Viikon vikatikki: hiljaa kadonnut sorsa

1024px-RhodonessaGronvold
Ruusupääsorsapari, Henrik Grönvold, 1907.

Kuluvan vuoden toukokuussa Kazakstanissa kuoli muutaman viikon aikana käsittämättömät 120 000 saiga-antilooppia. Lopullinen selvitys tuhon syystä on vielä kesken, mutta vaikuttaa siltä, ettei ihmisellä ollut tapaukseen osaa eikä arpaa. Saigoihin nyt vain kertakaikkiaan aika-ajoin iskee tuhoisa pasteurelloosiepidemia.

Noin puolet maailman saigoista jäi kuitenkin eloon, ja kanta ponnistanee pian takaisin. Jos elettäisiin parin vuosikymmenen takaista aikaa, jolloin Neuvostoliiton hajotessa holtittomaksi yltynyt metsästys oli lähestulkoon hävittänyt saigat, olisi tällaisen epidemian osuminen samaan aikaan saattanut olla kohtalokasta.

Ehkä jotain samanlaista sattui kauniille ruusupääsorsalle (Rhodonessa caryophyllacea) 1920-luvun paikkeilla. Sorsaa metsästettiin, muttei ylettömästi, ja sen elinalueita hävitettiin, muttei ylettömästi. Äkkiä se vain oli poissa.

Intian pohjoisosissa, Bangladeshissa ja Myanmarissa elänyt ruusupääsorsa ei ollut tiettävästi koskaan yleinen, muttei se 1800-luvulla ollut kovin harvinainenkaan. Sen kerrotaan eläneen seisovissa vesissä, pienissä lammissa ja järvissä vaikeakulkuisella suoseudulla.

Ruusupääsorsat viettivät aikaa pareittain tai pienissä parvissa, eivätkä liittyneet muiden sorsalajien muodostamiin sekaparviin. Kaiken kaikkiaan ne viettivät salamyhkäistä hiljaiseloa, ja niinpä niiden katoaminenkin kävi huomaamatta. Koska yksikään luonnontieteilijä ei dokumentoinut niiden hupenemista lähietäisyydeltä, saattaa olla, että ruusupääsorsan katoamisen syyt jäävät ikuiseksi arvoitukseksi.

Viimeiset jokseenkin luotettavina pidetyt havainnot ruusupääsorsista tehtiin vuosina 1948-49 Biharissa, Koillis-Intiassa. Toivoa ei kuitenkaan ole vielä menetetty. Kansainvälistä uhanalaisten lajien Punaista listaa ylläpitävä IUCN luokittelee ruusupääsorsan yhä äärimmäisen uhanalaiseksi, ei sukupuuttoon kuolleeksi. Birdlifen järjestämät retkikunnat ovat keränneet mahdollisia havaintoja paikallisilta kalastajilta vielä vuosina 2004 ja 2006.

Ehkä ruusupääsorsan sukupuutto ei ollutkaan yhtä äkillinen kuin saigojen joukkokuolema, vaan sorsat sinnittelivät – ehkä sinnittelevät yhä – pienenä populaationa jossakin entisen elinalueensa syrjäisimmissä nurkissa. Ehkä yhdennellätoista hetkellä oikeaan paikkaan saapuva luonnonsuojelijaryhmä vielä ehtii pelastaa viimeiset lajin edustajat. Kuulostaa toiveajattelulta, mutta niin on luonnonsuojelun historiassa käynyt jo useita kertoja. Ilman sukupuuttoon kuolleeksi arvellun lajin sitkeää etsimistä meillä tuskin olisi enää sen paremmin mustajalkahillereitä, madagaskarinsorsia kuin takaheakaan.

Parempi olisi kuitenkin pitää populaatiot alkujaankin terveellä tasolla, jotta satunnaiset onnettomuudet eivät koituisi kohtalokkaaksi. Sen luulisi saigojen opettaneen.

———————————————————————

Lähteitä ja lisälukemista:

United Nations Environment Programme: Catastrophic Collapse of Saiga Antelopes in Central Asia.

Hume & Walters (2012) Extinct Birds. T & AD Poyser.

Errol Fuller (2013) Lost Animals: extinction and the photographic record. Bloomsbury. (sisältää valokuvia ruusupääsorsasta)

Birdlife Species  factsheet: Pink-headed duck.

Wikipedia: Pink-headed duck.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: