Empaattinen, naurava, uneksiva rotta

Tällä viikolla vietetään kansallista eläinten viikkoa. Viikolla on vuosittain vaihtuva teema, joka yleensä pyörii lemmikki- tai tuotantoeläinten hyvinvoinnin ympärillä: viime vuosina on puhuttu muun muassa kalojen tunteista, pentutehtailijoista ja kissojen kohtelusta. Tämän vuoden teemana on ”pidä huolta pienistäkin” eli pikkujyrsijöiden ja kanien hyvinvointi.

Jyrsijöitä tulee helposti aliarvioineeksi niiden tuholaisen maineen ja silkan tavallisuuden vuoksi. Toisaalta niistä on koe-eläiminä tullut älykkyyden ja sosiaalisuuden tutkimuksessa hyvin tunnettuja mallilajeja. Ja hämmästyttäviä asioita niistä tiedetäänkin. Tiesitkö, että osa laboratoriohiirikannoista tuntee myötätuntoa, osa ei? Entäpä sitä, millaisia unia rotat näkevät?

Tämä artikkeli on oma korteni jyrsijöiden hyvinvoinnin puolesta. Keskityn erityisesti rottiin, koska jo edesmenneen kaksikkoni ansiosta olen kehittänyt niitä kohtaan erityisen lämpimät tunteet.

Isorotta kesytettiin Britanniassa 1800-luvulla suositun urheilulajin, rottatappelun tarpeisiin. Tappeluissa lyötiin vetoa siitä, kuinka monta rottaa tarkoitusta varten kasvatettu terrieri pystyi tappamaan lyhyessä ajassa (kuvassa Billy-terrieri, maalattu noin vuonna 1823). Puuha oli kulta-aikoinaan siinä määrin suosittua kansanhuvia, että rotista alkoi olla pulaa, joten niitä alettiin kasvattaa. Samalla syntyivät ensimmäiset värimuunnokset, kun kasvattajat suosivat rottiensa joukkoon ilmestyneitä erikoisen värisiä yksilöitä. Epäilemättä samalla tultiin suosineeksi helposti käsiteltäviä rottia, ja kesyyntyminen alkoi. Rottakasvattajat tunnistivat liikeidean kun sellaisen näkivät, ja alkoivat koristella sieviä valkeita ja kirjavia rottiaan rusetein ja myydä niitä lemmikeiksi.

Tieteellisen tutkimuksen palvelukseen rotta astui ensimmäisen kerran vuonna 1828, ja kun rottatappelut vihdoin kiellettiin, kesyrotilla oli jo varma asema sekä lemmikkeinä että koe-eläiminä. Sittemmin niillä on tutkittu ja testattu päätähuimaavaa määrää erilaisia aiheita: syöpähoitoja, kosmetiikkaa, huumeiden ja lääkkeiden vaikutusta, ravitsemustutkimusta, oppimista, tunteita, alkionkehitystä, lihavuuden genetiikkaa… Ei ole aivan vähättelyä sanoa, että rotta on tehnyt ihmiskunnalle valtavan palveluksen.

Samalla myös rotasta itsestään on opittu hämmästyttäviä asioita. Jokainen rottia koskaan pitänyt tietää, että ne ovat äärimmäisen sosiaalisia, sekä toistensa että ihmisten lähellä viihtyviä olentoja. Eräät kädellislajit käyttävät 20 % hereilläoloajastaan toistensa sukimiseen. Rotilla sosiaalinen sukiminen ei ole aivan yhtä tärkeää, mutta ne käyttävät silti siihen merkittävästi aikaa, ja omistajansa riemuksi lemmikkirotat katsovat tämän velvollisuuden ulottuvan myös ihmisiin. Mielenkiintoista kyllä, jyrsijälajien välinen vertailu paljasti, että sosiaalisimmilla lajeilla on vähemmän iholoisia, vaikka olosuhteet ovat loisille paremmat. Loisten siirtyminen yksilöstä toiseen on tietenkin paljon helpompaa silloin, kun jyrsijät viettävät paljon aikaa lähekkäin tai fyysisesti kosketuksissa. Sukimisella lienee loisten torjunnassa suuri merkitys, mutta samalla se toimii sosiaalisena liimana ja tuottaa silmiselvää nautintoa molemmille osapuolille.

Rotat ja hiiret myös nukkuvat kasoina aina kun mahdollista. Pienillä eläimillä on suuri pinta-ala suhteessa painoonsa, joten ne haihduttavat paljon lämpöä. Aktiivisina ollessaan ne liikkuvat tarpeeksi pysyäkseen lämpiminä (jopa siinä määrin, että ne tarvitsevat kaljun hännän jäähdyttimeksi), mutta nukkuessaan ne varmasti ottavat elävän lämpöpatterin viereensä enemmän kuin mielellään.

Jyrsijöiden sosiaalisuus on syvempää kuin luulisikaan. Vuonna 2006 laboratoriohiiristä tuli ensimmäisiä ei-kädellisiä, joiden vahvistettiin kokevan empatiaa. Varsin julmissa kokeissa hiiriin ruiskutettiin joko etikkahappoa tai formaliinia: ensin mainittu sai hiiret kiemurtelemaan kivusta, jälkimmäinen aiheutti kivuliaan tulehdusreaktion.

Kussakin kokeessa oli kaksi hiirtä, jotka joko tunsivat toisensa tai eivät. Toverinsa tuskia seuraamaan päässyt hiiri herkistyi itsekin kivulle, mutta vain jos se tunsi uhrin entuudestaan. Sama tapahtui kivun lähteestä riippumatta (myös polttaminen aiheutti saman reaktion), joten kyse ilmeisesti oli reaktiosta kipuun eikä sen lähteeseen.

Samalla kävi ilmi, että hiiret tunnistivat toverinsa tilan ennen kaikkea katsomalla, mikä on yllättävää, koska hiiriä yleensä pidetään perin likinäköisinä ja albiinoja laboratoriohiiriä lähes sokeina. Ehkä vielä hämmästyttävämpää on, että hiiret herkistyivät kivulle myös ollessaan tekemisissä jo aiemmin testin läpikäyneiden hiirten kanssa – jotenkin ne kertoivat toisilleen jälkeenpäin, mitä olivat kokeneet.

Tutkijat kutsuivat löytämäänsä ilmiötä ”primitiiviseksi empatiaksi”. The Exultant Ark -kirjan kirjoittaja Jonathan Balcombe huomauttaa jokseenkin kärkevästi, että tutkijoilla, jotka ovat juuri ruiskutelleet eläimiin tuskallisia myrkkyjä ja mitanneet tuskan kiemurtelua, on tuskin varaa kutsua minkääntasoista empatiaa primitiiviseksi.

Nyttemmin jyrsijöiden empatiakyky on jo yleisesti hyväksyttyä tietoa. Kun havaittiin, että joiltain laboratoriohiirikannoilta empatiakyky puuttuu, on tutkimus empatian geneettisestä taustasta hyvällä alulla. Ehkäpä sitä voitaisiin joskus hyödyntää ihmisten persoonallisuushäiriöiden parantamisessa?

Rottien sosiaalisten tunteiden valikoimaan kuuluu myös ilo, ja ne osaavat vieläpä ilmaista sitä – nauramalla. Useimmat rottien äänet ovat liian korkeita ihmisten kuultavaksi, mutta erikoislaitteita käyttäen huomattiin, että etenkin nuoret rotat päästelivät korkeita sirkuttavia ääniä leikkiessään. Omalaatuisessa koeasetelmassa tutkijat kutittivat rottia, ja totesivat niiden kikattavan myös silloin. Eikä nauru suinkaan ole vain jyrsijöiden ja apinoiden asia, vaan myös koirat ilmeisesti nauravat, kuten eläinten tunteita käsittelevässä artikkelissa tarkemmin kerroin.

Jokainen koiranomistaja tietää, että koirat näkevät unia – ja oletettavasti muutkin eläimet. Mutta mistä ne mahtavat nähdä unta? Hämmästyttävää kyllä, rottien aivoihin asennetut elektrodit ovat antaneet vihjeitä tästäkin. Vuonna 2001 julkaistussa tutkimuksessa rotat opetettiin kiertämään rataa, jonka varrelta ne saivat ruokaa, ja tutkijat seurasivat reilun kymmenen neuronin aktiivisuutta niiden hippokampuksessa. Pian huomattiin, että vaikka neuronien aktiivisuuden yksityiskohdat vaihtelivat rottien välillä, kullakin rotalla ne olivat siinä määrin pysyvät, että niiden perusteella voitiin päätellä tarkasti, mitä rotta sillä hetkellä puuhasi.

Kun samat neuronit aktivoituivat rottien nukkuessa, tutkijat luulivat ensin kytkeneensä ne vähintäänkin väärin päin. Mutta ei: rotat näkivät unta arkipäivän toimistaan, ja signaaleista voitiin jopa päätellä, missä kohdassa juoksurataansa ne unessa olivat.

Rotat näkevät siis unia arkielämän kokemuksistaan niin kuin me muutkin. Kukapa olisi arvannut.

Metakognitioksi kutsutaan oman tietonsa tietämistä, eli kykyä arvioida omia tietojaan. Senkin olemassaolo on aiemmin todistettu vain kädellisiltä. Kuitenkin, kun rotille annettiin mahdollisuus kieltäytyä vaikeasta tehtävästä, yksilöt jotka eivät tienneet tehtävän ratkaisua, kieltäytyivät siitä. Ne mitä ilmeisimmin tiesivät ennestään, etteivät osaa, ja päättivät ettei kannata edes yrittää.

Rotilla ja hiirillä on aika joukko kykyjä, joita vielä aivan äskettäin pidettiin ihmisten (ja vastahakoisesti ihmisapinoiden) yksinoikeutena. Olisikohan aika alkaa arvostaa niitä enemmän?