Kirjoitin saarten kiehtovista kääpiönorsuista ensi kertaa vuonna 2010. Tämä artikkeli on uudella tiedolla ja uusilla kuvilla höystetty versio tuosta jo reilun viiden vuoden (oho! Rientääpä aika) takaisesta tekstistä.
Viimeisten 65 miljoonan vuoden aikana nisäkkäistä on kehittynyt aivan ällistyttäviä muotoja sarvekkaista jyrsijöistä jättiläismäisiin lihaa syöviin sorkkaeläimiin ja sarvipuoliin hanka-antilooppeihin, mutta yleistajuista tietoa niistä on usein hankalaa löytää. Eksoottisimpiin kuuluvat kääpiönorsut, jotka ansaitsevat lähemmän esittelyn jo silkan sympaattisuutensa vuoksi – puhumattakaan siitä, millaisen lemmikkieläimen ihmiskunta on niissä menettänyt.
Kääpiönorsuiksi kutsutaan pienikokoisia sukupuuttoon kuolleita norsulajeja, joita yhdistää elämä saarilla. Vasta saarille levittäytyneet norsut olivat vain vähän mannersukulaisiaan pienempiä. Mitä kauemmin ne saarilla elivät, sitä pienemmiksi ne kävivät. Syitä kutistumiseen oli monia. Ravintoa on saarilla usein niukasti ja pieni pärjää vähemmällä. Isoa kokoa ei tarvita myöskään puolustautumiseen, sillä suurpedot saarilta yleensä puuttuvat.
Onpa myös ehdotettu, että norsuilla (ja muillakin eläimillä) on optimikoko, jossa niiden fysiologia toimii kaikkein parhaiten. Mantereella pedot ja kilpailu voivat venyttää eläimet kauaskin näistä mitoista, mutta saarten vapaampaan ympäristöön päästessään ne singahtavat kohti optimiaan kuin irti päästetty kumilenkki. Ehkä osittain siksi saarilla suuret eläimet kutistuvat ja pienet kasvavat.
Norsujen pienuusennätyksestä kilpailee ansiokkaasti Maltalla ja Sisiliassa elänyt Palaeoloxodon falconeri, joka oli suunnilleen shetlanninponin kokoinen. Uunituoreen tutkimuksen mukaan aikuinen uros oli metrin korkea ja painoi vajaat 300 kiloa, aikuinen naaras noin 80 senttiä korkea ja 165-kiloinen. Spinagallon luolasta Sisiliasta on löydetty myös vastasyntyneen urospoikasen luuranko, joka oli vain 33 senttiä korkea ja alle 7-kiloinen. Sen olisi voinut kopata kainaloon.
Pleistoseenikauden (2,6 milj. – 12 000 vuotta sitten) aikana norsut sukulaisineen levittäytyivät monille saarille ympäri maailmaa. Norsut ovat taitavia uimareita, ja ylittävät helposti suuriakin vesialueita. Avomeren ylitys on silti harvinaista ja tapahtunee lähinnä vahingossa, mutta norsuja silti päätyi saarille sen verran usein, että syntyi saaripopulaatioita.
Välimerellä norsuja ja/tai mammutteja oli Kyproksella, Kreetalla, Maltalla ja Sisiliassa (jotka ajoittain sulautuivat yhdeksi saareksi), Sardiniassa sekä Kykladeilla ja Dodekanesiassa Kreikan etelärannikolla. Suunnilleen P. falconerin kokoluokan kääpiöitä kehittyi sekä norsuista että mammuteista.
Aasiassa Stegodon-suvun norsujen miniatyyrimuotojen valtakuntaa olivat Pienet Sundasaaret, kuten Sulawesi, Flores ja Timor. Channelsaarilla Kalifornian rannikolla puolestaan eli kolumbianmammutista kehittynyt Mammuthus exilis, joka oli suunnilleen työhevosen kokoinen, reilun tonnin painoinen. Selvästi kutistuminen oli suorastaan kuningasidea.
Monilla saarilla kääpiönorsut kehittyivät useita kertoja ja turhauttavat tutkijoita Elvis-taksoneilla. Elviksiä syntyy, kun yksi kyseiseen ympäristöön sopeutunut laji kuolee sukupuuttoon, tilalle vaeltaa lähisukuinen laji toisaalta ja kehittyy lähes identtiseksi alkuperäisen kanssa. Tutkijat saavat sitten jälkeenpäin arvuutella, kuoliko loppujen lopuksi kukaan sukupuuttoon vai ei.
Kääpiönorsuista joka ikinen on kadonnut. Osa ehti tavata ihmisiä – todennäköisesti epäonnekseen. Muinaiset egyptiläiset ehkä tunsivat Välimeren kääpiömammutit, vihjaa yllä oleva 3400 vuotta vanha hautamaalaus. Channelsaarten kääpiömammuttien nuorimpia kalloja on löydetty saarten ensimmäisten ihmisasukkaiden tulisijoiden ääreltä, rikottuina ja aivot ulos kaavittuina. Norsut olivat varmasti helppoa riistaa, koska ne eivät olleet tottuneet petoeläimiin. Ne olivat todennäköisesti yhtä naurettavan kesyjä kuin Galapagossaarten eläimet.
Kaikki eivät kuitenkaan kadonneet ihmisen ansiosta: Floresin kääpiönorsu Stegodon florensis eli vuosituhansia rinnakkain ihmisten kanssa ja katosi noin 12 000 vuotta sitten ehkä jonkin ympäristönmuutoksen saattelemana. Sisiliassa laskeva merenpinta päästi mannereläimet kilpailemaan saarten asukkaiden kanssa, jolloin saarieläimet kärsivät tappion. Kuten David Quammen kirjoittaa mainiossa kirjassaan Song of the Dodo, saarille muuttaminen on useimmille eläimille yksisuuntainen tie. Erikoistuminen, väliaikainen suoja pedoilta ja kilpailijoilta sekä pieni populaatiokoko tekevät niistä haavoittuvia.
On sääli, ettei yhtäkään kääpiönorsupopulaatiota ole selvinnyt näihin päiviin. Ne olisivat olleet mielenkiintoisia tutkimuskohteita, sillä saarilla evoluutio tuntuu rikkovan kaikkia mahdollisia sääntöjä.
Monilla saarieläimillä on pienemmät aivot kuin mannerserkuillaan. Malta-Sisilian P. falconeri -norsu otti aivojen kokoon päinvastaisen lähestymistavan. Sen aivot olivat valtavasti suuremmat ja täyttivät kallon kuin ilmapallo. Sen enkefalisaatio-osamäärä (EQ) on 3,94. Osamäärällä verrataan aivojen kokoa nisäkkäiden ”normaalikokoon” eli ykköseen. Sama luku elävillä norsuilla on 1,3-2,3 luokkaa, simpansseilla 2,5 ja ihmisellä noin 7. Neljän kulmille eli samoihin lukemiin P. falconerin kanssa osuvat delfiinit. Pienten eläinten aivot ovat yleensäkin suhteessa suuremmat kuin isojen, mutta enkefalisaatio-osamäärän laskukaava ottaa tämän eron valmiiksi huomioon. P. falconerilla oli siis paljon enemmän aivoa kuin olisi pitänyt. Tämän norsun älyä ei parane vähätellä.
Jättiaivot ovat vain yksi esimerkki saarieläinten kummallisuuksista. Nopeaan tahtiin eri saarilla kehittyi myös muiden muassa matelijamaisia lampaita, hyppykyvyttömiä kaneja, koirankokoisia siilejä ja maalla saalistavia saukkoja. Niihin on siis täytynyt kohdistua voimakkaita valintapaineita, ja olisi kiehtovaa tietää millaisia ne tarkalleen olivat. Varmasti uusia kääpiöelefantteja vielä tulevaisuudessa kehittyy, jos me ihmiset vain annamme jäljellä olevien kolmen norsulajin selvitä tarpeeksi pitkään. Nyt täytyisi vain keksiä lääke vanhenemiseen, sillä odottelua on tiedossa ainakin kymmeniä tuhansia vuosia.
Aivan toinen juttu on, millaisen lemmikkieläimen ihmiskunta on kääpiönorsuissa menettänyt. Jos vaihtoehtoina olisi oma poni tai oma pikkuinen karvainen elefantti, joka on syntyjään kesy ja peloton, onko pienintäkään epäilystä kumpi veisi voiton? Minä ainakin olisin ensimmäisenä jonossa tahtomassa sellaisen.
(Lisätään nyt kuitenkin tylsä loppuhuomautus, etteivät norsut tietenkään ole mitään lemmikkejä, ja niitä on erittäin vaikea saada voimaan hyvin edes eläintarhoissa. No, ainahan saa haaveilla).
………………………………………………………………………………………………..
Lähteitä ja lisätietoa:
Larramendi & Palombo 2015: Body Size, Biology and Encephalization Quotient of Palaeoloxodon ex gr. P. falconeri from Spinagallo
Cave (Hyblean plateau, Sicily). Hystrix. (kokonaan ladattavissa täältä)
Tikhonov ym. 2003: Comparative analysis of the mammoth populations on Wrangel Island and the Channel Islands. Deinsea. (kokonaan ladattavissa täältä)
Lomolino ym. 2013: Of mice and mammoths: generality and antiquity of the island rule. Journal of Biogeography. (kokonaan luettavissa)
Louys ym. 2007: Characteristics of Pleistocene megafauna extinctions in Southeast Asia. Palaeogeography, Palaeoclimatology, Palaeoecology. (kokonaan luettavissa täältä)
Orr & Berger 1966: The fire areas of Santa Rosa island, California. PNAS. (sisältää tietoa keittotulilla kypsennetyistä kääpiömammuteista, kokonaan luettavissa täältä)
Weston & Lister 2009: Insular dwarfism in hippos and a model for brain size reduction in Homo floresiensis. Nature.
Tetrapod Zoology: Did the ancient Egyptians know of pygmy mammoths? Well, there is that tomb painting.
Wikipedia: Dwarf elephant, Elvis taxon, Encephalization Quotient.
planeetanihmeet.wordpress.com 
” Nopeaan tahtiin eri saarilla kehittyi myös muiden muassa matelijamaisia lampaita, hyppykyvyttömiä kaneja, koirankokoisia siilejä ja maalla saalistavia saukkoja.”
Matelijamaisia lampaita? Kuka enää mihinkään scifi-kirjoja tarvii? :-D
Saisiko näistäkin vähän lisätietoja? Jooko? :-)
Minäpä kirjoitan niistäkin tässä joku päivä. :)
Todellisuus tuppaa olemaan tarua ihmeellisempää.