Viikon tiedeuutinen: vielä yksi uusi krokotiililaji

Crocodylus_cataphractus_2009
Siinä se on: upouusi krokotiili. Kuva: Leyo / Wikimedia Commons. CC 2.5-lisenssi.

Krokotiilieläimet ovat muihin matelijoihin verrattuna vähälajisia, isokokoisia, näkyviä ja hyvin tunnettuja. Voisi luulla, että niistä tiedetään jo kaikki tietämisen arvoinen, vaan ei. Afrikasta on 2000-luvun aikana löytynyt useita uusia tai ”uusia” krokotiililajeja. Uudessa Zootaxa-tiedelehden artikkelissa luku kasvoi yhdellä. Joukko yhdysvaltalaisia krokotiilitutkijoita osoitti, että afrikkalainen kapeakuonokrokotiili (Mecistops cataphractus) on itse asiassa kaksi eri lajia. Miten 2,5-metrinen krokotiilieläin on onnistunut välttämään tunnistamisen nykypäivään saakka?

Tämä artikkelisarja sisältää uutisartikkeleita tutkimuksista, jotka ovat jääneet vähälle uutisoinnille tai kokonaan ilman. Toivottavasti se auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutismedioista voisi päätellä, ja sen parissa puurtaa kaikenlaisia ihmisiä ympäri maailman. Jatka lukemista ”Viikon tiedeuutinen: vielä yksi uusi krokotiililaji”

Mainokset

Cecil-leijonasta hampaattomiin norsuihin: trofeemetsästyksen todellisuus

cecil_the_lion_at_hwange_national_park_4516560206
Cecil vuonna 2010. Kuva: Daughter#3/Wikipedia. CC2.0-lisenssi.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa ilmestyi artikkelini trofeemetsästyksestä Afrikassa. Jutun teko vaati oman inhoni voittamista, mutta oli mielenkiintoista ja valaisevaa – ja pakotti minut muuttamaan mieleni siitä, onko trofeemetsästys uhka vai mahdollisuus Afrikan suurten eläinten säilymiselle. Vastaus on ”vähän molempia”.

Kaikki kiinnostava ei tietenkään mahtunut rajallisen mittaiseen Hesarin artikkeliin, joten tässä artikkelissa käyn laajemmin läpi trofeemetsästyksen ja toisaalta sen kieltämisen ongelmia. Artikkelin lopusta löytyy myös täydellinen lähdeluettelo niille lukijoille, jotka haluavat tietää vielä enemmän. Jatka lukemista ”Cecil-leijonasta hampaattomiin norsuihin: trofeemetsästyksen todellisuus”

Viikon löytynyt linkki: norsujen äidit

moeritherium_lontoo
Tapiirimainen alkunorsueläin Moeritherium. Tämä malli asustaa Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa.

Norsueläimet ovat yksi nisäkäsmaailman menestystarinoista. Viime jääkauden lopulla ne puuttuivat vain Australiasta ja Antarktikselta. Norsueläimet olivat paitsi yleisiä, myös tärkeitä ekosysteemien insinöörejä. Ne muokkasivat kasvillisuutta, kaatoivat puita, mylläsivät maata ja loivat elinympäristön lukuisille muille lajeille. Sitä kolme elävää lajia edelleen tekevät.

Kärsäkäs menestystarina oli Afrikan lahja maailmalle. Maailman vanhimmat norsut elivät kauan sitten kadonneissa rehevissä viidakoissa nykyisessä Marokossa, kertovat fossiililöydöt. Jatka lukemista ”Viikon löytynyt linkki: norsujen äidit”

Väärin tuomittu hyeena

12123754316_13f0140fa0_z
Kuva: Tambako the Jaguar/Flickr

Neljä elossa olevaa hyeenalajia muodostavat kauniin skaalan pienestä, erakkomaisesta maasudesta aina suurissa klaaneissa elävään, jopa 80-kiloiseen täplähyeenaan (Crocuta crocuta). Täplähyeena on paitsi tunnetuin, myös ylivoimaisesti inhotuin hyeenalaji. Siitä lienee kiittäminen kammottavaa naurua, valheellista ryöstelevän raadonsyöjän mainetta ja tietenkin Leijonakuningasta.

Täplähyeena on kuitenkin monellakin tapaa hyvin erikoislaatuinen eläin. Sen naarasjohtoiset yhteisöt muistuttavat enemmän apinoiden kuin minkään muun petoeläimen laumoja, naaraita on päälle päin melkein mahdotonta erottaa uroksista ja lisääntymisbiologia on niin absurdi, että on vaikea ymmärtää, kuinka laji ylipäätään on elossa. Silti Suomessakin saattaisi olla hyeenoja, ellemme olisi itse sitä estäneet. Jatka lukemista ”Väärin tuomittu hyeena”

Afrikan hintelä pienoishyeena

Proteles_cristatus1 Saimme puolisoni kanssa äskettäin postissa maasuden kallon. En ollut aiemmin juuri ajatellut koko otusta, mutta kallo oli niin erikoinen, että tulin selvittäneeksi tarkemmin, millaiselle eläimelle se oikein on kuulunut. Vastaus on mielikuvitusta kiehtova (kuva: Dominik Käuferle/Wikimedia Commons).

Hyeenojen heimon kuopus on aivan toista maata kuin luita murskaavat sukulaisensa. Maasusi on lähtenyt muurahaiskarhujen ja muurahaiskäpyjen viitoittamalle tielle ja ryhtynyt hyönteissyöjäksi. Hyeenojen evoluution kokeilu lähteä näin kummalliseen suuntaan on tuottanut, kuten arvata saattaa, sangen erikoisen eläimen. Se on pieni mutta pippurinen, melkein hampaaton eläin, joka selvästi osaa arvostaa elämän pieniä mukavuuksia.

Jatka lukemista ”Afrikan hintelä pienoishyeena”

Viikon outo eläin: vegaanikorppikotka

Palm_Nut_Vulture_RWD

Palmukorppikotka (Gypohierax angolensis) näyttää kutakuinkin oikeaoppiselta korppikotkalta kaljuine naamoineen, koukkunokkineen ja puolentoista metrin siipiväleineen (kuva: Dick Daniels). Sen voi tavata Afrikasta samoilta savanniseuduilta kuin muutkin korppikotkat, mutta seepranraatoa repimästä sitä ei löydä. Ehei, palmukorppikotka on kasvissyöjä.

Palmukorppikotkaa tavataan Gambiasta itään Keniaan ja Etelä-Afrikkaan ulottuvalla alueella, joka osuu varsin tarkasti yksiin öljypalmujen (Elaeis sp.) ja raffiapalmujen (Raphia sp.) kasvupaikkojen kanssa. Aikuisten palmukorppikotkien ruokavaliosta yli puolet koostuu näiden kahden sekä taatelipalmun (Phoenix sp.) hedelmistä. Poikasilla hedelmät kattavat peräti yli 90 % eväästä.

Loput palmukorppikotkan eväistä ovat sentään eläinkunnan tuotteita, mutteivät nekään kovin katu-uskottavia: korppikotka syö lähinnä kalaa ja erilaisia selkärangattomia sekä pieniä nisäkkäitä, liskoja ja lintuja. Raatoihin se sekaantuu hyvin harvoin.

Monista muista linnuista poiketen palmukorppikotkalla menee hyvin. Sille laajenevat öljypalmuplantaasit tarjoavat ehtymättömän herkkupöydän. Arviolta 240 000 pään kokoinen palmukorppikotkakanta onkin kasvussa ja laajentamassa levinneisyyttään. Kuvia ja lisätietoja palmukorppikotkasta voi hakea vaikkapa Arkivesta.

Viikon outo eläin: kala kuivalla maalla

ankeriasmonni channallabes apus  clariidae maija karala 2

 

Tämä otus on ankeriasmonni (Channallabes apus), yksi Afrikan omituisimmista kaloista, ja se on jo paljon sanottu mantereesta, jolla on myös muun muassa keuhkollisia kaloja, lentäviä kaloja ja ylösalaisin uivia kaloja.

Ankeriasmonnilla on pitkänomainen, miltei nauhamainen ruumis, hyvin pienet silmät ja vahvat puremalihakset. Osalla yksilöistä on rintaevät, osalla niiden lisäksi vatsaevät ja osalla ei kumpiakaan: Afrikan ankeriasmonneilla on poikkeuksellisen paljon yksilöiden välistä vaihtelua sellaisissa luuston peruspiirteissä, jotka yleensä ovat riittävän yhtenäisiä toimiakseen luotettavina lajituntomerkkeinä.

Gabonin sademetsissä ankeriasmonneja voi kalastaa kaivamalla metsänpohjaan pienen kuopan, paljain käsin kaivettu pikku syvennys riittää. Siimanpätkään kiinnitetään koukku ja kastemato, ja sitten ryhdytään onkimaan maakuopasta kuin ainakin mielisairaalavitsin hahmot. Viimeistään kahdessakymmenessä minuutissa kala on koukussa. Toimenpide onnistuu yhtä hyvin kuivalla kaudella kuin sadekaudellakin.

Vaikuttaakin siltä, että ankeriasmonni viihtyy yhtä hyvin sekä vedessä, kuivalla maalla että maan alla. Sillä on poikkeuksellisen vahvat pään lihakset ja vahva kallo. Ne mahdollistavat voimakkaan pureman, mutta kukaan ei tarkalleen ottaen tiedä miksi, sillä saaliseläimiään ne eivät murskaa. Ehkä se puree jotakin muuta jossakin elämänsä vaiheessa.

Ankeriasmonnit ovat huonosti tunnettuja ja elävät Afrikan syrjäseuduilla, mistä ei juuri tuoda akvaariokalojakaan. Oman akvaarioni ankeriasmonni ja lähisukuinen nauha-ankeriasmonni (Gymnallabes typus) on hankittu muutaman mutkan takaa varsin epätavallisin keinoin. Kotihoidokkeina ne ovat mutkattomia ja kaikin puolin kiitollisia otuksia. Haaveilen siitä, että voisin joskus perustaa niile paludaarion, jossa niille olisi tarjolla myös maata, jossa ryömiä ja kaivautua.

Syystä tai toisesta ankeriasmonneja on kuitenkin tutkittu häkellyttävän paljon: tutkimuksia voi lukea purentavoimasta ja sen mallintamisesta, evien määrän vaihtelusta, saalistusmekanismeista ja kyvystä ruokailla kuivalla maalla.