on ollut myös akvaario. Pesimävire on jatkuva, myös akvaarion lähdön jälkeen, jos ravinto on jatkuvasti monipuolista. Niinpä joudun itse säätelemään tuoreruuan antamista, eli ei joka päivä. Vitamiinilisät ovat käytössä, ja siementen lisänä on useampaa eri pellettilaatua, eli saavat kyllä tarvitsemansa, ilman intoa pesiä.

    Kaikenlisäksi lintusi taisivat tuossa tulla juuri sukukypsiksi, ja vastakkaisen sukupuolen puuttuessa ne voivat pariutua keskenäänkin, koska lisääntymisvietti on niin voimakas. Kun lintusi pääsivät vauhtiin, se on vaikea katkaista pelkällä kumppanin lähdöllä, vaan vaatii radikaalimpia muutoksia, kuten juurikin ravinnon tilapäinen yksipuolistaminen. Varmin olisi ehkä koiras-koiras pari, jos vielä lintuihin haluaisit palata.

    1. Voi olla kyllä niinkin. Se tekee tilanteesta lintujen kannalta vielä ikävämmän, jos ainoa keino hillitä pesimisvimmaa on ruokailun tuomien virikkeiden rajoittaminen.

      Kolmesta linnustani kaksi oli tosiaan vasta sukukypsiksi tulleita, mutta toinen naaras, joka oli aivan yhtä sekaisin kuin muutkin, oli kuitenkin 8-vuotias maksavikainen rescue-yksilö. Se oli tämä naaras, joka jatkoi munimista ilman koirastakin. Jos touhussa olisivat olleet vain teinit, olisikin tuntunut toiveikkaammalta, että pesimävire joskus tasoittuu.

      Kurjaa sanoa, mutta olen paljon tyytyväisempi ilman lintuja. Jos joskus palaan niiden pariin, rakennan ison aviaarion jollekin pienille varpuslinnuille, joille pystyn oikeasti tarjoamaan tarpeeksi lentotilaa sisällä. Vaikka neitokakaduni elivät vapaina vajaan kymmenen neliön huoneessa, ne eivät minusta mahtuneet ottamaan yhtäkään siiveniskua kunnollista lentoa, vain jarrutettuja pyrähdyksiä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s