Viikon tiedeuutinen: vielä yksi uusi krokotiililaji

Siinä se on: upouusi krokotiili. Kuva: Leyo / Wikimedia Commons. CC 2.5-lisenssi.

Krokotiilieläimet ovat muihin matelijoihin verrattuna vähälajisia, isokokoisia, näkyviä ja hyvin tunnettuja. Voisi luulla, että niistä tiedetään jo kaikki tietämisen arvoinen, vaan ei. Afrikasta on 2000-luvun aikana löytynyt useita uusia tai ”uusia” krokotiililajeja. Uudessa Zootaxa-tiedelehden artikkelissa luku kasvoi yhdellä. Joukko yhdysvaltalaisia krokotiilitutkijoita osoitti, että afrikkalainen kapeakuonokrokotiili (Mecistops cataphractus) on itse asiassa kaksi eri lajia. Miten 2,5-metrinen krokotiilieläin on onnistunut välttämään tunnistamisen nykypäivään saakka?

Tämä artikkelisarja sisältää uutisartikkeleita tutkimuksista, jotka ovat jääneet vähälle uutisoinnille tai kokonaan ilman. Toivottavasti se auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutismedioista voisi päätellä, ja sen parissa puurtaa kaikenlaisia ihmisiä ympäri maailman.

Viikon löytynyt linkki: oikean elämän krokoankka

Vuonna 2007 järjestetyssä amerikkalaisessa tv-debaatissa Ray Comfort ja Kirk Cameron päättelivät, ettei evoluutio voi olla totta, koska ”Crocoduckia” – ankan ja krokotiilin välimuotoa – ei ole olemassa. Cameronin esittelemässä kuvassa puuttuva krokoankka oli kirjaimellisesti kuvamanipulaatio sorsasta, jolle oli lisätty krokotiilinpää. Muita ”puuttuvia linkkejä” heidän mukaansa olivat lintukoira ja härkäsammakko.

Kaksikon käsitys evoluutiosta oli vähintäänkin omalaatuinen, mutta mikähän olisi lähin todellisen maailman vastine krokoankalle? Miltä näytti krokotiilin ja ankan viimeisin yhteinen esi-isä?

Viikon vikatikki: maakrokotiilin viimeinen loikka

Uusi-Kaledonia on yksi lukuisista saarista ja saaristoista, joille tarunhohtoinen Lapita-kansa rantautui Tyynenmeren valloituksellaan. Joka saarelta he löysivät uuden valmiiksi katetun ruokapöydän täynnä pulskia paikallisia eläimiä, jotka eivät osanneet pelätä ihmistä.

Uudessa- Kaledoniassa ruokapöytä oli harvinaisen outo jopa Tyynenmeren mittapuulla. Siellä elävät maailman suurin gekko, skinkki ja kyyhky sekä töyhtöpäinen kagu, joka kummasta ulkonäöstään huolimatta lienee kurkilintu. Lapitojen saapuessa heitä tervehti myös 30-kiloinen kekopesiä rakentanut Sylviornis, joka näyttäisi olevan kanalintujen etäinen serkku. Oli siellä myös suuri, sarvekas maakilpikonna Meiolania, josta kirjoitin jo aiemmin, ja hännän huippuna vain parimetrinen maakrokotiili, jolle eurooppalaiset tutkijat vuosisatoja myöhemmin antoivat nimen Mekosuchus inexpectatus.

Viikon aikamatka : krokotiilien kummat serkut

Kaikki elävät krokotiilieläimet ovat keskenään aika samanlaisia – isoja, suomuisia vesieläimiä, joilla on pitkässä kuonossaan vaikuttava hammasrivi. Krokotiilit, alligaattorit, kaimaanit ja gaviaalit ovat kuitenkin vain paljon monimuotoisemman eläinryhmän sukupuun viimeinen haara.

Historiallisen kömmähdyksen vuoksi krokotiilien koko kehityslinja tunnetaan tätä nykyä nimellä Pseudosuchia eli ”valekrokotiilit”. Krokotiilit itsekin ovat siis kirjaimellisesti valekrokotiileja. Hölmöstä nimestä huolimatta pseudosucheilla on takanaan pitkä ja kunniakas historia. Ne saivat alkunsa samoihin aikoihin dinosaurusten ja siipisaurien kanssa, ilmeisesti triaskauden alkupuolella Maapallon historian suurimman massasukupuuton jälkimainingeissa.

Onttojen eläinten parissa

Missä sanallakaan mainitaan lintujen sopeutuminen siivekkääseen elämäntapaansa, kerrotaan että linnuilla on ”ontot luut”. Harvemmin pysähdytään selittämään, mitä sillä oikein tarkoitetaan, kuinka ilma oikein luiden sisään pääsee ja miten moinen on kehittynyt. Tai, että linnuilla onttoja ovat monet muutkin paikat kuin luut. Tarina onttojen luiden takana on äärimmäisen mielenkiintoinen ja kurkottaa kauas aikaan ennen dinosauruksia. Vielä harvemmin kerrotaan, ettei luiden onttous ole suinkaan linnuille ainutlaatuista. Jokaisella tämän artikkelin lukijallakin – olettaen, että olette ihmisiä – on muutamia onttoja luita.

Kuvassa on sulttaanisarvinokan (Buceros rhinoceros) kallo halkileikattuna: sisus on lähestulkoon pelkkää ilmaa. Kuva: Matt Wedel, SV-POW-blogista täältä.

Tämä artikkeli on Meten toive vuosipäivähaasteen ajalta, vaikka tuleekin pahemman kerran myöhässä.

Hautova pyton, piilotettu sammakonkutu

Tarkoituksenani oli kirjoittaa Meten ehdotuksesta artikkeli eläinten erilaisista tavoista huolehtia jälkikasvustaan, mutta aihe osoittautui niin monimuotoiseksi, että se levisi käsiin, ja tulossa on kahden tai kolmen artikkelin sarja. Aloitan joka tapauksessa yksinkertaisesta munien tai poikasten suojelusta ja vartioinnista. Tai yksinkertaiseksihan sitä luulisi (kuva: hautova kalliopyton Tropicariossa Helsingissä/Wikipedia).

Eläinkunnan mutkattomin, ja luultavasti myös vanhin tapa lisääntyä on umpimähkäisesti ripotella suuri määrä munia tai sukusoluja ympäriinsä, ja toivoa, että joku niistä selviää. Tämän strategian ääripäätä edustaa kummallinen möhkäkala (Mola mola), joka saattaa laskea satoja miljoonia mätimunia – vuodessa! Joskus laatu on kuitenkin määrää arvokkaampaa. Jälkikasvun lukumäärän ja yksittäiseen poikaseen käytetyn vaivan välillä on herkkä tasapaino, joka voi erilaisilla eläimillä asettua hyvinkin eri paikkaan. Yksinkertaisin tapa auttaa on antaa kullekin poikaselle enemmän eväitä elämään. Munassa voi tulla mukana suurempi ravintovarasto, poikanen kuoriutuu nopeammin tai on kuoriutuessaan isompi.

Näitä konsteja käyttääkin suuri määrä eläimiä, mutta luonto ei tietenkään tyytynyt pelkästään ilmiselviin ratkaisuihin. Eläinten maailmasta löytyy toinen toistaan käsittämättömämpiä tapoja auttaa poikasia aina kohdunsisäisestä kannibalismista herttaisiin auttaviin täteihin ja setiin.

Tässä artikkelissa jätän nisäkkäät ja enimmäkseen linnutkin jotensakin olemattomalle huomiolle, koska niiden monimutkainen poikastenhoito on jo yleisessä tiedossa. Yllätyksiä löytyy sen sijaan tavallisesti kylminä ja piittaamattomina pidetyistä eläinryhmistä, kaloista aina taskurapuihin saakka.

Jättimatelijoita ja kummajaisia saarilla

Galapagossaarten eläimistöön kuuluu joukko maailman mielikuvituksellisimpia matelijoita: sukeltavia merileguaaneja, 200-kiloisia kilpikonnia ja vaaleanpunaisia maaleguaaneja. Sammakkoeläimiä siellä ei ole lainkaan. Saariston luonto ei selvästikään ole kopio lähimmän rannikon, Kolumbian luonnosta. Lajeja on paljon vähemmän, mutta niistä vain harvaa tavataan missään muualla maailmassa, ja monien elintavat ovat aivan erilaiset kuin lähimpien mannersukulaistensa. Mikä tekee saarista ja niiden eläimistä niin erityisiä?

Tämä artikkeli on julkaistu pidempänä versiona ja täydellisen lähdeluettelon kera Herpetomanian numerossa 3/2011. Kuva: Putneymark/Wikimedia Commons.

Höyhenten odottamattoman pitkä historia

”The sight of a feather in a peacock’s tail, whenever I gaze at it, makes me sick!” uskoutui Charles Darwin ystävälleen vuonna 1860. Höyhenten monimutkainen kauneus ja välimuotojen puuttuminen tekivät niistä evoluutioteorian kehittäjän painajaisen. Höyhenten alkuperä ja evoluutio ovat pysyneet hämärän peitossa aivan viime aikoihin saakka.

Alkulintu Archaeopteryx löydettiin jo Darwinin elinaikana, mutta vaikka se valotti lintujen kehitystä dinosauruksista, höyhenten alkuperän selvitykseen siitä ei ollut apua. Alkulinnun sulkapeite oli kaikin puolin nykylintujen kaltainen. Kului yli sata vuotta ennen kuin fossiilisia höyheniä alettiin toden teolla löytää.

90-luvulta alkaen höyhenistä on äkkiä tullut paleontologian kuumimpia puheenaiheita. Vain muutama vuosi sitten villiltä arvailulta tuntuneet näkemykset ovat jo valtavirtaa, eikä kehitys näytä hidastumisen merkkejä. Fossiilisia höyheniä tunnetaan jo pienen museon täydeltä, ja höyhenten syntyaika on siirtynyt yhä kauemmaksi esihistoriaan. Uudet menetelmät ovat mahdollistaneet tutkimusta, joka vain pari vuotta sitten olisi tuntunut taikuudelta.

Tämä artikkeli on Tiinan vuosipäivähaasteen toive ja mainio tekosyy piirtää pehmeitä ja pörröisiä dinosauruksia.

Leikkisät vegaanialligaattorit

Ja taas krokotiilit ovat tekemässä jotain, mitä niiden ei missään nimessä kuuluisi tehdä. Videossa mies leikkii alligaattorin kanssa vesimelonilla samalla tavalla kuin joku voisi tehdä koiran ja tennispallon kanssa. Jälkeen päin alligaattori syö lelun jäänteet. Muidenkin yksilöiden näytetään syövän vesimelonia hyvällä ruokahalulla. Mitä ihmettä?

Krokotiilit: oudompia kuin päälle päin näyttää

Mitä sinulle tulee mieleen sanasta krokotiili?

Useimpien mieleen tulee varmaankin jotakin tällaista. Kuvassa on kaksi niilinkrokotiilia, jotka kuvasin Bakaussa, Gambiassa. Ne, kuten muutkin elävät sukulaisensa, ovat suuria, ryömiviä matelijoita. Ne viettävät suurimman osan ajastaan auringossa paistatellen tai veden alla saalista odotellen. Makoilevat krokotiilit ovat tuttuja niin luontodokumenteista kuin eläintarhoistakin. Ne ovat vaihtolämpöisiä ja elävät vain lämpimillä seuduilla. Kaiken kaikkiaan ne vaikuttavat oikeilta matelijan prototyypeiltä.