Viikon tiedeuutinen: vielä yksi uusi krokotiililaji

Siinä se on: upouusi krokotiili. Kuva: Leyo / Wikimedia Commons. CC 2.5-lisenssi.

Krokotiilieläimet ovat muihin matelijoihin verrattuna vähälajisia, isokokoisia, näkyviä ja hyvin tunnettuja. Voisi luulla, että niistä tiedetään jo kaikki tietämisen arvoinen, vaan ei. Afrikasta on 2000-luvun aikana löytynyt useita uusia tai ”uusia” krokotiililajeja. Uudessa Zootaxa-tiedelehden artikkelissa luku kasvoi yhdellä. Joukko yhdysvaltalaisia krokotiilitutkijoita osoitti, että afrikkalainen kapeakuonokrokotiili (Mecistops cataphractus) on itse asiassa kaksi eri lajia. Miten 2,5-metrinen krokotiilieläin on onnistunut välttämään tunnistamisen nykypäivään saakka?

Tämä artikkelisarja sisältää uutisartikkeleita tutkimuksista, jotka ovat jääneet vähälle uutisoinnille tai kokonaan ilman. Toivottavasti se auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutismedioista voisi päätellä, ja sen parissa puurtaa kaikenlaisia ihmisiä ympäri maailman.

Cecil-leijonasta hampaattomiin norsuihin: trofeemetsästyksen todellisuus

Cecil vuonna 2010. Kuva: Daughter#3/Wikipedia. CC2.0-lisenssi.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa ilmestyi artikkelini trofeemetsästyksestä Afrikassa. Jutun teko vaati oman inhoni voittamista, mutta oli mielenkiintoista ja valaisevaa – ja pakotti minut muuttamaan mieleni siitä, onko trofeemetsästys uhka vai mahdollisuus Afrikan suurten eläinten säilymiselle. Vastaus on ”vähän molempia”.

Kaikki kiinnostava ei tietenkään mahtunut rajallisen mittaiseen Hesarin artikkeliin, joten tässä artikkelissa käyn laajemmin läpi trofeemetsästyksen ja toisaalta sen kieltämisen ongelmia. Artikkelin lopusta löytyy myös täydellinen lähdeluettelo niille lukijoille, jotka haluavat tietää vielä enemmän.

Viikon löytynyt linkki: norsujen äidit

Tapiirimainen alkunorsueläin Moeritherium. Tämä malli asustaa Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa.

Norsueläimet ovat yksi nisäkäsmaailman menestystarinoista. Viime jääkauden lopulla ne puuttuivat vain Australiasta ja Antarktikselta. Norsueläimet olivat paitsi yleisiä, myös tärkeitä ekosysteemien insinöörejä. Ne muokkasivat kasvillisuutta, kaatoivat puita, mylläsivät maata ja loivat elinympäristön lukuisille muille lajeille. Sitä kolme elävää lajia edelleen tekevät.

Kärsäkäs menestystarina oli Afrikan lahja maailmalle. Maailman vanhimmat norsut elivät kauan sitten kadonneissa rehevissä viidakoissa nykyisessä Marokossa, kertovat fossiililöydöt.

Väärin tuomittu hyeena

Kuva: Tambako the Jaguar/Flickr

Neljä elossa olevaa hyeenalajia muodostavat kauniin skaalan pienestä, erakkomaisesta maasudesta aina suurissa klaaneissa elävään, jopa 80-kiloiseen täplähyeenaan (Crocuta crocuta). Täplähyeena on paitsi tunnetuin, myös ylivoimaisesti inhotuin hyeenalaji. Siitä lienee kiittäminen kammottavaa naurua, valheellista ryöstelevän raadonsyöjän mainetta ja tietenkin Leijonakuningasta.

Täplähyeena on kuitenkin monellakin tapaa hyvin erikoislaatuinen eläin. Sen naarasjohtoiset yhteisöt muistuttavat enemmän apinoiden kuin minkään muun petoeläimen laumoja, naaraita on päälle päin melkein mahdotonta erottaa uroksista ja lisääntymisbiologia on niin absurdi, että on vaikea ymmärtää, kuinka laji ylipäätään on elossa. Silti Suomessakin saattaisi olla hyeenoja, ellemme olisi itse sitä estäneet.

Afrikan hintelä pienoishyeena

Saimme puolisoni kanssa äskettäin postissa maasuden kallon. En ollut aiemmin juuri ajatellut koko otusta, mutta kallo oli niin erikoinen, että tulin selvittäneeksi tarkemmin, millaiselle eläimelle se oikein on kuulunut. Vastaus on mielikuvitusta kiehtova (kuva: Dominik Käuferle/Wikimedia Commons).

Hyeenojen heimon kuopus on aivan toista maata kuin luita murskaavat sukulaisensa. Maasusi on lähtenyt muurahaiskarhujen ja muurahaiskäpyjen viitoittamalle tielle ja ryhtynyt hyönteissyöjäksi. Hyeenojen evoluution kokeilu lähteä näin kummalliseen suuntaan on tuottanut, kuten arvata saattaa, sangen erikoisen eläimen. Se on pieni mutta pippurinen, melkein hampaaton eläin, joka selvästi osaa arvostaa elämän pieniä mukavuuksia.

Viikon outo eläin: vegaanikorppikotka

Palmukorppikotka (Gypohierax angolensis) näyttää kutakuinkin oikeaoppiselta korppikotkalta kaljuine naamoineen, koukkunokkineen ja puolentoista metrin siipiväleineen (kuva: Dick Daniels). Sen voi tavata Afrikasta samoilta savanniseuduilta kuin muutkin korppikotkat, mutta seepranraatoa repimästä sitä ei löydä. Ehei, palmukorppikotka on kasvissyöjä.

Palmukorppikotkaa tavataan Gambiasta itään Keniaan ja Etelä-Afrikkaan ulottuvalla alueella, joka osuu varsin tarkasti yksiin öljypalmujen (Elaeis sp.) ja raffiapalmujen (Raphia sp.) kasvupaikkojen kanssa. Aikuisten palmukorppikotkien ruokavaliosta yli puolet koostuu näiden kahden sekä taatelipalmun (Phoenix sp.) hedelmistä. Poikasilla hedelmät kattavat peräti yli 90 % eväästä.

Loput palmukorppikotkan eväistä ovat sentään eläinkunnan tuotteita, mutteivät nekään kovin katu-uskottavia: korppikotka syö lähinnä kalaa ja erilaisia selkärangattomia sekä pieniä nisäkkäitä, liskoja ja lintuja. Raatoihin se sekaantuu hyvin harvoin.

Monista muista linnuista poiketen palmukorppikotkalla menee hyvin. Sille laajenevat öljypalmuplantaasit tarjoavat ehtymättömän herkkupöydän. Arviolta 240 000 pään kokoinen palmukorppikotkakanta onkin kasvussa ja laajentamassa levinneisyyttään. Kuvia ja lisätietoja palmukorppikotkasta voi hakea vaikkapa Arkivesta.

Viikon outo eläin: kala kuivalla maalla

 

Tämä otus on ankeriasmonni (Channallabes apus), yksi Afrikan omituisimmista kaloista, ja se on jo paljon sanottu mantereesta, jolla on myös muun muassa keuhkollisia kaloja, lentäviä kaloja ja ylösalaisin uivia kaloja.

Ankeriasmonnilla on pitkänomainen, miltei nauhamainen ruumis, hyvin pienet silmät ja vahvat puremalihakset. Osalla yksilöistä on rintaevät, osalla niiden lisäksi vatsaevät ja osalla ei kumpiakaan: Afrikan ankeriasmonneilla on poikkeuksellisen paljon yksilöiden välistä vaihtelua sellaisissa luuston peruspiirteissä, jotka yleensä ovat riittävän yhtenäisiä toimiakseen luotettavina lajituntomerkkeinä.

Gabonin sademetsissä ankeriasmonneja voi kalastaa kaivamalla metsänpohjaan pienen kuopan, paljain käsin kaivettu pikku syvennys riittää. Siimanpätkään kiinnitetään koukku ja kastemato, ja sitten ryhdytään onkimaan maakuopasta kuin ainakin mielisairaalavitsin hahmot. Viimeistään kahdessakymmenessä minuutissa kala on koukussa. Toimenpide onnistuu yhtä hyvin kuivalla kaudella kuin sadekaudellakin.

Vaikuttaakin siltä, että ankeriasmonni viihtyy yhtä hyvin sekä vedessä, kuivalla maalla että maan alla. Sillä on poikkeuksellisen vahvat pään lihakset ja vahva kallo. Ne mahdollistavat voimakkaan pureman, mutta kukaan ei tarkalleen ottaen tiedä miksi, sillä saaliseläimiään ne eivät murskaa. Ehkä se puree jotakin muuta jossakin elämänsä vaiheessa.

Ankeriasmonnit ovat huonosti tunnettuja ja elävät Afrikan syrjäseuduilla, mistä ei juuri tuoda akvaariokalojakaan. Oman akvaarioni ankeriasmonni ja lähisukuinen nauha-ankeriasmonni (Gymnallabes typus) on hankittu muutaman mutkan takaa varsin epätavallisin keinoin. Kotihoidokkeina ne ovat mutkattomia ja kaikin puolin kiitollisia otuksia. Haaveilen siitä, että voisin joskus perustaa niile paludaarion, jossa niille olisi tarjolla myös maata, jossa ryömiä ja kaivautua.

Syystä tai toisesta ankeriasmonneja on kuitenkin tutkittu häkellyttävän paljon: tutkimuksia voi lukea purentavoimasta ja sen mallintamisesta, evien määrän vaihtelusta, saalistusmekanismeista ja kyvystä ruokailla kuivalla maalla.

Viikon outo eläin: tappajahaikara-pelikaani-merimetso-jokin

Tämä tuikean näköinen kaveri on kenkänokka (Balaeniceps rex). Se on saanut nimensä massiivisesta nokastaan, joka tuo mieleen pelikaanin ja merimetson risteymän. Nokka kuitenkin kuuluu suunnattoman suurelle haikaramaiselle linnulle, joka on seisaallaan lähes yhtä pitkä kuin minä. Maailmassa ei oikeastaan ole mitään muuta aivan kenkänokan näköistä.

Haikara, pelikaani vai merimetso? Kas, siinäpä kysymys, johon eivät osaa lintutieteilijätkään aivan tyhjentävästi vastata, sillä lintujen sukupuun tämän osan selvittely on vielä pahemman kerran kesken. Se tiedetään, että pelikaanit ja merimetsot ovat läheistä sukua toisilleen, ja hieman kaukaisempaa sukua haikaroille. Kenkänokan paikka tässä sopassa on epävarma: niiden on ehdotettu olevan muun muassa merimetsojen lähisukulaisia tai ”puuttuva linkki” pelikaanien ja haikaroiden välissä. Tai ehkä sittenkin albatrossien ja muiden ulappalintujen serkkuja.

Kenkänokan voi tavata Keski-Afrikan soilta, sellaisista paikoista, joissa kasvaa papuryskaislaa ja vedet kuhisevat keuhkokaloja. Kenkänokka saalistaa keihästämällä onnettoman uhrinsa nokan terävään koukkupäähän ja nielaisee sen kokonaisena. Leveän nokan ansiosta se voi saalistaa paljon isompia eläimiä kuin vaikkapa samankokoiset haikarat. Ruokalistalle kuuluvatkin keuhkokalojen, konnamonnien ja niilinhaukien lisäksi muun muassa krokotiilin- ja varaaninpoikaset ja aikuiset sorsat!

Kenkänokka on myös yksi niistä harvoista linnuista, jotka liikkuvat neljällä raajalla. Joskus lintu nimittäin syöksyy saaliinsa kimppuun potkien itselleen vauhtia jalkojensa lisäksi siipien rystysillä.

Valokuvia kenkänokasta voi katsella vaikkapa Tumblrista, josta löytyy muun muassa kuva sorsan napanneesta yksilöstä. Daily Mail on julkaissut koko kuvasarjan kenkänokasta ja sorsasta: sorsa ei sittenkään joutunut ruoaksi, vaan suunnaton lintu yksinkertaisesti nosti sen pois tieltä ja pudotti maahan. Kenkänokka on esiintynyt myös Darren Naishin Tetrapod Zoology -blogissa ja siitä on pitkä artikkeli Animal Diversity Web -sivuilla.

Viikon outo eläin: ihmislintu

Isokokoinen, Afrikan savanneilla vaeltava kaikkiruokainen saalistaja, joka on kehittynyt sademetsien hedelmänsyöjistä. Se elää jopa 70-vuotiaaksi, viihtyy perheyhteisössä ja käyttää vuosia kunkin poikasen opettamiseen. Se osaa käsitellä esineitä näppärästi ja on tunnettu leikkisyydestään ja älykkyydestään. Niin, ja se ei ole ihmisapina vaan lintu.

Kalkkunasarvekkaat (Bucorvus) ovat todella epätavallisia lintuja. Suomeksi ne on nimetty jotensakin harhaanjohtavasti eikä kovinkaan  kauniisti. Ovathan ne tietenkin isoja lintuja, mutta tavoiltaan ne eivät voisi juuri vähempää kalkkunaa muistuttaa. Lajeja on kaksi: kuvassa esiintyvä kalkkunasarvekas (B. abyssinicus) elää Afrikassa Saharan ja päiväntasaajan väliin jäävällä alueella, etelänkalkkunasarvekas (B. leadbeateri) nimensä mukaisesti mantereen eteläpuoliskolla.

Kukin kalkkunasarvekaspariskunta elää omalla laajalla reviirillään, jossa niiden seurana on edellisvuosien poikasia tai muita avustajia. Pariskunta munii vain joka kolmas vuosi, ja kasvattaa kerrallaan vain yhden poikasen. Keskimäärin yksi poikanen yhdeksässä vuodessa selviää aikuiseksi – tahti on verrattavissa pikemminkin sarvikuonoihin kuin useimpiin lintuihin!

Mielenkiintoista on sekin, että ainakin etelänkalkkunasarvekkaalla nuoret linnut eivät kertakaikkiaan osaa pesiä, ellei niillä ole takanaan vähintään kuuden vuoden kokemusta auttajana. Kalkkunasarvekkaat tulevatkin sukukypsiksi vasta kuusivuotiaina, ja harvoin lisääntyvät niinkään nuorina. Toisesta päästä lisääntymisaikaa kyllä riittää: etelänkalkkunasarvekkaan ikäennätys on 70 vuotta.

Lienee sanomattakin selvää, että nämä äärimmäisen hitaasti lisääntyvät ja paljon tilaa vaativat linnut kärsivät muita enemmän ihmisvaikutuksesta. Etelänkalkkunasarvekas luokitellaan vaarantuneeksi, ja sitä tavataan enää lähinnä suojelualueilla. Pohjoisen lajin tilanne on valoisampi, sillä sen elinalue on valtavan laaja ja kattaa vielä varsin luonnontilaisiakin seutuja: populaation ei arvella olevan edes laskusuunnassa.

Tetrapod Zoology -blogi kertoo laajalti kalkkunasarvekkaiden oudoista tavoista ja ihmisapinamaisuudesta. Sekä eteläisen että pohjoisen lajin uhanalaisuustilanteen voi katsastaan Punaiselta listalta, ja Animal Diversity Webilläkin on runsaasti tietoa näistä linnuista.

 

Muistoja vihreästä Saharasta

Keskellä Saharan autiomaata, Algerian ja Libyan eteläisillä syrjäseuduilla, maisema on lohdutonta: ruskeita, kuivia vuoria, joiden välissä paikoin kohoavat hiekkadyynit tai loputtomat kivikot. Maisemassa ei ole häivähdystäkään vihreää. Ainoa täällä sinnittelevä iso nisäkäs on kameli. Mutta paikoin kallionlohkareiden kyljissä on maalauksia ja kaiverruksia, joiden kohteita ei ole nähty täällä tuhansiin vuosiin: elefantteja ja kirahveja, antilooppeja, hevosia, härkiä ja jopa uivia ihmisiä. Kuvan elefantti on kaiverrus Libyasta (kuva: Luca Galuzzi)

Sahara ei ole suinkaan aina ollut aavikkoa, ja sen kiehtova historia näkyy muuallakin. Miksi Saharan keitaissa ja vuoristojärvissä, satojen kilometrien päässä lähimmistä vesistöistä, elää krokotiileja ja kirjoahvenia? Minne katosivat antiikin karthagolaisten sotanorsut? Miksei Afrikassa ole karhuja?