Krokotiilieläimet ovat muihin matelijoihin verrattuna vähälajisia, isokokoisia, näkyviä ja hyvin tunnettuja. Voisi luulla, että niistä tiedetään jo kaikki tietämisen arvoinen, vaan ei. Afrikasta on 2000-luvun aikana löytynyt useita uusia tai ”uusia” krokotiililajeja. Uudessa Zootaxa-tiedelehden artikkelissa luku kasvoi yhdellä. Joukko yhdysvaltalaisia krokotiilitutkijoita osoitti, että afrikkalainen kapeakuonokrokotiili (Mecistops cataphractus) on itse asiassa kaksi eri lajia. Miten 2,5-metrinen krokotiilieläin on onnistunut välttämään tunnistamisen nykypäivään saakka?
Tämä artikkelisarja sisältää uutisartikkeleita tutkimuksista, jotka ovat jääneet vähälle uutisoinnille tai kokonaan ilman. Toivottavasti se auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutismedioista voisi päätellä, ja sen parissa puurtaa kaikenlaisia ihmisiä ympäri maailman.
Kapeakuonokrokotiilit ovat Afrikan vastine aasialaisille gaviaaleille. Niiden pitkä, kapea kuono sopii kalansyöntiin. Ne piileskelevät mieluusti runsaan kasvillisuuden kätköissä, kiipeilevät puihin ja naamioituvat vesikasveihin. Piileskelevän elämäntapansa ja vaikeakulkuisen, joskus tutkijoille vaarallisenkin kotiseutunsa vuoksi kapeakuonokrokotiilit ovat krokotiilieläimistä ehkä kaikkein huonoiten tunnettuja.
Afrikkalaisiin matelijoihin (ja muurahaiskäpyihin) erikoistunut luonnonsuojelubiologi Matt Shirley kollegoineen esitti jo vuonna 2014, että dna-analyysin perusteella kapeakuonokrokotiilit ovat luultavasti kaksi eri lajia. Nyt ilmestyneessä artikkelissa Shirley ja kumppanit perustelevat väitteen yksityiskohtaisesti ja antavat entuudestaan tuntemattomalle krokotiilille tieteellisen nimen: Mecistops leptorhynchus.
Kahta lajia erottaa Kamerunin tulivuorijono, joka toimii monen muunkin eläinlajin leviämisesteenä. Vanhan nimen säilyttävän M. cataphractus -lajin levinneisyydeksi jäi läntinen Afrikka. Se elää trooppisella rannikkokaistaleella, joka historiallisina aikoina ulottui Nigeriasta Norsunluurannikon kautta aina Senegaliin ja Gambiaan saakka, kertovat museonäytteet. M. leptorhynchus -laji puolestaan esiintyy Keski-Afrikassa: Gabonista aina Tanganjika-järven rannoille asti, missä Jane Goodall aikoinaan tutki simpansseja.
Lajit ovat itse asiassa toisilleen suunnilleen yhtä kaukaista sukua kuin ihminen ja simpanssi, eli niitä erottaa 6-7 miljoonaa vuotta evoluutiota. Tutkijat loivat molemmille kapeakuonokrokotiileille dna-viivakoodit, joiden avulla ne voidaan jatkossa tunnistaa helposti niin elossa kuin kuolleina.
Ulkonäöltään otukset eroavat vähemmän. Selkein ero ovat läntisen M. cataphractus -lajin silmien takana törröttävät pienet luiset sarvet (squamosal boss), jotka itäiseltä lajilta puuttuvat. Sarveton M. leptorhynchos on keskimäärin sirompi ja pitkäkuonoisempi.
M. cataphractus -lajilla on kaikkiaan karkeampi, paksumpi suomupanssari sekä enemmän ruskeaa tai mustaa kuviointia vaaleanruskean pohjavärin päällä. Jopa mustanpuhuvia melanistisia yksilöitä tunnetaan. Kaiken kaikkiaan se on siis järeämpi, karkeapintaisempi ja tummempi: jotenkin vakuuttavampi jokihirmu. Molemmissa kapeakuonokrokotiileissa on kuitenkin paljon yksilöllistä vaihtelua, joten lajien erottaminen ulkonäöltä varmuudella on vaikeaa.
Krokotiilit ovat siis monimuotoisempia kuin luultiin, hauskaa! Kahdeksi lajiksi jakaminen ei kuitenkaan ole pelkästään kiva uutinen. Se tarkoittaa, että kummankin lajin kanta on pienempi ja tulevaisuus heikommalla tolalla kuin tähän saakka on uskottu. Uhanalaisten lajien Punaisen listan nyt vanhentunut arvio kapeakuonokrokotiileista yhtenä lajinakin on äärimmäisen uhanalainen, vain askeleen päässä sukupuutosta. Länsiafrikkalainen M. cataphractus on välittömässä vaarassa, varoittavat tutkijat. Yhtäkään elinvoimaista populaatiota ei enää tunneta, vaan lajin kanta on pirstoutunut pieniksi rippeiksi sinne tänne. Tärkeimpänä syynä pidetään elinympäristöjen tuhoamista, mutta myös ruoaksi metsästäminen rasittaa pieniksi käyneitä kantoja.
Myös keskiafrikkalaisen M. leptorchynchus-lajin tilanne on huono. Sen arvioidaan olevan sukupuuton partaalla etenkin levinneisyytensä itä- ja eteläosissa. Noin 70 % lajin kannasta elää Gabonin suojelluilla ja syrjäisillä kosteikoilla.
Seuraavaksi kapeakuonokrokotiilit kaipaisivat suomenkieliset nimet. Länsiafrikan- ja keskiafrikankapeakuonokrokotiili ovat viisiosaisina aika laillakin liian pitkiä. Entäpä vaikka lännen- ja idänkapeakuonokrokotiili? Tai kenties kongonkapeakuonokrokotiili? Matelijoiden ja sammakkoeläinten suomenkielistä nimistöä kehittää Suomen herpetologisen yhdistyksen alla toimiva nimistötoimikunta, jonka vuonna 2007 julkaisema krokotiilieläinten nimistö on nyt jo useammastakin kohtaa vanhentunut. Hienoa, että sellainen kuitenkin on olemassa. Se, ja Euroopan matelija- ja sammakkoeläinten nimistö ovat olleet ahkerasti omassakin käytössäni.
Alkuperäinen tutkimus: Shirley M. H., Carr A. N., Nestler J. H., Vliet K. A. & Brochu C. A. (2018) Systematic revision of the living African Slender-snouted Crocodiles (Mecistops Gray, 1844). Zootaxa 4504 (2):151–193.
planeetanihmeet.wordpress.com 