Kalat: paljon enemmän kuin uivaa ruokaa

”Kala” on yksi niistä termeistä, joiden kohdalla kaikki tietävät mistä puhutaan, mutta kukaan ei oikein osaa antaa suoralta kädeltä pätevää määritelmää. Kalat ovat jotakin, mitä syödään, pyydetään vapaa-ajan harrastuksena ja ihaillaan akvaarioissa. Mutta mitä, ja millaisia, ne ihan oikeasti ovat?

(Kuvassa on punapäätetroja, Hemigrammus bleheri ja punasuutetroja H. rhodosromus, kuva omani)

Kalat eivät ole taksonominen ryhmä samassa mielessä kuin vaikkapa nisäkkäät, sillä ne eivät sisällä yhtä esi-isää ja kaikkia tästä polveutuvia lajeja. Sehän on todellisen eläinryhmän, kladin, määritelmä, kuten aiemmin kerroin. Ryhmä, joka pitäisi sisällään kaikki kalat, sisältäisi myös kaikki maaselkärankaiset. Olemme siis oikeastaan vain yksi haara sukupuussa, jonka kaikki muut haarat ovat kaloja.

Kala on yksi niistä käytännön syistä olemassaolevista termeistä, jotka eivät kuvaa eliöiden sukupuuta millään tavalla, mutta ovat muista syistä käteviä. Muita vastaavia sanoja ovat esimerkiksi plankton, levä tai vaikka laiduntaja. Mutta miten kalat sitten määritellään?

Englanninkielinen Wikipedia määrittää kalan vapaasti käännettynä eläimeksi, jolla on kallo, kidukset läpi elämänsä ja jonka raajat, mikäli niitä on, ovat evänmuotoiset. Se onkin itse asiassa erinomaisen hyvä määritelmä. Limaajakaloillakin on kallo, vaikka selkäranka puuttuukin. Sammakkoeläimillä taas ei juuri koskaan ole kiduksia enää aikuisina, ja niillä on myös yleensä kunnon jalat varpaineen evien sijaan. Valailla on evät ja kallo, mutta niillä ei ole kiduksia missään elämänsä vaiheessa.

Oheisessa sukupuussa näkyvät kaloiksi kutsuttujen eläimien keskinäiset sukulaisuussuhteet. Eri kalaryhmät ovat paljon kaukaisempaa sukua toisilleen kuin vaikkapa me olemme sammakoille. Itse asiassa ihmiset ovat läheisempää sukua särjille kuin särjet ovat  nahkiaisille. Peruskoulussa opetettu versio kaloista yhtenä luokkana nisäkkäiden, matelijoiden ym. ohella ei olisi voinut olla kauempana totuudesta.

Kalat koostuvat tavattoman vanhoista ja erikoisista kehityslinjoista, vaikka niiden monimuotoisuutta helposti aliarvioidaan. Kalojen suuri monimuotoistuminen tapahtui devonikaudella 416-359 miljoonaa vuotta sitten, vaikka kalamaisia eläimiä tunnetaankin jo kambrikaudelta sata miljoonaa vuotta aiemmin. Eräät satoja miljoonia vuosia vanhat, alkukantaiset kehityslinjat elävät vieläkin varsin paljon kaukaisten esi-isiensä kaltaisina.

Rajatapauksia ovat suikulaiset (Amphioxiformes), jotka kuuluvat selkäjänteisiin ja niillä on melko kalamaiset evät ja lihakset. Siellä täällä on jopa pieniä määriä rustoista tukirankaa. Näitä viitisen senttiä pitkiä eläimiä elää matalilla, hiekkaisilla merenrannoilla lauhkeilla ja trooppisilla alueilla. Lajeja tunnetaan parisenkymmentä. Suikulaisten ajatellaan muistuttavan varsin paljon varhaisimpia kaloja, vaikka niitä itseään ei voi kaloiksi hyvällä tahdollakaan lukea. Päällisin puolin ne tuovat mieleen nahkiaisen toukan. Niiltä kuitenkin puuttuvat aivot, sydän ja hengityselimet kokonaan. Myöskään silmiä ja sieraimia ei ole (kuva täältä).

Varsinaisiin kaloihin kuuluvia ikivanhoja, erikoisia ryhmiä ovat limaajakalat (Myxini) ja nahkiaiset (Petromyzontiformes), joita tunnetaan viitisenkymmentä lajia kutakin. Molemmat ovat ankeriasmaisen pitkiä, leuattomia eläimiä, joilla hampaiden asemaa ajavat keratiinilevyt ja -piikit. Näistä nahkiaisten esi-isillä on luultavasti ollut luinen selkäranka ja parilliset rintaevät, mutta monien muiden matomaisen pitkien kalojen tapaan ne ovat menettäneet nämä turhat kapineet. Limaajakalat syövät lähinnä raatoja ja monisukamatoja merenpohjalla. Kyvystään tuottaa litrakaupalla limaa ne ovat saaneet kyseenalaisen arvonimen merten inhottavimpina eläiminä. Nahkiaiset taas ovat loisia, joiden tapoihin kuuluu pureutua toisten kalojen kylkiin ja imeä niiden verta. Kuvan merinahkiaisen suu Wikipediasta.

Näitä erikoistapauksia lukuunottamatta nykyään elävät kalat voidaan jakaa karkeasti kahtia: luu- ja rustokaloihin. Nimensä mukaisesti näistä rustokalojen tukiranka on pääosin rustoa, luukalojen taas luuta. Luukaloille primitiivinen piirre on keuhkon olemassaolo, joskin useimmilla nykyään elävillä lajeilla se on erikoistunut uimarakoksi. Alkujaan se kuitenkin oli hengityselin. Rustokaloilla ei vastaavaa kellumista helpottavaa elintä ole, joten ne pitävät itsensä painottomina vedessä kevyen rustoisen tukirangan ja valtavan, rasvaisen maksan avulla (rasvahan on vettä kevyempää). Rustokaloihin kuuluvat hait, rauskut ja vähemmän tunnetut, erikoiset koppapääkalat. Luukaloihin taas kuuluvat viuhkaeväiset, joita tutut ahvenet, hauet ja kultakalat ovat, sekä läheistä sukua meille maaselkärankaisille olevat latimeriat ja keuhkokalat.

Kalojen yli 30 000 tunnettua lajia kattavat enemmistön kaikista selkäjänteisistä eläimistä. Niitä myös löydetään yhä enemmän kuin mitään muita selkäjänteisiä: vuosittain kuvataan satoja uusia lajeja, ja jopa lähes puolet kaikista kalalajeista saattaa olla vielä tieteelle tuntemattomia. Ymmärrettävästi kalojen ekologian ja ulkonäön kirjo on valtavaa. Niitä esiintyy kutakuinkin navalta navalle, merenpohjista ylös vuoripuroihin. Kaloja on luolissa, soilla, mangrovemetsissä ja jopa pohjavedessä.Vaikka kalat ovat rajoittuneet vesiin, on hyvä muistaa, että tämän planeetan elinkelpoisesta tilavuudesta vähintään 99,9 % on nimenomaan vettä. Niiden kokokin vaihtelee vastalöydetyn Paedocypris progenetican kahdeksasta millimetristä valashain 16 metriin (kuvan valashai blueplanetdivers.orgista).

Kalojen joukossa on tasalämpöisiä lajeja ja eläimiä, joilla on yhtä suuret aivot kuin linnuilla. Joukossa on kaloja, jotka kykenevät kävelemään kuivalla maalla, kiipeämään puihin ja liitämään ilmassa. Eräät huolehtivat poikasistaan pitkään, toiset taas loisivat näiden kunnollisten vanhempien pesissä. Osa vaeltaa läpi valtamerten, toiset elävät yhdessä ainoassa lammikossa. Niillä on aisteja, jotka meiltä puuttuvat kokonaan. (Kuvassa tuntematon pikkusampimonnilaji Sturisomatichthys sp. Kuva on oma.)

Kalojen ajattelu pelkkinä uivina lihapaloina on suurta vääryyttä niitä kohtaan. Ne ovat monimuotoisia, mielenkiintoisia eläimiä, jotka ansaitsevat tutkimusta ja suojelua. Lukuisia kalalajeja uhkaa lähitulevaisuudessa sukupuutto tai kannan romahdus elinympäristöjen tuhoutumisen, ympäristömyrkkyjen ja liikapyynnin vuoksi.

Yksi ihminen ei voi muuttaa kaikkea, mutta jotakin voi aina tehdä. Hyvä paikka aloittaa on vaikkapa WWF:n Kalaopas, joka kertoo, mikä tilanne on ruokakaupan hyllyltä löytyvien kalojen suhteen.

Lähteitä:

Varjo ym. 2004: Maailman kalojen nimet

Liem ym. 2001: Functional Anatomy of the Vertebrates