Viikon vikatikki: sammakoiden maailmanloppu

Luonnossa kuvattu kultakonna, U.S. Fish and Wildlife Services.

Vain nelisen senttiä pitkä kultakonna (Incilius periglenes) oli pienuudestaan ja koreasta väristään huolimatta täysiverinen konna, kohtuullisen läheistä sukua omalle rupikonnallemme. Se eli pienellä alueella Costa Rican pilvimetsissä, Monteverden turistikylästä pohjoiseen.

Koska Costa Rican monimuotoinen ja hyvin suojeltu luonto kuhisee melkein yhtä paljon tutkijoita kuin eläimiäkin, kultakonnan elinpaikat tunnettiin hyvin ja sen kantaa seurattiin vuosittain. Vuonna 1987 konnia nähtiin kutupuuhissa sama määrä kuin aina ennenkin: noin 1500. Seuraavana vuonna niitä löydettiin kymmenen tai yksitoista. Seuraavana enää yksi. Sen jälkeen kukaan ei ole enää löytänyt ainuttakaan kultakonnaa, vaikka etsitty sitä totisesti on.

Eikä kultakonna ollut ainoa.

Viikon vikatikki: kahden riikintaalerin lintu

Kuvitus 1850-luvulta, Niels Kjærbølling.

Färsaaret ovat Tanskalle kuuluva pikku saarirykelmä keskellä Pohjois-Atlantin ulappaa. Ilmasto on lähes arktinen, vaikka saaret sijaitsevat suunnilleen samalla korkeudella kuin Jyväskylä. Sää on ympäri vuoden sateinen ja tuulinen, puita ei kasva, eikä maaeläimiä ole kuin muutama ihmisen tuoma laji. Färsaaret pääsevät uutisiin ainoastaan, kun niiden vuosittainen kiistanalainen valaanpyynti alkaa.

Ei uskoisi, että näillä saarilla on mitään kovin ainutlaatuista. Mutta niillä, kuten muillakin maailman eristyneillä kolkilla, on omat kummallisuutensa. Vielä kuutisenkymmentä vuotta sitten Färsaarilla elivät maailman ainoat kirjavat korpit.

Viikon vikatikki: kuollut kuin drontti

Elävästä mallista maalattu dodon pää, Cornelis Saftleven, 1638.

Drontti, tai dodo (Raphus cucullatus) lienee ihmisen sukupuuttoon ajamista eläimistä kaikkein kuuluisin. Se katosi kotisaareltaan Mauritiukselta alle sadassa vuodessa sen jälkeen, kun hollantilaiset merimiehet sen sieltä tapasivat. Sittemmin dodo on noussut sukupuuton symboliksi etenkin niille ihmisille, jotka yrittävät estää muita eläimiä kulkemasta samaa yksisuuntaista tietä. Siitä on tullut niin suomalaisen ympäristöjärjestön kuin uhanalaisia eläimiä pelastavan Durrellin säätiönkin tunnus.

Mutta kuinka dodosta oikein tuli niin kuollut, että se edustaa kaikkia muitakin kuolleita tai uhan alla olevia lajeja? Kuten on käynyt jo surullisen tutuksi, tarinaan liittyvät eurooppalaiset merenkulkijat ja ruokareseptit.

Viikon vikatikki: hiljaa kadonnut sorsa

Ruusupääsorsapari, Henrik Grönvold, 1907.

Kuluvan vuoden toukokuussa Kazakstanissa kuoli muutaman viikon aikana käsittämättömät 120 000 saiga-antilooppia. Lopullinen selvitys tuhon syystä on vielä kesken, mutta vaikuttaa siltä, ettei ihmisellä ollut tapaukseen osaa eikä arpaa. Saigoihin nyt vain kertakaikkiaan aika-ajoin iskee tuhoisa pasteurelloosiepidemia.

Noin puolet maailman saigoista jäi kuitenkin eloon, ja kanta ponnistanee pian takaisin. Jos elettäisiin parin vuosikymmenen takaista aikaa, jolloin Neuvostoliiton hajotessa holtittomaksi yltynyt metsästys oli lähestulkoon hävittänyt saigat, olisi tällaisen epidemian osuminen samaan aikaan saattanut olla kohtalokasta.

Ehkä jotain samanlaista sattui kauniille ruusupääsorsalle (Rhodonessa caryophyllacea) 1920-luvun paikkeilla. Sorsaa metsästettiin, muttei ylettömästi, ja sen elinalueita hävitettiin, muttei ylettömästi. Äkkiä se vain oli poissa.

Viikon vikatikki: maakrokotiilin viimeinen loikka

Uusi-Kaledonia on yksi lukuisista saarista ja saaristoista, joille tarunhohtoinen Lapita-kansa rantautui Tyynenmeren valloituksellaan. Joka saarelta he löysivät uuden valmiiksi katetun ruokapöydän täynnä pulskia paikallisia eläimiä, jotka eivät osanneet pelätä ihmistä.

Uudessa- Kaledoniassa ruokapöytä oli harvinaisen outo jopa Tyynenmeren mittapuulla. Siellä elävät maailman suurin gekko, skinkki ja kyyhky sekä töyhtöpäinen kagu, joka kummasta ulkonäöstään huolimatta lienee kurkilintu. Lapitojen saapuessa heitä tervehti myös 30-kiloinen kekopesiä rakentanut Sylviornis, joka näyttäisi olevan kanalintujen etäinen serkku. Oli siellä myös suuri, sarvekas maakilpikonna Meiolania, josta kirjoitin jo aiemmin, ja hännän huippuna vain parimetrinen maakrokotiili, jolle eurooppalaiset tutkijat vuosisatoja myöhemmin antoivat nimen Mekosuchus inexpectatus.

Viikon vikatikki: mahtava Hokioi

John Megahan/PLoS Biology

Uuden-Seelannin maorien taruissa esiintyy suunnaton Hokioi-petolintu. Vuorilla vaaniva Hokioi on niin suuri ja vahva, että se voi kaapata mukaansa lapsen. Lintu on esiintynyt maorien taruissa ja taiteessa vuosisatoja.

Hokioi ei kuitenkaan ole taruolento. Kerran se lensi oikeasti Uuden-Seelannin metsissä, ja on hyvin voinut napata saaliikseen ihmislapsen jos toisenkin. Aikuisetkin ihmiset mahtuvat sen saaliin kokohaarukkaan. Tieteen piirissä lintu tunnetaan nimellä Harpagornis moorei, ja suomeksi haastinkotkana.

Viikon vikatikki: käärme paratiisissa

Vieraslajit ovat tunnetusti tehneet valtamerisaarilla mittavaa tuhoa. Yleensä syypäitä ovat ihmisen vanhat nisäkässeuralaiset – kissat, rotat ja hiiret, kanit ja vuohet, koirat ja siat. Mariaanien haudan reunalla kököttävällä Guamin saarella syytettynä on erikoisempi eläin: australialainen kissakäärme. Sen saapuminen Guamille on kuin tosielämän versio Raamatun käärmeestä paratiisissa (kuva: USFWS National Digital Library).

Viikon vikatikki: Jangtsen jumalatar

Kun avioliitosta kieltäytynyt prinsessa hukutettiin Jangtseen, hänen sielustaan syntyi baiji, kertoo kiinalainen tarina. Baijia pidettiin rauhan ja vaurauden symbolina, ja kutsuttiinpa sitä puolileikillään Jangtsen jumalattareksi. Moderneina aikoina baijin ainutlaatuinen tarina vangitsi tieteiskirjailija Douglas Adamsin huomion.

Baiji itse ei tästä kaikesta mitään tiennyt, sillä se oli jokidelfiini.

Viikon vikatikki: Kreetan kauris kumppaneineen

Ennen kuin rannoilla kulkevat ihmiset keksivät merenkulun, Välimeren saarilla eli vähintäänkin omalaatuinen valikoima eläimiä. Kullakin saarella oli omansa: oli pienoiskokoisia villikoiria ja jättiläiskilpikonnia, piiskujäniksiä, kääpiönorsuja ja -virtahepoja ja pikkuruisia vuohia.

Kreetallakin oli oma saarifaunansa. Pleistoseenikauden lopulla siihen kuului pienikokoinen norsu, maalla kulkeva saukko sekä kokonainen suku kauriita (Candiacervus). Niiden jäänteitä on kaivettu esiin eri puolilta saarta, luolista ja vuoriston litteäpohjaisista laaksoista, jotka ovat oikeastaan muinaisia umpeen kasvaneita järviä.

Saarilla suurista eläimistä kehittyy usein kääpiömuotoja, ja niin Kreetan kauriillekin kävi. Candiacervus ropalophorus oli säkäkorkeudeltaan vain 40-senttinen (tosin uroksilla pienuutta kompensoivat lähes 80-senttiset sarvet!), lyhytjalkainen pikku eläin. Sen lähimpiä mannersukulaisia ovat, outoa kyllä, kuusipeura ja mahtava Megaloceros (jota voi suomeksi nimittää irlanninhirveksi, kruunukauriiksi tai isohirveksi).

Pelkän kääpiöitymisen sijaan Kreetalla oli kuitenkin meneillään kokonainen adaptiivinen radiaatio. Kauriita tunnetaan kahdeksan lajia, jotka jaetaan kuuteen kokoluokkaan. Voi olla, että ne kaikki polveutuivat yhdestä ainoasta onnekkaasta laumasta, joka ulapalle jouduttuaan onnistui rantautumaan vehreälle saarelle vailla ensimmäistäkään suurta maapetoa.

Viikon vikatikki: sarvekas kilpikonna

Kilpikonnien sukupuu jakautuu kahteen suureen päähaaraan: sivu- ja pystytaivuttajiin. Nimi kertoo, mihin suuntaan näiden eläinten kaula taipuu, kun ne vetävät päänsä kilven suojiin. Jako on ikivanha, peräisin dinosaurusten ajalta.

Vain pari tuhatta vuotta sitten maailmassa oli vielä kilpikonnia, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan päähaaraan, vaan niitäkin vanhempaan muinaisten kilpikonnien kehityslinjaan. Esihistoriallisilta ne totta vie näyttivätkin sarvineen ja piikikkäine häntineen. Mittaa niillä oli jopa kaksi ja puoli metriä.

Sitten… me söimme ne.