Dinosauruspuiston todelliset kasvot 2: Raptorit

Kaikista Jurassic Park -elokuvien dinosaurustähdistä aivan epäilemättä juuri Velociraptor on kokenut elokuvantekijöiden taholta suurinta vääryyttä. Elokuvien ”raptorit” ovat pari metriä korkeita, suomuisia, nopeita kuin gepardit ja älykkäitä kuin simpanssit.  Se on toki kiehtovaa ja pelottavaa, vaikka onkin niiden anatomian puitteissa mahdotonta.

Surullisempaa on, että ne roikottavat käsiään edessään kuin unissakävelijät (tai zombit, tai puput, mikä mielikuva sattuukaan miellyttämään) ja harmahtavan suomuisen ihonsa vuoksi muistuttavat lähinnä venytettyä komodovaraania. Alkuperäisessä Dinosauruspuisto-kirjassa niillä sentään oli tiikerin raidat.

Aito Velociraptor oli kuitenkin aika toisenlainen eläin.

Ensinnäkään se ei ollut ihmistä suurempi, vaan polvenkorkuinen ja kenties 15-kiloinen. Se eli nykyisen Gobin autiomaan alueella, missä tuolloin oli vain vähän vähemmän kuiva aavikko. Koska Velociraptor oli aavikon saalistaja, sitä voisi ehkä verrata suunnilleen samankokoiseen karakaliin eli aavikkoilvekseen.

Aivojen suhteellisen koon ja muodon puolesta raptorin älykkyyden voisi arvailla olleen jossakin krokotiilien ja modernien lintujen välimaastossa. Se ei toki tarkoita samaa kuin tyhmä, sillä niin linnut kuin krokotiilitkin ovat älykkäämpiä kuin useimmat uskovat. On täysin mahdollista, että raptorit pitivät pitkään huolta poikasistaan, olivat leikkisiä tai jopa saalistivat koordinoituna laumana. Krokotiilieläimetkin tekevät kaikkia kolmea, joten miksipä ei?

Dromaeosaurit, joihin Velociraptor sukulaisineen kuuluu, ovat erittäin läheistä sukua linnuille. Jotkut jopa lukevat ne mukaan laveaan ”linnun” määritelmään. Niinpä ne myös muistuttivat lintuja monella tapaa: niillä oli lintumaisesti laskostuvat käsivarret ja sisäänpäin kääntyneet kämmenet (toisin sanoen käsiä ei olisi saanut elokuvien unissakävelijäasentoon murtamatta ranteita). Vartaloa peitti lintumainen höyhenpeite. Olipa dromaeosaureilla myös siipi- ja pyrstösulat.

Toisin kuin Tyrannosauruksella, raptorien tapauksessa sulista on aivan suoriakin todisteita: hyvin säilyneestä Velociraptorin kyynärluusta raportoitiin vuonna 2007 rivi nystyjä, joihin siipisulat elossa kiinnittyivät. Pienemmällä, liitotaitoisella Microraptorilla siipisulat oli myös takajaloissa, kuten lukuisat kauniit fossiilit osoittavat (kuva: Microraptor-fossiili, jossa sulat on merkitty valkoisilla nuolilla. Hone ym. 2010/PLoS ONE). Voisi kuitenkin arvailla, että liitämisestä luopuneilla isommilla lajeilla takasiivet olisivat kadonneet liikkumista hankaloittamasta, ja myös eturaajojen sulat saattoivat olla surkastuneet.

Kynnet raateluun vai kiipeilyyn?

Kaikkien dromaeosaurien jalkoja koristavat kuuluisat raatelukynnet. Fossiilisista jalanjäljistä tiedetään, että ne todella kannattelivat sisintä varvasta kynsineen ilmassa, varmaankin jotta se ei kuluisi tylsäksi maata vasten. Samasta syystähän kissaeläimillä on sisäänvedettävät kyntensä.

Mitä nämä eläimet sitten kynsillään tekivät? Aiheesta on esitetty toinen toistaan mielikuvituksellisempia hypoteeseja. Ne suolistivat saaliinsa elävältä, ehdotetaan Jurassic Parkissa. Ehkä ne jakelivat takapotkuja, siihenhän taaksepäin kaareva kynsi sopisi, ehdottaa suomalaispaleontologi Björn Kurtén 80-luvun esseissään. Ehkä ne kiipesivät kynsillään puihin. Tai laumana suurten saaliseläinten päälle.

Yksi uusimmista ja uskottavimmista ideoista on, että ne käyttivät kynsiään samaan tapaan kuin haukat nykyään, eli loikkaamalla itseään pienemmän saaliseläimen päälle ja ottamalla siitä kynsillä tiukan otteen. Sitten maata vasten naulittua saalista on alettu kaikessa rauhassa syödä elävältä. Kuulostaa sensaatiohakuiselta kauhujutulta, mutta juuri niin monet haukat tekevät.

Dromaeosaurit olivat tietenkin valtavan laaja ja monimuotoinen ryhmä, eivätkä ne kaikki varmasti tehneet tismalleen samoja asioita. Perspektiiviä voi hakea nykylinnuista, sillä niistä peräti kahdella on hyvin samankaltaiset sisimmän varpaan kynnet kuin raptoreilla. Kasuaarit käyttävät kynsiään puolustusaseina, joilla ne tarvittaessa jakelevat pelottavia potkuja. Eteläamerikkalaiset seriemat eli käärmekurjet puolestaan tappavat saaliinsa – liskon tai käärmeen – nappaamalla sen nokkaansa ja hakkaamalla sitä maata tai kiveä vasten, mutta repivät sen sitten suupaloihin pelottavan varpaankyntensä avulla (kuvassa töyhtökäärmekurjen jalka, Matt Edmonds/Wikipedia).

Suurpetoja sittenkin

Jurassic Parkin raptorien koko meni pahasti pieleen, mutta on siihen sentään lieventäviä asianhaaroja. Nimestään huolimatta elokuvan dinot on tehty samaan heimoon kuuluvan Deinonychus antirrhopus -lajin pohjalta. Sehän on melkein sama asia, eli vain toisella puolella maapalloa ja oli viisi kertaa isompi. Pikkujuttu. Elokuvaraptoreilta puuttuukin Velociraptorille tyypillinen pitkä ja kärjestään kyömyksi kohoava kuono. Sen sijaan niillä on Deinonychuksen jokseenkin laatikkomainen naama.

Deinonychus oli tosiaan lajeista suurempi – tarkalleen ottaen suunnilleen vyötärönkorkuinen ja ehkä 70-kiloinen, siis suurehkon urosleopardin kokoluokkaa ja aivan epäilemättä hyvin pelottava eläin.

Silti Deinonychus jää edelleen hyvän matkaa elokuvan jättiraptoreista. Onneksi elokuvantekijöiden nahkaa pelastamaan julkaistiin juuri sopivasti vuonna 1993 otus, joka sai nimekseen Utahraptor. Tämä raptorien monsterikokoluokan eläin löytyi nimensä mukaisesti Utahista, Yhdysvalloista, ja se oli totisesti tarpeeksi iso. Sen pää kohosi hyvän matkaa miehen mitan yläpuolelle, ja painoa oli ehkä viitisensataa kiloa, keskikokoisen jääkarhun verran. Siinäpä eläin, jota on parasta kunnioittaa. Myöhemmin löydetyt Achillobator, Austroraptor ja pelkkien jalanjälkien perusteella nimetty Paravipus ovat samaa kokoluokkaa.

Toistaiseksi Utahraptor tunnetaan vain luunrippeistä, joten sen ulkonäön yksityiskohdat ovat arvailun varassa. Se asianlaita on kuitenkin muuttumassa, sillä Utahista on löydetty valtava möhkäle muinaista juoksuhiekkaa, joka on täpötäynnä eri-ikäisiä raptoreita. Möhkäleen kanssa kohdattiin erinäisiä rahoituksen loppumisesta johtuneita vaikeuksia, ja se ehti jopa seistä jonkin aikaa hylättynä parkkipaikalla, mutta nyt sitä ollaan parhaillaan tutkimassa.

Laumassa saalistavat, ihmisenkorkuiset raptorit eivät siis ole lainkaan kaukaa haettu idea. On kiistanalaista, pystyivätkö dromaeosaurit metsästämään varsinaista suurriistaa, kuten tonnien painoisia kasvinsyöjädinosauruksia, mutta ihminen olisi varmasti ollut suurille lajeille oikein sopiva lisä ruokavalioon.

Uskottavat raptorit olisivat oikeastaan tarvinneet oikeastaan vain höyhenpeitteen, oikein päin käännetyt ranteet ja reilusti vähemmän älliä.

————————————————————————————-

Sarjan muut osat:

Dinosauruspuiston todelliset kasvot 1: T. rex.

Lähteitä ja lisätietoa:

Wikipedia: Dromaeosauridae, Velociraptor, Deinonychus, Utahraptor.

Balanoff ym. 2013: Evolutionary origins of the avian brain. Nature. Tutkimus, jossa selvitettiin muiden muassa dromaeosaurien aivojen kokoa ja rakennetta.

Dinets 2015: Play Behavior in crocodilians. Animal Behavior and Cognition. (pdf)

University of Tennessee today: UT study finds crocodiles are sophisticated hunters.

Rihui ym. 2008: Behavioral and faunal implications of Early Cretaceous deinonychosaur trackways from China. Naturwissenschaften.

National Geographic: Utah’s Dinosaur ’Death Trap’ Reveals Trove of Giant Predators.

MSL.com: Paleontologist hopes to move dinosaur remains with help from donations.