Viikon vikatikki: sammakoiden maailmanloppu

1024px-Bufo_periglenes2
Luonnossa kuvattu kultakonna, U.S. Fish and Wildlife Services.

Vain nelisen senttiä pitkä kultakonna (Incilius periglenes) oli pienuudestaan ja koreasta väristään huolimatta täysiverinen konna, kohtuullisen läheistä sukua omalle rupikonnallemme. Se eli pienellä alueella Costa Rican pilvimetsissä, Monteverden turistikylästä pohjoiseen.

Koska Costa Rican monimuotoinen ja hyvin suojeltu luonto kuhisee melkein yhtä paljon tutkijoita kuin eläimiäkin, kultakonnan elinpaikat tunnettiin hyvin ja sen kantaa seurattiin vuosittain. Vuonna 1987 konnia nähtiin kutupuuhissa sama määrä kuin aina ennenkin: noin 1500. Seuraavana vuonna niitä löydettiin kymmenen tai yksitoista. Seuraavana enää yksi. Sen jälkeen kukaan ei ole enää löytänyt ainuttakaan kultakonnaa, vaikka etsitty sitä totisesti on.

Eikä kultakonna ollut ainoa. Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: sammakoiden maailmanloppu”

Mainokset

Viikon vikatikki: kahden riikintaalerin lintu

Corvus_corax_varius_morpha_leucophaeus
Kuvitus 1850-luvulta, Niels Kjærbølling.

Färsaaret ovat Tanskalle kuuluva pikku saarirykelmä keskellä Pohjois-Atlantin ulappaa. Ilmasto on lähes arktinen, vaikka saaret sijaitsevat suunnilleen samalla korkeudella kuin Jyväskylä. Sää on ympäri vuoden sateinen ja tuulinen, puita ei kasva, eikä maaeläimiä ole kuin muutama ihmisen tuoma laji. Färsaaret pääsevät uutisiin ainoastaan, kun niiden vuosittainen kiistanalainen valaanpyynti alkaa.

Ei uskoisi, että näillä saarilla on mitään kovin ainutlaatuista. Mutta niillä, kuten muillakin maailman eristyneillä kolkilla, on omat kummallisuutensa. Vielä kuutisenkymmentä vuotta sitten Färsaarilla elivät maailman ainoat kirjavat korpit. Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: kahden riikintaalerin lintu”

Viikon vikatikki: kuollut kuin drontti

800px-Saftleven_dodo
Elävästä mallista maalattu dodon pää, Cornelis Saftleven, 1638.

Drontti, tai dodo (Raphus cucullatus) lienee ihmisen sukupuuttoon ajamista eläimistä kaikkein kuuluisin. Se katosi kotisaareltaan Mauritiukselta alle sadassa vuodessa sen jälkeen, kun hollantilaiset merimiehet sen sieltä tapasivat. Sittemmin dodo on noussut sukupuuton symboliksi etenkin niille ihmisille, jotka yrittävät estää muita eläimiä kulkemasta samaa yksisuuntaista tietä. Siitä on tullut niin suomalaisen ympäristöjärjestön kuin uhanalaisia eläimiä pelastavan Durrellin säätiönkin tunnus.

Mutta kuinka dodosta oikein tuli niin kuollut, että se edustaa kaikkia muitakin kuolleita tai uhan alla olevia lajeja? Kuten on käynyt jo surullisen tutuksi, tarinaan liittyvät eurooppalaiset merenkulkijat ja ruokareseptit. Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: kuollut kuin drontti”

Viikon vikatikki: hiljaa kadonnut sorsa

1024px-RhodonessaGronvold
Ruusupääsorsapari, Henrik Grönvold, 1907.

Kuluvan vuoden toukokuussa Kazakstanissa kuoli muutaman viikon aikana käsittämättömät 120 000 saiga-antilooppia. Lopullinen selvitys tuhon syystä on vielä kesken, mutta vaikuttaa siltä, ettei ihmisellä ollut tapaukseen osaa eikä arpaa. Saigoihin nyt vain kertakaikkiaan aika-ajoin iskee tuhoisa pasteurelloosiepidemia.

Noin puolet maailman saigoista jäi kuitenkin eloon, ja kanta ponnistanee pian takaisin. Jos elettäisiin parin vuosikymmenen takaista aikaa, jolloin Neuvostoliiton hajotessa holtittomaksi yltynyt metsästys oli lähestulkoon hävittänyt saigat, olisi tällaisen epidemian osuminen samaan aikaan saattanut olla kohtalokasta.

Ehkä jotain samanlaista sattui kauniille ruusupääsorsalle (Rhodonessa caryophyllacea) 1920-luvun paikkeilla. Sorsaa metsästettiin, muttei ylettömästi, ja sen elinalueita hävitettiin, muttei ylettömästi. Äkkiä se vain oli poissa.

Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: hiljaa kadonnut sorsa”

Viikon vikatikki: maakrokotiilin viimeinen loikka

mekosuchus_inexpectus_pieni_maija_karala_uusi_kaledonia_krokotiili

Uusi-Kaledonia on yksi lukuisista saarista ja saaristoista, joille tarunhohtoinen Lapita-kansa rantautui Tyynenmeren valloituksellaan. Joka saarelta he löysivät uuden valmiiksi katetun ruokapöydän täynnä pulskia paikallisia eläimiä, jotka eivät osanneet pelätä ihmistä.

Uudessa- Kaledoniassa ruokapöytä oli harvinaisen outo jopa Tyynenmeren mittapuulla. Siellä elävät maailman suurin gekko, skinkki ja kyyhky sekä töyhtöpäinen kagu, joka kummasta ulkonäöstään huolimatta lienee kurkilintu. Lapitojen saapuessa heitä tervehti myös 30-kiloinen kekopesiä rakentanut Sylviornis, joka näyttäisi olevan kanalintujen etäinen serkku. Oli siellä myös suuri, sarvekas maakilpikonna Meiolania, josta kirjoitin jo aiemmin, ja hännän huippuna vain parimetrinen maakrokotiili, jolle eurooppalaiset tutkijat vuosisatoja myöhemmin antoivat nimen Mekosuchus inexpectatus. Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: maakrokotiilin viimeinen loikka”

Viikon vikatikki: mahtava Hokioi

Giant_Haasts_eagle_attacking_New_Zealand_moa
John Megahan/PLoS Biology

Uuden-Seelannin maorien taruissa esiintyy suunnaton Hokioi-petolintu. Vuorilla vaaniva Hokioi on niin suuri ja vahva, että se voi kaapata mukaansa lapsen. Lintu on esiintynyt maorien taruissa ja taiteessa vuosisatoja.

Hokioi ei kuitenkaan ole taruolento. Kerran se lensi oikeasti Uuden-Seelannin metsissä, ja on hyvin voinut napata saaliikseen ihmislapsen jos toisenkin. Aikuisetkin ihmiset mahtuvat sen saaliin kokohaarukkaan. Tieteen piirissä lintu tunnetaan nimellä Harpagornis moorei, ja suomeksi haastinkotkana. Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: mahtava Hokioi”

Viikon vikatikki: käärme paratiisissa

1024px-Brown_tree_snake_-_Boiga_irregularis

Vieraslajit ovat tunnetusti tehneet valtamerisaarilla mittavaa tuhoa. Yleensä syypäitä ovat ihmisen vanhat nisäkässeuralaiset – kissat, rotat ja hiiret, kanit ja vuohet, koirat ja siat. Mariaanien haudan reunalla kököttävällä Guamin saarella syytettynä on erikoisempi eläin: australialainen kissakäärme. Sen saapuminen Guamille on kuin tosielämän versio Raamatun käärmeestä paratiisissa (kuva: USFWS National Digital Library). Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: käärme paratiisissa”