Kladistiikka on eliöiden luokittelun tiede, jonka päämenetelmä on fylogenetiikka, sukupuiden rakentamisen tiede. Sukupuut ovat olennainen osa biologiaa, sillä ne ovat keino esittää niin eliöiden kuin ominaisuuksien sukulaisuussuhteita yksiselitteisessä muodossa. Myös tämän blogin artikkeleissa ne ovat merkittävässä osassa. Yhteen sukupuuhun voi ahtaa paljon tietoa, mutta sen lukeminen ja tulkitseminen ei ole aivan ilmiselvää.
Itse koen lähestulkoon ajattelevani sukupuina, ja niinpä minulle valkeni vasta äskettäin, että ne ovat monille vaikeita ymmärtää. Siksi päätin kirjoittaa tämän artikkelin. Sen tarkoitus on toimia johdatuksena, joka auttaa lukemaan ja ymmärtämään sukupuita. Se kertoo, mikä sukupuu oikeastaan on, mitä se kertoo ja kuinka sellaisia rakennetaan. Tämä on historiallinen artikkeli siksi, että sen kuvituksena ei ole mitään muuta kuin sukupuita.
Sukupuu, eli hienommin fylogenia, järjestelee eliöt sisäkkäisiin ryhmiin sen mukaan, kuinka läheistä sukua ne ovat toisilleen. Se on siis sievän kuvan muotoon puettu hypoteesi evoluution kulusta. Sukupuun jokainen haarautumiskohta on muinainen laji, joka on lajiutunut kahdeksi. Aluksi käytännössä identtiset uudet lajit ovat sitten toimineet uusien eliöryhmien kantamuotoina.
Vuosisatojen mittaan eliöitä on luokiteltu monenlaisin perustein erilaisiin ryhmiin. Sukupuiden rakentaminen antaa kuitenkin keinon päättää, ovatko ryhmät ”todellisia” eli eliöiden oikeita sukulaisuussuhteita heijastavia, vai ovatko ne ulkoisten piirteiden perusteella tehtyjä keinotekoisia ryhmittelyjä.
Todellisia sukulaisuussuhteita kuvaavat ryhmät ovat kladeja, ja niiden määrittely ja nimeäminen kladistiikan päätarkoitus. Suomenkielinen sana on ikävän kömpelö, mutta parempaakaan ei ole vielä tarjolla. Kladilla tarkoitetaan ryhmää, johon kuuluu yksi yhteinen esi-isä ja kaikki siitä polveutuneet lajit. Eikä mitään muuta kuin ne. Kladin määritelmä voi kuulua vaikkapa näin: ”dinosauruksia ovat Triceratops horriduksen ja varpusen yhteinen esi-isä ja kaikki siitä polveutuneet lajit.”
Oikein. Kuvassa vihreällä on merkitty arkosaurien kladi, joka pitää sisällään linnut, krokotiilit ja kaiken, mikä on kehittynyt näiden kahden yhteisestä esi-isästä (jota edustaa krokotiilien ja muiden ryhmien haarautumiskohta). Tällainen ryhmä on monofyleettinen, tai ”luonnollinen” luokitus. Kaikki kladit ovat jo määritelmällisesti monofyleettisiä.
Periaatteessa väärin, mutta joskus käytännöllistä. Ryhmä, johon kuuluu yhteinen esi-isä, mutta vain osa sen jälkeläisistä, on parafyleettinen. Tässä keltaisella on värjätty perinteisesti käytetty ”matelijoiden” ryhmä. Matelijoita ovat siis kaikki muut diapsidit paitsi linnut. Luokitus on peräisin ajalta, jolloin lintujen ei tiedetty polveutuvan yleisesti matelijoiksi kutsutuista dinosauruksista. Joskus tällainen luokitus voi olla käyttökelpoinen (esimerkiksi ”kalat” on parafyleettinen ryhmä, eikä kukaan varmaan halua luopua sen käytöstä), kunhan muistetaan, mitä sillä tarkoitetaan ja mitä ei tarkoiteta. Parafyleettinen ryhmä ei ole kladi, eikä se ota kantaa ryhmän evoluutiohistoriaan: se on vain jostain syystä luontevaksi koettu tapa luokitella eliöitä.
Parafyleettiset ryhmät kuitenkin kuvaavat eliöiden yleistä samankaltaisuutta niin hyvin, että niitä käytetään myös tieteen piirissä esimerkiksi evolutiivisessa taksonomiassa ja evolutiivisten ”tasojen” yhteydessä.
Ihan väärin. Tähän on oranssilla merkitty keksitty vaihtolämpöisten matelijoiden ryhmä. Se sisältää useita eri esi-isistä polveutuvia ryhmiä, eli on polyfyleettinen. Myös vaikkapa niputtamalla tasalämpöiset eläimet (linnut, nisäkkäät ja tonnikalat) tai lentävät eläimet (linnut, lepakot ja hyönteiset) yhteen saadaan harhaanjohtavia polyfyleettisiä ryhmiä.
Esteettisiä eroja
Sama sukupuu voidaan piirtää monella tavalla, mutta viivojen pituus tai suunta eivät vaikuta siihen, kuinka puu luetaan. Niinpä nämä kaksi puuta kertovat tismalleen saman asian:
Alempi sukupuu on sikäli harhaanjohtava, että se antaa vaikutelman suunnasta. Usein ”kehittyneimpänä” pidetty eliö vielä sijoitetaan oikeaan ylänurkkaan, jolloin vaikutelma on entistä vahvempi. Samalla annetaan mielikuva siitä, että sen alla olevat eliöt ovat alkeellisempia tai varhaisempia. Näinhän asianlaita ei suinkaan ole, ja sukupuita voidaan vapaasti käännellä ja kieputella niiden informaation muuttumatta lainkaan. Tämäkin sukupuu on tismalleen sama kuin edellinen, mutta nyt ”kehittyneimmän” paikalla ovatkin liskot:
Toinen sukupuissa hämmennystä aiheuttava seikka on se, kuka oikein on kehittynyt ja kenestä. Usein sukupuuta näkee luettavan kärkiä pitkin: ajatellaan esimerkiksi, että alkeellisemmista krokotiileista kehittyi dinosauruksia, ja niistä sitten vielä kehittyneempiä lintuja. Kärjet ovat kuitenkin evoluution ”lopputuloksia”, kukin oman haaransa huippuja. Evoluutio ei tapahdu kärjestä toiseen, vaan sukupuun runkoa pitkin.
Niinpä krokotiilien ja dinosaurusten yhteinen esi-isä oli myös krokotiilien ja siipisaurien yhteinen esi-isä. Krokotiilit ovat siis tismalleen yhtä läheistä sukua siipisaureille kuin dinosauruksillekin, siitä huolimatta että siipisaurit on tässä kuvassa piirretty lähemmäs niitä. Sama tieto säilyisi, vaikka siipisaurien ja dinosaurusten paikkoja sukupuussa vaihdettaisiin. Sen sijaan siipisaurien ja krokotiilien paikkojen vaihtaminen muuttaisi sukupuun sisällön täysin: silloin se väittäisi, että krokotiilit ja dinosaurukset jakavat äskettäisemmän yhteisen esi-isän kuin siipisaurit, ja ovat siis läheisempää sukua keskenään.
Sukupuiden rakentamisen ainoa tarkoitus ei ole selvittää elämän puun rakennetta, vaikka se jo itsessään onkin hienoa. Kun sukupuu on selvitetty, sen avulla voidaan tutkia monenlaisten eliöiden ominaisuuksien alkuperää. Jos joukko eliöitä jakaa jonkin piirteen, onko se kehittynyt vain kerran niiden yhteiselle esi-isälle vai useita kertoja eri kehityslinjoissa? Kuinka helposti erilaiset ominaisuudet syntyvät tai katoavat evoluutiossa?
Voidaan esimerkiksi kohtuullisen varmasti olettaa, että siipisaurien ja lintujen lentokyky on kehittynyt itsenäisesti, sillä sukupuussa niiden väliin sijoittuvat dinosaurukset (kuten sauropodit, lintulantioiset, tyrannosaurit yms.) eivät osaa lentää. Jos siipisaurit olisivatkin lintujen lähimpiä sukulaisia, ja erilaiset lentokyvyttömät dinosaurukset vasta seuraavaksi lähimpiä, voitaisiin arvella lentokyvyn olleen lintujen ja siipisaurien yhteiseltä esi-isältä peritty ominaisuus. Tosin niiden siipien rakenne on niin erilainen, että sen pitäisi jo herättää epäilyksiä moisesta.
John Avisen erinomainen kirja Evolutionary Pathways in Nature: a Phylogenetic Approach (2006) kertoo valtavan joukon mukaansatempaavia tapausesimerkkejä siitä, mitä kaikkea sukupuiden avulla voidaan saada selville. Suosittelen kirjaa lämpimästi, jos sen suinkin onnistuu saamaan käsiinsä.
Sukupuiden rakentaminen
Kuten jo todettu, sukupuun piirtäminen on kannanotto siitä, kuinka evoluutio on tapahtunut. Sitä ei tehdä mututuntumalla, vaan sen pohjana on aineisto jostakin kyseisten eliöiden ominaisuuksista. Ne voivat olla dna-sekvenssejä, proteiinien rakenteita, luuston tai muun anatomian yksityiskohtia tai jotakin muuta. Näistä yritetään erotella homologiset (yhteiseltä esi-isältä perityt) samankaltaisuudet ja analogiset (itsenäisesti samaan suuntaan tapahtuneet) muutokset. Lopputuloksesta lasketaan, montako yhteistä ominaisuutta kullakin parilla on ja pyritään laskemaan sukupuu, joka on kaikkein todennäköisimmin oikea.
Tämä voidaan tehdä monella eri tietokoneohjelmalla ja erilaisilla matemaattisilla malleilla, jotka sopivat erilaisiin aineistoihin ja tilanteisiin. Vaikka vertailu kuulostaa äkkiseltään pikkujutulta, lajien määrän kasvaessa muutamaa suuremmaksi paisuu myös mahdollisten sukupuiden määrä nopeasti tähtitieteelliseksi. Kun vielä aineisto on suuri, jauhaa tehokaskin tietokone helposti tunteja tai jopa viikkoja analyysin parissa.
Kladistiikan ihastuttavin puoli on se, että sen tärkeimmät materiaalit – DNA-sekvenssit – ovat ilmaiseksi kaikkien saatavilla GenBankissa. Myös monet analyyseihin käytettävät ohjelmat, kuten Mega ja MrBayes, ovat ilmaisia. Toki ne eivät tutkimuskäyttöön tarkoitettuina ohjelmina ole kaikkein käyttäjäystävällisimpiä, mutta ainakin Megan kanssa pärjää pienellä harjoittelulla. Pieniä, leikkimielisiä sukupuuanalyyseja voi siis tehdä kuka tahansa, vaikkakaan tulokset eivät välttämättä ole lähelläkään oikeaa ilman menetelmien tarkkaa tuntemusta. Hauskaa se silti on.
Tässä esimerkiksi oma, hyvin alkeellinen yritykseni sorkkaeläinten sukupuun rakentamiseksi sytokromi b -geenin sekvenssien perusteella. Haarautumiskohtien numerot ovat ohjelman laskemia luotettavuuksia (prosentteina) kullekin haarautumiselle. Useimmilta osiltaan puu ei vastaa parempien analyysien tuottamaa nykykäsitystä, mutta valaat se sentään luokittelee yhteen ja asettaa virtahevon niiden lähimmäksi sukulaiseksi, kuten asiaan kuuluu.
Maapallon elämän luokittelu on vielä pahasti kesken, ja jokin uusi tutkimus korjaa käsityksiä taas hieman vähemmän vääriksi harva se päivä. Parempia menetelmiäkin kehitellään jatkuvasti.
Sukupuiden haarautumiskohtien ajoittaminen on taiteenlaji itsessään. Tiettyjen dna-sekvenssien tiedetään muuttuvan jokseenkin tasaista vauhtia (joskin vauhti vaihtelee eri kehityslinjojen välillä), joten niitä voidaan käyttää ainakin karkeana molekyylikellona. Kelloa voidaan kalibroida vastaamaan todellisuutta fossiiliaineiston avulla: tarkkaa haarautumisaikaahan fossiilit eivät voi kertoa, mutta kunkin kladin vanhin fossiili antaa minimi-iän sille, kuinka vanha kyseisen ryhmän on ainakin oltava. Archaeopteryx-linnun 150 miljoonaa vuotta vanha fossiili siis kertoo, että lintujen kehityslinja on haarautunut lähisukuisiin raptoreihin johtaneesta linjasta viimeistään juuri ennen sen elinaikaa.
Käytännöllisesti katsoen kaikki koskaan tehty molekyylikellotutkimus on koottu (jälleen!) ilmaiseksi kaikkien saatavilla olevaan tietopankkiin nimeltä Time Tree. Kirjoittamalla kenttiiin haluamiensa eliöiden tai eliöryhmien (tieteelliset tai englanninkieliset) nimet, saa eteensä kaiken aiheesta koskaan tehdyn tutkimuksen ja tulosten keskiarvon. Esimerkiksi minun ja juuri syömieni viinimarjojen viimeinen yhteinen esi-isä eli sivuston mukaan 1,4 miljardia vuotta sitten.
Kladistiikka ja luokittelu
Vanhastaan eliöitä on luokiteltu Carl Von Linnén 1700-luvulla kehittämällä systeemillä, jossa jokaisella lajilla on kaksiosainen nimi (Homo sapiens). Laji kuuluu puolestaan sukuun (Homo, ihmiset), heimoon (isot ihmisapinat, Hominidae), lahkoon (kädelliset, Primates), luokkaan (nisäkkäät) ja pääjaksoon (selkäjänteiset). Linné oli vakuuttunut siitä, että eliöt oli luotu sellaisikseen jumalallisen järjestelmän mukaisesti, ja eliöt siksi asettuisivat siististi hänen kehittämiinsä hierarkkisiin ryhmiin. ”Luoja loi, mutta Linné järjesti”, oli tapana sanoa.
Todellisuus on kuitenkin paljon kaoottisempi. Koska jokainen kehityshaarassa koskaan tapahtunut lajiutuminen on oikeastaan oman kladinsa alku, ja jokainen kladi voidaan nimetä, lähestyy sisäkkäisten ryhmien määrä tähtitieteellisiä lukuja. Linnén systeemiin voidaan lisätä alaluokkia, yläheimoja ja muita väliryhmiä, mutta niiden määrä jää silti täysin riittämättömäksi. Vielä toistaiseksi Linnén kehittämä järjestelmä on käytössä, vaikka sen järjettömyys on kladistiikan – ja ylipäätään evoluutioteorian – valossa ilmiselvä. Tuloksena on myös huvittavia ristiriitaisuuksia, kuten lintujen luokittelu dinosaurusten sisään.
Vanhan luokittelun mukaan lintujen luokka asettuisi siis liskolantioisten dinosaurusten lahkon sisään, joka puolestaan kuuluu matelijoiden luokkaan. Kun heimot, lahkot ja luokat eivät edes edusta todellisia biologisia ilmiöitä, vaan ovat eri-ikäisille sukupuun haaroille mielivaltaisesti annettuja nimiä, ovat monet tutkijat jo niistä luopumisen kannalla. Laajemmin hyväksyttyä vaihtoehtoista järjestelmää ei kuitenkaan ole vielä kehitetty.
Koko kladistiikka on varsin tuore ilmiö, sillä sen kehitti saksalainen hyönteistieteilijä Willi Hennig vasta 60-luvulla. Monenlaisia sukupuita kyllä piirrettiin aiemminkin, ja ajatus eliöiden yhteisestä polveutumisesta oli tuttu jo Darwinille aikalaisineen, mutta järjestelmällinen analyysi, joka teki sukupuiden rakentamisesta oman tieteenalansa, on Hennigin käsialaa.
Koska elämän historia ei ole siisti puu vaan joka suuntaan rönsyilevä ja rehottava pensas, on paraskin sukupuu väkisinkin yksinkertaistus. Se esittää vain ne haarautumiskohdat, joista me tiedämme jotain: sellaiset, joista polveutuneita eliöitä joko on yhä elossa, tai ne tunnetaan fossiileista. Ylivoimaisesti suurin osa elämän historiassa tapahtuneista lajiutumisista on kuitenkin päätynyt meille näkymättömissä olevaan umpikujaan joskus historian hämärissä. Piirsin tämän kuvan esittämään, millainen theropodidinosaurusten sukupuu saattaisi olla, jos tuntisimme siitä edes kohtuullisen osan:
Jos selvisit tänne saakka, onnittelut. Toivon, että sain ajatukseni ilmaistua edes jotensakin ymmärrettävästi ja helppolukuisesti, vaikka nämä hyvin tekniset ja teoreettiset aiheet ovatkin paljon vaikeampia kirjoitettavia kuin tavallisemmat aihepiirini.
Kiinnostuneille lähteitä, linkkejä ja lisäluettavaa:
Time Tree: tietopankki molekyylikellotutkimuksista.
Wikipedia: Cladistics / kladistiikka (kerrankin aihe, josta on suomenkielinenkin artikkeli)
John Avise: Evolutionary Pathways in Nature: a Phylogenetic Approach (2006). Harrastajallekin sopiva teos, joka kertoo tapausesimerkkien kautta, mihin kaikkeen sukupuut oikein kelpaavatkaan.
Sean Carroll: Kelpoisimman valmistus: DNA ja evoluution kiistattomat todisteet (2006). Mainio teos genetiikkaan perustuvasta evoluutiotutkimuksesta, jonka pohjana ovat tietenkin sukupuut.
Kalifornian yliopisto: An introduction to cladistics. Erinomainen nettiopas alan perusteisiin.
Kuvat: aloituskuva on Ersnt Haeckelin ”Pedigree of Man” 1800-luvulta. Haeckel oli ensimmäisiä tieteilijöitä, joka havainnollisti evoluutiota piirtämällä sukupuita, vaikkei niillä paljoa yhteistä fylogenioiden kanssa ollutkaan. Muut kuvat ovat omiani.
planeetanihmeet.wordpress.com 
Mainio kirjoitus! Siinä on paljon asiaa – joten siinä on myös paljon kommentoitavaa.
—
”Kladilla tarkoitetaan ryhmää, johon kuuluu yksi yhteinen esi-isä ja kaikki siitä polveutuneet lajit.”
Kladin voi toki halutessaan määritellä myös esimerkiksi lajinsisäisellä populaatiotasolla.
”sukupuun piirtäminen on kannanotto siitä, kuinka evoluutio on tapahtunut. Sitä ei tehdä mututuntumalla”
Tarkennus tuohon: sitä ei tulisi enää nykyään tehdä mututuntumalla. Valitettavasti niin kuitenkin yhä joskus tapahtuu. Esimerkiksi muinaisihmisten fossiileja tutkivien paleoantropologien keskuudessa kladististen menetelmien käyttöönotto on tapahtunut paljon nihkeämmin kuin monilla muilla evoluutiobiologian aloilla. Yhä vielä näkee huipputasoisissakin tutkielmissa hominidien sukupuita, jotka perustuvat enemmän tutkijan intuitioon kuin aidosti objektiiviseen, kvantitatiivisen datan tulkintaan. Muutos tämän suhteen on kyllä tapahtumassa (lähinnä sitä mukaa kun uudet tutkijasukupolvet vähitellen syrjäyttävät vanhat jäärät), mutta se tapahtuu varsin hitaasti.
”Kladistiikan ihastuttavin puoli on se, että sen tärkeimmät materiaalit – DNA-sekvenssit”
”Puhu vain omasta puolestasi!” – sanoi paleontologi neontologille. ;)
”Todellisuus on kuitenkin paljon kaoottisempi.”
Linnén puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että hänen luokittelujärjestelmänsä toimi – ja toimii – aivan tarpeeksi hyvin niin kauan kuin tutkitaan vain nykyään eläviä eliöitä. Todellisia ongelmia tulee vasta sitten kun tätä luokittelujärjestelmää pyritään soveltamaan ajat sitten sukupuuttoon kuolleisiin eliöihin. Ei liene sattumaa, että Linnén hierarkkisen luokittelujärjestelmän kiihkeimmät vastustajat löytyvät tällä hetkellä juuri paleontologien riveistä (ja, mielenkiintoista kyllä, erityisesti dinosauruspaleontologien keskuudesta; esimerkiksi nisäkäspaleontologien keskuudessa Linnén vastustajia vaikuttaa olevan selvästi vähemmän).
”sen järjettömyys on kladistiikan – ja ylipäätään evoluutioteorian – valossa ilmiselvä”
Mutta tuon järjettömyyden vastapainoksi se on myös varsin ”käyttäjäystävällinen”. Meillä ihmisillä on voimakas tarve lokeroida asioita ja esineitä järjestelmällisesti – ja Linnén kehittämä hierarkkinen luokittelusysteemi mahdollisti tämän eläinten ja kasvien osalta. Se on, omia sanojasi lainatakseni, ”luontevaksi koettu tapa luokitella eliöitä”. (Väitän, että voisit melko helposti selittää linnéläisen hierarkkisen luokittelujärjestelmän periaatteet Hilma-tädillesi, ja että hän myös mitä luultavimmin ymmärtäisi ja muistaisi ne – vaikka häneltä menisivätkin heimot ja lahkot sekaisin. Mutta väitän myös, että kladistiikan periaatteiden ja käsitteiden selittäminen hänelle olisi selvästi vaikeampaa.) Tämän vuoksi epäilenkin, että tulee kestämään vielä kauan ennen kuin perinteinen linnéläinen eliöiden luokittelujärjestelmä korvautuu jollain toisella systeemillä.
”heimot, lahkot ja luokat eivät edes edusta todellisia biologisia ilmiöitä, vaan ovat eri-ikäisille sukupuun haaroille mielivaltaisesti annettuja nimiä”
Kaivelen vähän menneitä ja muistutan sinua taannoisesta ”Miksi miehiä on olemassa?”-artikkelistasi. Siinä kirjoitit Stephen Jay Gouldin kambrikauden eliöitä koskevista mielipiteistä näin: ”Kambrikaudella eläinkunnan pääjaksoja […] oli moninkertaisesti enemmän kuin nyt.”
Pääjaksot eivät ole sen todellisempia biologisia ilmiöitä kuin heimot, lahkot tai luokatkaan – Gouldin väittämä, jonka mukaan kambrikaudella eli useampia pääjaksoja kuin nykyään, ei siis ole biologisesti kovin mielekäs. Juuri tämä oli yksi pääseikkoja, joista Richard Dawkins häntä kritisoi (kuten eräässä aikaisemmassa kommentissa taisin mainita). Ellei muistini petä minua, Dawkins ei kritiikissään tosin tainnut mainita kladistiikkaa nimeltä, mutta hänen kirjoituksiaan laajemmin lukiessa käy kuitenkin ilmi, että Dawkins on erittäin hyvin sisäistänyt ”kladi-ajattelun”. (Gould, vaikka huippuälykäs evoluutiobiologi olikin, ei mielestäni tätä koskaan täysin tehnyt.)
”Piirsin tämän kuvan esittämään, millainen theropodidinosaurusten sukupuu saattaisi olla, jos tuntisimme siitä edes kohtuullisen osan”
Tosin tuonkin rönsyilevän ”pensaan” voisi vielä helposti, ja korrektisti, piirtää uudelleen sieväksi, selkeäksi sukupuuksi. (Käytännössä ei varmaan liene koskaan mahdollista tuntea minkään eliöryhmän evoluutiohistoriaa niin yksityiskohtaisen tarkasti, että ryhmän sukupuun resoluutio täysin häviäisi.)
”Jos selvisit tänne saakka, onnittelut.”
Onnittelut itsellesi erinomaisesta artikkelista.
Arvasin, että Okapihan tänne ensimmäisenä ehtii. :)
Pointtisi kladististen menetelmien hitaasta hyväksynnästä oli hyvä. Kuulemma jossakin museoiden kätköissä on vielä paleontologejakin, jotka eivät ensinkään hyväksy kladistiikkaa. Antropologiasta en paljonkaan tiedä, mutta sitä tuntuu leimaavan melko tunteikas keskustelu ja lievästi sanoen persoonalliset tutkijat, joten en ihmettele, että alalta löytyy vaikka millaisia näkemyksiä. Tietenkin Linnén luokittelu on niin luonteva ja intuitiivinen, että arkikäytössä se varmasti pysyy jatkossakin.
”Kladistiikan ihastuttavin puoli on se, että sen tärkeimmät materiaalit – DNA-sekvenssit…”
Niin, paleontologillehan morfologia on tietenkin tärkein sukupuiden rakentamisen materiaali, koska sitä dna:ta ei ole. :) DNA-pohjaisia fylogenioita kuitenkin tehdään sen verran massiivisemmassa mittakaavassa, että sallin itselleni tämän karkean yleistyksen.
”Kaivelen vähän menneitä…”
Hyvin kaiveltu: tässä artikkelissa väittämäni on tosiaan ainakin päällisin puolin ristiriidassa Gouldin pääjaksojen lukumäärän vertailun kanssa. En ole vielä itsekään ihan varma, mitä asiasta ajattelen, mutta sitten kun ehdin lukea tarpeeksi muodostaakseni jonkinlaisen käsityksen, kirjoitan siitä varmasti.
On totta, että theropodien ”sukupensaan” pystyisi edelleen helposti piirtämään fylogeniaksi – jos siis kaikki sukupuun haarat tunnettaisiin, ja niiden paikat tiedettäisiin luotettavasti. Alkujaan tarkoitukseni oli tehdä tästä kolmen kuvan sarja, josta seuraavasa merkitsisin pensaaseen tunnetut eliöt (eli vain jokusen sieltä täältä) ja kolmanteen piirtäisin niiden perusteella tehdyn fylogenian, mutta tuossa vaiheessa oltiin jo niin pitkällä aamuyöllä, että väsähdin kesken. Tarkoitus oli siis tosiaan kertoa, että jälkikäteen rakennettu fylogenia saattaa näyttää siistiltä ja suoraviivaiselta, mutta ei evoluutio niin toimi.
Aina välillä näitä vanhempia kirjoituksiasi lukiessani mietin, miksi koskaan vaivauduin istuskelemaan bilsan perusopintojen luennoilla, kun olisin voinut vain lukea vähän näitä ja kiskoa vitosia tenteistä. Selität asiat uskomattoman selkeästi ja hyvin sisäistettävästi. Toisaalta etenet myös nopeasti ja tarjoilet paljon yksityiskohtia – toisin kuin monet tieteen popularisoijat, jotka pyrkiessään tekemään jutusta jokamiehen ymmärrettävän poistavat siitä kaiken syvyyden, vetävät mutkat suoriksi ja etenevät tuskastuttavan hitaasti. Kirjoituksesi ovat hyvää luettavaa paitsi jokamiehelle myös saman alan opiskelijalle.