Luolakarhun todellinen klaani

luolakarhu_ursus_spelaeus_planeetanihmeet
Luolakarhu Juravuorten kesässä.

Jääkauden eläimissä vilahtelee tiuhaan sana luola: on luolaleijonaa, luolahyeenaa ja luolamiestä. Useimmat näistä otuksista eivät olleet erityisen kiinnostuneita luolista, vaikka toki käyttivät suojaa, kun sellainen kohdalle osui. Luoliin joutuneilla luilla oli kuitenkin hyvät mahdollisuudet säilyä nykypäivään, joten sieltä niitä yleensä löydetään.

Yksi on poikkeus. Eurooppalaisen luolakarhun nimessä ”luola” on hyvästä syystä. Luolakarhu oli vaikuttava jääkauden otus, joka koossa kilpaili suurimpien elävien karhujen kanssa, mutta maineensa veroinen suurpeto se ei ehkä ollut. Luulöydöt antavat kuvan pikemminkin kaltoinkohdellusta nalle-ressukasta.

Luolakarhu kuului Euroopan jääkausiajan eläimistöön, mutta puhtaalla mammuttiarolla se on hyvin harvinainen. Sen sijaan se eli vuoristoissa ja ja Etelä-Euroopassa, missä aron ohella kasvoi metsää. Sopivilla paikoilla, kuten Sophienhöhle-luolassa (Sophien luolassa) Saksassa peräti yli 90 % kaikista suurten eläinten jäänteistä on peräisin luolakarhuista.

Ei siis mikään ihan turha turrikka.

Luolakarhu eli laajalti Euroopassa ja kurotti vähän Aasiankin puolelle. Sen levinneisyyden itäraja kulki Ural- ja Altaivuorilla, ja pohjoisraja suunnilleen 60. leveysasteen eli Helsingin korkeudella. Länsirajan muodosti Atlantti.

Kesäisin luolakarhu oli erottamaton osa Euroopan maisemaa, mutta talvisin suuret karhut katosivat kirjaimellisesti maan alle. Kotimaisten karhujen tapaan ne nukkuivat talviunta. Unipaikoikseen ne valitsivat – arvasitkin varmasti – luolia. Eikä mitä tahansa luolia, vaan suuria ja monikammioisia luolia, joissa ne vaelsivat kauas suuaukoista saadakseen nukkua rauhassa.

Ainakin ne varmaan toivoivat voivansa nukkua rauhassa. Sen sijaan ne joutuivat usein luolaleijonien ja -hyeenojen saaliiksi. On arveltu, että ne olivat paikoin peräti leijonien ja hyeenojen pääravintoa. Olihan tokkurainen karhu kohtuullisen helppo saalis ja siitä riitti syötävää koko laumalle.

No mutta hetkinen, ihmettelee nyt lukija. Eikös leijonien ja hyeenojen pitäisi syödä kasvinsyöjiä, eikä toisia petoeläimiä? Se on luolakarhun toinen kummallisuus: se oli laiduntaja.

Ursus_spelaeus_Sergiodlarosa
Luolakarhun korkea otsa tuo mieleen kodiakinkarhun. Kuva: Sergio De la Rosa Martínez / Wikimedia Commons.

Luolakarhun kallon, leuan ja hampaiden rakennetta on analysoitu perin pohjin. Etenkin myöhäiset, suuret (225-500 kg) ja erikoistuneet luolakarhut kilpailevat ansiokkaasti kasvinsyöjyydessä karhujen sarjan mestarin, pandan kanssa. Molemmat ovat kaikista karhulajeista selvimmin kasvinsyöjiä.

Luolakarhun kesäravintoon lienee kuulunut heinää ja lehtiä, hedelmiä ja marjoja, juurimukuloita, pähkinöitä ja siemeniä. Myös ruokavaliosta kertovat isotooppianalyysit asettavat sen usein samalle linjalle esimerkiksi mammutin ja hevosen kanssa.

Säilytti luolakarhu sentään jotain petomaisilta esi-isiltäänkin. Se oli sopeutuvainen opportunisti, joka sopivilla paikoilla saattoi erikoistua aivan erilaiseenkin ravintoon. Esimerkiksi Pestera cu Oase -luolasta Romaniasta löytyneet luut paljastavat kaikkiruokaisen karhupopulaation, jonka jäsenet popsivat selvästi enemmän eläinperäistä ravintoa kuin lajitoverinsa muualla.

Tämähän ei sinänsä ole mikään yllätys, sillä samanlaista suurta vaihtelua nähdään yhä elävillä ruskeakarhuilla suhteellisen pienelläkin alueella. Ehkä se osaltaan selittää, miksi luolakarhu oli niin yleinen ja menestyvä otus. Sopeutuvaisuus oli valttia Euroopan alati muuttuvassa ilmastossa.

Juuri ennen talviunille vetäytymistä luolakarhut muuallakin unohtivat vegaanisuuden ja alkoivat ahtaa kitusiinsa kaikkea, mikä eteen osui, osoittaa hampaiden kulumispintoja tarkastellut tutkimus, joka tehtiin belgialaisen Goyetin luolan karhuilla.

Microwear eli hampaiden pinnan pienimmät kulumajäljet kertovat, mitä eläin söi elämänsä parin viime kuukauden aikana. Talvehtimisluolaansa kuolleiden karhujen hampaat siis tallentavat niiden syysravinnon: sen, millä ne tankkasivat itsensä talven varalle.

Kulumien perusteella luolakarhut olisivat voineet syksyllä syödä melkein mitä tahansa: hyönteisiä, lihaa, pähkinöitä ja siemeniä, hedelmiä ja marjoja, kasvien lehtiä, ja lisäksi jotain hyvin kovaa, mikä varmaankin tarkoittaa luita. Ei parane nirsoilla, jos on tarkoitus nukkua kuukausia.

Ice_Age_mammals
Luolamaalauksia Grotte de la Mairie -luolassa Ranskassa. Public Domain / Wikimedia Commons.

Ei luolakarhuissa toki vaihdellut ainoastaan ruokavalio. Fossiiliaineistossa on säilynyt monimutkainen tarina luolakarhujen kehityksestä pleistoseenikauden mittaan pienistä, erikoistumattomista esi-isistä. Välivaihetta edusti heidelberginihmisen kanssa rinnakkain elänyt Ursus deningeri. Sekä ihmisten että karhujen fossiileja on runsaasti Sima de los Huesos -löytöpaikassa Espanjassa, missä ne ovat säilyneet pudottuaan syvään kalkkikivikuiluun 400 000-500 000 vuotta sitten. Mikä kurja kuolema. Nykyaikaa kohti tultaessa evoluutio vei kohti suuria, kasvinsyöntiin erikoistuneita luolakarhuja, joita Eurooppaan noin 40 000 vuotta sitten saapuneet nykyihmiset lopulta kohtasivat, metsästivät ja ikuistivat maalauksiin ja veistoksiin.

Vielä aivan luolakarhujen elinkaaren lopullakin tapahtui muutoksia. Noin 30 000 vuotta sitten Euroopassa eli laajalti eläimiä, jotka luetaan lajiin Ursus spelaeus, mutta idästä levisi toinen laji. Ursus ingressus oli luuston puolesta lähes identtinen spelaeus-serkkunsa kanssa, söi isotooppitutkimuksen valossa samaa ravintoa ja nukkui talviunta samoissa luolissa. Sen voi varmuudella erottaa lähinnä muinais-dna:n avulla. Jotain se kuitenkin teki eri tavalla, sillä esimerkiksi Saksan Juravuorilla ingressus vähitellen korvasi edeltäjänsä, ja viimeiset 2000 vuotta se oli alueen ainoa luolakarhu.

Vaikka metsäisiä vuoria tuntuisi Euroopassa yhä riittävän, jostakin syystä luolakarhun klaanin tarina päättyi äkisti. Viimeiset merkit luolakarhuista Slovakian Karpaateilta ovat 30 200 vuoden takaa, Saksan Juravuorilta 25 600 vuoden ja Ranskasta 23 900 vuoden takaa: kaikki ennen viimeisintä kylmää jäätiköitymisvaihetta. Ainakin näiltä seuduilta karhut saattoi ajaa pois kylmyys.

Kävisi järkeen, että etelämpänä Euroopassa luolakarhu selvisi pidempään, mutta todisteita ajatuksen puolesta ei ole vielä löytynyt. Niiden etsintä ei ole ihan niin yksinkertaista kuin voisi luulla, sillä etenkin huonokuntoisia luunrippeitä on vaikeaa erottaa tavallisesta karhusta, joka esiintyy samoilla paikoilla yhä, ja eli siellä jo pleistoseenikaudella. Tarvitaan siis sekä dna-testaus lajin varmistamiseen että radiohiiliajoitus iänmääritykseen.

Aika näyttää, mikä luolakarhun oikein hävitti ja milloin. Se kuitenkin tiedetään, että kummallinen ruohoa syövä otso lopulta katosi Euroopasta. Ruskeakarhu otti nopeasti käyttöön siltä jääneen ekologisen tilan, valtasi talvehtimisluolat ja siirtyi kasvispainotteisempaan ruokavalioon.

Ruskeakarhun yksinvalta jäi kuitenkin lyhyeksi. Nyt sekin on Juravuorilta kuollut sukupuuttoon, ja siitä kiitos kuuluu ihmiselle. Karhu on kuitenkin vähitellen palaamassa Eurooppaan, joten ehkä jääkauden maisemaan kuuluva karhu vielä astelee Juravuorillakin. Kuka ties tulevien vuosimiljoonien evoluutio tuo takaisin suuren kasvinsyöjäkarhun, uuden painoksen luolakarhusta.

———————————————————————————

Lähteitä ja lisätietoa:

Van Heteren ym. 2009: Cave bears and their closest living relatives: a 3D geometric morphometrical approach to the functional morphology of the cave bear Ursus spelaeus. Kras Acta Carsologica Slovaca.

Van Heteren ym. 2012: 3D geometric morphometrical analyses of intraspecific variation in the mandible of Ursus spelaeus from the Alpine region. Braunschweiger Naturkundliche Schriften.

Van Heteren ym. 2014: Functional morphology of the cave bear (Ursus spelaeus) cranium: a three-dimensional geometric morphometric analysis. Quaternary International.

Van Heteren ym. 2015: Functional morphology of the cave bear (Ursus spelaeus) mandible: a 3D geometric morphometric analysis. Organisms, Diversity & Evolution.

Dabney ym. 2013: Complete mitochondrial genome sequence of a Middle Pleistocene cave bear reconstructed from ultrashort DNA fragments. PNAS.

Diedrich 2013: Extinctions of late Ice Age cave bears as a result of climate/habitat change and large carnivore lion/hyena/wolf predation stress in Europe. ISRN Zoology.

Robu ym. 2013: Isotopic evidence for dietary flexibility among European Late Pleistocene cave bears (Ursus spelaeus). NRC Research Press.

Richards ym. 2008: Isotopic evidence for omnivory among European cave bears: Late Pleistocene Ursus spelaeus from the Pestera cu Oase, Romania. PNAS.

Münzel ym. 2011: Pleistocene bears in the Swabian Jura (Germany): Genetic replacement, ecological
displacement, extinctions and survival. Quaternary International.

Peigné ym. 2009: Predormancy omnivory in European cave bears evidenced by a dental microwear analysis of Ursus spelaeus from Goyet, Belgium. PNAS.

Pacher & Stuart 2009: Extinction chronology and palaeobiology of the cave bear (Ursus spelaeus). Boreas.

Bocherens ym. 2013: The last of its kind? Radiocarbon, ancient DNA and stable isotope evidence from a late cave bear (Ursus spelaeus ROSENMÜLLER, 1794) from Rochedane (France). Quaternary International.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s