Puuttuva linkki selkärankaisten ja selkärangattomien eläinten välillä ei enää puutu, vaan niitä tunnetaan koko liuta. Me maaselkärankaiset, papukaijoista ihmisiin, olemme loppujen lopuksi vain pitkälle erikoistuneita kaloja. Ensimmäisten selkärankaisten eli kalojen alkuperä kertookin meidän kaikkien alkuperästä.
Ensimmäiset kalat elivät kambrikaudella, samoihin aikoihin kuin muidenkin tuttujen eläinryhmien monimuotoisuus räjähti. Ne eivät olleet paljon uivaa matoa kummempia (paleontologitkin nimittelevät niitä ”liiskatuiksi etanoiksi”). Kauemmas taaksepäin mentäessä loistokkuus vähenee entisestään: ensimmäiset kalat olivat omille teilleen karanneita toukkia. Viitteitä kalojen alkuperästä on etsitty sekä kambrikautisista fossiileista että nykyisistä ”elävistä fossiileista” – ja molemmista niitä löytyy.
Vaippaeläimet (Tunicata) ovat meidän selkärankaisten lähimpiä eläviä sukulaisia. Ne eivät todellakaan näytä siltä: vaippaeläin on selluloosakuoren sisällä elävä pussi, joka ottaa vettä sisään yhdestä aukosta, siivilöi siitä orgaaniset hituset ja puhaltaa sen ulos toisesta. Se on päätön, aivoton ja liikkumaton. Vaippaeläimet ovat säilyneet tunnistettavina ainakin kambrikaudelta, ehkä jopa sitä edeltäneeltä ediacarakaudelta, eli lähes yhtä kauan kuin näkyvän kokoisia eläimiä on ylipäätään ollut.
Vaippaeläimen toukka selittää sukulaisuuden. Se näyttää nimittäin kovasti sammakon nuijapäältä. Sillä on pää, aivot, sydän ja erilaisia aistielimiä, joiden avulla se suunnistaa sopivalle asuinpaikalle. Sen lihaksikkaan pyrstön sisältä löytyy selkäjänne, ja pyrstöä reunustaa evä.
Kalojen evoluution alku on neoteniassa eli poikasen piirteiden säilymisessä aikuisuuteen. Jossakin ediacara- ja kambrikausien tienoilla (noin 630-540 miljoonaa vuotta sitten) vaippaeläinten varhaisista sukulaisista kehittyi (ainakin kahteen otteeseen) eläimiä, jotka tulivat sukukypsiksi ilman, että menettivät toukkamaista muotoaan ja liikkumiskykyään.
Molemmat ikuiset lapset olivat aluksi aika samanoloisia: hieman merietanaa tai nahkiaisen toukkaa muistuttavia otuksia, jotka uivat pienen pyrstöevän ja vahvojen myomeerien eli jaokkeellisten lihasten avulla. Toinen kehityslinja myös pysyi sellaisena näihin päiviin saakka: nykyään suikulaisia on noin 25 elävää lajia.
Toisessa kehityslinjassa kehittyi kaikenlaista uutta. Kambrikauden Kiinan fossiilikerrostumissa on kokonainen valikoima varhaisia kaloja, jotka ovat jo aivan tunnistettavissa nykyisten leuattomien kalojen (nahkiaisten ja limaajakalojen) etäisiksi serkuiksi, vaikka niiden fossiilit näyttävät edelleen maallikon silmissä liiskatuilta etanoilta. Jos niitä ei olisi jo löydetty, ne olisivat ”puuttuvia linkkejä” selkärankaisten ja selkärangattomien väliltä. Haikouichthys ja Myllokunmingia sukulaisineen olivat jo kehittäneet vaippaeläimen toukan yksinkertaisesta valoa aistivasta täplästä kunnon silmän. Monilla oli pyrstöevän lisäksi selkäeväkin. Joku näistä alkukaloista oli minun, puolisoni ja lemmikkiniilinhaukeni yhteinen esiäiti.
Kambrin vaihtuessa ordoviikiksi kalojen evoluutio kiihtyi. Ne kasvoivat suuremmiksi ja alkoivat varustautua luulevyillä, leuoilla ja hampailla, jotka säilyvät hyvin fossiileina. Ja loppu onkin sitten historiaa.
Mielenkiintoista kyllä, nykyään elää vielä kolmaskin vaippaeläinryhmä, joka säilyttää toukan piirteitä aikuisuuteen, mutta se on kehittynyt myöhemmin. Pyrstökkäät eli Appendicularia-lahkon vaippaeläimet elävät planktonina valtamerissä ja muistuttavat koko ikänsä nuijapäätä. Miksipä tyytyä käyttämään hyvää ratkaisua vain kerran?
Lähteitä ja lisätietoa:
John A. Long (2011) The Rise of Fishes: 500 Million Years of Evolution. John Hopkins University Press.
Tree of Life: Chordata
University of California Museum of Paleontology: Introduction to Chordata.
planeetanihmeet.wordpress.com 
Reblogged this on ollipursi and commented:
Kalat kehittyivät Suikulaisen sukulaisista mm. Pikaiasta.