Viikon vikatikki: maakrokotiilin viimeinen loikka

mekosuchus_inexpectus_pieni_maija_karala_uusi_kaledonia_krokotiili

Uusi-Kaledonia on yksi lukuisista saarista ja saaristoista, joille tarunhohtoinen Lapita-kansa rantautui Tyynenmeren valloituksellaan. Joka saarelta he löysivät uuden valmiiksi katetun ruokapöydän täynnä pulskia paikallisia eläimiä, jotka eivät osanneet pelätä ihmistä.

Uudessa- Kaledoniassa ruokapöytä oli harvinaisen outo jopa Tyynenmeren mittapuulla. Siellä elävät maailman suurin gekko, skinkki ja kyyhky sekä töyhtöpäinen kagu, joka kummasta ulkonäöstään huolimatta lienee kurkilintu. Lapitojen saapuessa heitä tervehti myös 30-kiloinen kekopesiä rakentanut Sylviornis, joka näyttäisi olevan kanalintujen etäinen serkku. Oli siellä myös suuri, sarvekas maakilpikonna Meiolania, josta kirjoitin jo aiemmin, ja hännän huippuna vain parimetrinen maakrokotiili, jolle eurooppalaiset tutkijat vuosisatoja myöhemmin antoivat nimen Mekosuchus inexpectatus.

Mekosuchus kuului kokonaan omaan kehityslinjaansa, joka oli irtautunut muihin krokotiileihin ja alligaattoreihin johtaneesta haarasta kenties joskus dinosaurusten ajan loppumetreillä. Sillä oli lyhyt ja leveä kuono, jonka takaosan tylpät ja murskaavat hampaat saattoivat sopia vaikkapa kotiloiden, simpukoiden ja rapujen syömiseen.

On arveltu, että se eli yhtä lailla maalla kuin vedessäkin, mutta asia on vielä epäselvä. Länsimaiset tutkijat eivät koskaan nähneet Mekosuchusta elossa, ja vaikka sen luita on löydetty runsain mitoin, raajojen luita – joista selviäisi, kuinka eläin liikkui – ei juuri ole tieteellisessä kirjallisuudessa julkaistu. Ne piileskelevät Pariisin luonnonhistoriallisen museon kokoelmissa. Todennäköisesti Mekosuchus oli kuitenkin vähintään yhtä paljon kallellaan maaelämään kuin länsiafrikkalainen kääpiökrokotiili (Osteolaemus), jota kirjallisuudessa kuvataan ”semiterrestriseksi”. Kuvassa annoin sille hieman kääpiökrokotiilia pidemmät maaeläimen jalat.

Puun oksalla päivää paistattavan krokotiilin kuvittaminen voi tuntua spekulatiiviselta, ja niin se olisi vielä pari vuotta sitten ollutkin. Kun eläintieteilijä Darren Naish taannoin kirjoitti krokotiileja koskevan artikkelin käsikirjoitukseen Mekosuchuksen mahdollisista kiipeilytaidoista, vertaisarvioija ilmoitti, ettei moista parane mennä väittämään, jos aikoo pysyä uskottavana tutkijana, Naishin Tetrapod Zoology -blogissa kerrotaan.

Sitten, vuonna 2013, Vladimir Dinets kollegoineen julkaisi valokuvilla höystetyn artikkelin, jonka mukaan lukuisat aivan tavallisetkin krokotiililajit kiipeävät säännöllisesti puihin, oletettavasti saadakseen aurinkoa ja nähdäkseen paremmin ympärilleen. Ilmiö oli tietenkin tuttu monille krokotiileja säännöllisesti tarkkaileville, mutta tieteelle se oli virallisesti tuntematon. Enää puuhun kiivennyt Mekosuchus ei ole villi arvaus, vaan selvä juttu.

Kiipeilytaito ei kuitenkaan pientä maakrokotiilia pelastanut. Kuten muuallakin Tyynellämerellä, Lapita-kansan yltäkylläinen herkkupöytä oli lyhytaikainen. Saaren ainutlaatuisia eläimiä tavataan vielä aivan vanhimmissa ihmiskulttuurin merkkejä näyttävissä kaivauskerroksissa. Sitten ne loppuvat.

Aivan ainutlaatuinen eläin ei Mekosuchus inexpectatus ollut, eikä ainutlaatuinen ollut sen kohtalokaan. Lähisukuisia ja ilmeisesti samankaltaisia maakrokotiileja eli pienemmillä tyynenmeren saarilla: Mekosuchus kalpokasi Vanuatulla, ja Volia athollandersoni Fijillä. Jälkimmäisen luiden löytöpaikka puhuu karua kieltä siitä, mitä eläimille tapahtui: niitä on kerätty varhaisten saarelaisten rakentamista uuneista sekä tunkioista, joihin uuninpohjalle jääneet jätteet heitettiin.

Näiden kolmen sukupuutto vain pari vuosituhatta sitten tiesi kokonaisen muinaisen krokotiilien kehityslinjan loppua. Australiassa elänyt, paljon saarilajeja suurempi ja petomaisempi Quinkana oli kadonnut jo 40 000 vuotta sitten, samoihin aikoihin kuin aboriginaalien esi-isät rantautuivat.

Lapita-kansaa saati heidän nyt eläviä jälkeläisiään ei kuitenkaan voi syyttää ahneudesta. He tuskin ymmärsivät edes sukupuuton konseptia (Euroopassakin se keksittiin vasta 1750-luvulla), saati sitten saarilajien erityispiirteitä, jotka tekevät niistä erityisen haavoittuvia. Vasta yrityksen ja erehdyksen kautta he oppivat elämään tasapainossa saartensa hauraan luonnon kanssa. Mutta onpa sääli, ettemme voi matkustaa aikakoneella kertomaan lapitoille luonnonsuojelubiologiasta!

———————————————————————————————————

Lähteitä ja lisätietoa:

Tetrapod Zoology: The small, recently extinct, island-dwelling crocodilians of the south Pacific.

Wikipedia: Mekosuchus, Lapita culture.

Holt ym. New material of Mekosuchus inexpectatus (Crocodylia: Mekosuchinae) from the Quaternary of New Caledonia. Conference paper: 11th Conference on Australian Vertebrate Evolution, Palaeontology and Systematics. Powerpoint-esitys, jossa kerrotaan vielä virallisesti julkaisemattomasta Mekosuchusta koskevasta tiedosta.

Irwin ym. 2011: Further Investigations at the Naigani Lapita site (VL 21/5), Fiji: Excavation, Radiocarbon Dating and Palaeofaunal Extinction. Journal of Pacific Archaeology.

Croc Blog: Can crocodiles really climb trees?

Dinets ym. 2013: Climbing behaviour in extant crocodilians. Herpetology Notes.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: