Eläinten välisestä ystävyydestä

Ystävänpäivänä heräsin pohtimaan, onko ystävyys ihmisten omaa keksintöä vai onko sillä juurensa eläinkunnassa. Harva enää väittää, etteivätkö eläimet kokisi samoja perustunteita kuin me ihmisetkin: kipua, mielihyvää, nälkää tai uteliaisuutta. Inhimillisemmiltä, jotenkin monimutkaisemmilta tuntuvien tuntemusten, kuten kauneudentajun tai ystävyyden antaminen eläimille kantaa kuitenkin yhä inhimillistämisen leimaa. Voivatko eläimet olla ystäviä?

Ei syyte inhimillistämisestä aina ole vääräkään. Moni on varmasti pitänyt erilajisia lemmikkejään parhaina ystävinä aina siihen hetkeen saakka, kun koira on yllättäen syönyt kissan tai rotta undulaatin. Eläimet eivät ole heijastuksia omistajansa tunteista.

Etologian isä, nobelisti Konrad Lorenz käsittelee eläinten välistä ystävyyttä kirjassaan Koiran elämää: tiedemies kertoo koirista. 40-luvun lopulla kirjoitetussa teoksessa Lorenz ottaa ihmisen erikoisasemasta kumpuavan kannan: hänen mukaansa eläimet eivät voi ystävystyä keskenään, vaan ainoastaan ihmisen kanssa. Ilmeisesti Lorenzin omassa taloudessa sulassa sovussa eläneet koirat, hanhet, mäyrät, kissat ja muut eläimet leikkivät ja lepäsivät toistensa seurassa ainoastaan miehen tahdon voimasta.

Näkemys vaikuttaa nykyaikaisesta vinkkelistä erikoiselta: jos eläimillä kerran on psykologinen valmius ystävyyteen, miksi ne solmisivat tällaisia siteitä vain ihmisen kanssa?

Lorenzin ja muiden skeptisten tutkijoiden kanta perustunee siihen oletukseen, että tiiviit yhdessäolon ja auttamisen siteet on luonnossa varattu vain läheisille perheenjäsenille. Pitkään ajateltiin, että ei-sukulaisten muodostamat laumat ja parvet ovat vain satunnaisia eläinten yhteenliittymiä, joissa yksilöt tuskin tuntevat toisiaan – tai jos tuntevat, niiden on muodostettava tiukka arvojärjestys, jotta ne kykenevät yhteiseloon ilman jatkuvaa veristä taistelua.

Nykytutkimuksen valossa tämä synkeä näkemys on saatu heittää kaaressa romukoppaan.

Kädellisillä on tietenkin hyvin tiedossa, että yksilöt, jotka eivät ole toisilleen sukua, muodostavat liittoumia ja auttavat toisiaan vastavuoroisesti. Ne sukivat toisiaan, puolustavat toisiaan riitatilanteissa ja osoittavat itsekin stressin merkkejä, jos ystävän poikanen kuolee. Esimerkiksi Jane Goodallin ja Frans de Waalin suomennetuissa kirjoissa kuvataan apinoiden elämää elävästi.

Toinen vastavuoroisessa ystävyydessä kunnostautunut eläinryhmä ovat ehkä yllättäen lepakot. Yksi esimerkki ovat siippoihin kuuluvat pohjoisamerikkalaiset Nycticeius humeralis -lepakot (joille nisäkäsnimitoimikunta on antanut nimeksi amerikanleveänenä, ilmeisesti tietämättömänä siitä, että nykyluokituksen mukaan kaikki muutkin suvun lajit ovat amerikkalaisia). Nämä pienet hyönteissyöjälepakot ryhtyvät imettämään toistensa poikasia siinä vaiheessa, kun poikaset alkavat vähitellen saalistaa itse ja ovat suurimmassa nälkäkuoleman vaarassa. Lähes viidennes imetyskerroista on silloin yksilöiden välillä, jotka eivät ole toisilleen mitään sukua. On mahdollista, että lepakot muistavat, kuka on imettänyt kenenkin poikasta ja maksavat palveluksen takaisin seuraavina iltoina.

Vampyyriemo ja poikanen. Kuva: Uwe Schmidt/Wikimedia Commons. CC 4.0-lisenssi.

Vampyyreilla (Desmodus rotundus) vastavuoroinen avustus on myös pystytty osoittamaan. Nämä pahamaineiset pikku lepakot hankkivat elantonsa imemällä verta suuremmista nisäkkäistä. Epäonnistuminen on vaarallista: vampyyri selviää yhdestä yöstä ravinnotta, mutta kaksi käy jo hengenvaaralliseksi.

Niinpä vampyyrit auttavat toisiaan. Jos vatsa täynnä päiväpiiloon palannut lepakko huomaa toverinsa jääneen ilman, se voi jakaa veriateriansa – herkullista kyllä, oksentamalla sen toisen suuhun. Vampyyreja on tutkittu jo vuosia ja on selvää, etteivät ne suosi sukulaisiaan tai anna periksi ahdistelulle, vaan antavat omastaan vapaaehtoisesti. Paras tapa ennustaa, saiko nälkäiseksi jäänyt vampyyri verta oli katsoa, oliko se itse auttanut aiemmin muita. Toisiaan ruokkivilla lepakkokaksikoilla on myös useammin tapana sukia toistensa turkkeja. Ne siis tuntevat toisiaan ja muodostavat auttamiseen perustuvia suhteita. Jos niitä ei kutsuta ystävyydeksi, mitä sitten?

Myös hiirillä ja rotilla empatia ja epäitsekkyys ulottuvat sukulaisten lisäksi ystäviin – ja ainakin rotilla myös ystävien sukulaisiin. Auttavatpa ne joskus täysin ventovieraitakin. Hiirillä tehdystä jokseenkin julmasta empatiakokeesta kirjoitin aiemmin täällä.

Rotilla tehdyt kokeet ovat asetelmaltaan hitusen lempeämpiä, eikä niihin kuulu hapon ruiskuttamista ihon alle. Niissä yksi rotta suljetaan ahtaaseen putkeen, ja toiselle annetaan mahdollisuus halutessaan vapauttaa se. Sitä varten auttavan rotan on poistuttava seinänvierustan turvasta avoimeen maastoon, jota ne vaistomaisesti välttävät. Tutkijat ovat myös houkutelleet rottia erilaisilla herkuilla katsoakseen, onko syöminen niille kuitenkin tärkeämpää kuin ystävyys. Rotan kannaltahan loogista olisi ensin syödä kaikki makupalat ja sitten käydä vapauttamassa toveri, mutta ansaan joutuneen rotan hätähuudot näyttävät ahdistavan sitä siinä määrin, että se melkein aina auttaa ensin, ja kaverukset menevät ruokailemaan yhdessä, jahka ovat tervehtineet toisiaan ja rauhoittuneet.

Vain suklaa vetää rottia puoleensa yhtä voimakkaasti kuin ystävä. Ei suklaata turhaan pidetä parhaana lohtuna yksinäisille.

Eikä ystävyys näytä olevan vain nisäkkäiden oikeus. Kalat näyttävät ihmisen silmään keskenään niin samanlaisilta, että on vaikea kuvitella niiden tunnistavan toisiaan parvessa. Vaan niinpä ne silti tekevät.

Kun yksilöllisesti merkittyjen kalojen käyttäytymistä on seurattu, parvessa on huomattu olevan monimutkainen sosiaalinen verkosto. Kullakin kalalla – olipa se sitten miljoonakala, sitruunahai tai seeprakala – on kavereita, joiden kanssa ne uivat useammin kuin muiden. Joukossa on vähemmän sosiaalisia yksilöitä ja sosiaalisen verkoston solmukohtia, jotka ovat kavereita monien kanssa – tosin mieluummin muiden sosiaalisten kuin introverttien. Kuulostaako tutulta?

Miljoonakaloilla tehdyssä tutkimuksessa huomattiin, että naarailla oli koiraita useammin yksi paras ystävä, jonka seuraan ne hakeutuivat. Tutkijat arvelevat, että miljoonakalanaarailla on vähintäänkin potentiaali keskinäiseen yhteistyöhön ja vastavuoroiseen auttamiseen.

Eläinten mielihyvää käsittelevässä kirjassaan Exultant Ark Jonathan Balcombe luettelee monta syytä, miksi evoluutio voi suosia kykyä ystävyyteen. Lajitoverien seuraan hakeutuminen tuo turvaa, vastavuoroinen vartiointi petojen varalta tai auttaminen hädän tullen voi osoittautua elintärkeäksi. Ystävyys voi syntyä myös sivutuotteena samoista tunteista, jotka saavat eläimen pitämään yhtä perheenjäsentensä kanssa. Ja kun oikeat tunteet ovat olemassa, mikään ei estä niitä kohdistumasta uusiin ja yllättäviin kohteisiin, kuten ihmisten ja lemmikkieläinten välinen lämmin suhde selvästi osoittaa.

———————————————————————————————————-

Lähteitä ja lisätietoa:

Konrad Lorenz: Koiran elämää: tiedemies kertoo koirista (1949, suomenkieliset painokset julkaistu 1955 ja 1965).

Jane Goodall: Ystäväni simpanssit (1971) ja Simpanssien valtakunta (1991).

Frans de Waal: Hyväluontoinen: oikean ja väärän alkuperä ihmisissä ja muissa eläimissä (1996, suomennettu 1998).

Jonathan Balcombe: The Exultant Ark (2011).

Wired: The Intriguing New Science That Could Change Your Mind About Rats.

Wilkinson 1992: Communal nursing in the evening bat, Nycticeius humeralis. Behavioral Ecology and Sociobiology. (vapaasti luettavissa, pdf)

Carter & Wilkinson 2013: Food sharing in vampire bats: reciprocal help predicts donations more than relatedness or harassment. Proceedings of the Royal Society B. (vapaasti luettavissa, pdf)

National Geographic: Sharks Have Social Networks, Learn From Friends.

Aqua-Web: Hai oppii ystäviltään.

Croft ym. 2005: Assortative interactions and social networks in fish. Oecologia.

Croft ym. 2004: Social networks in the guppy (Poecilia reticulata). Proceedings of the Royal Society B.