Saaristoretkellä, osa 1

ahvenanmaa_rantakalliot

Vietimme puolisoni kanssa heinäkuisen pitkän viikonlopun Ahvenanmaalla. Olimme siellä oikeastaan työasioissa, mutta puhutaan siitä puolesta lisää myöhemmin. Olimme molemmat ensi kertaa tällä omalaatuisella merellisellä itsehallintoalueella, vaikka monenlaisia juttuja Ahvenanmaan erikoisesta luonnosta on vuosien mittaan kuultukin. Kävi ilmi, ettei maine ollut ainakaan liioiteltu.

Ahvenanmaa on vastakohtien saarirykelmä. On reheviä jalopuulehtoja ja vehreitä laitumia kuin Keski-Euroopassa, mutta myös karuja mäntymetsiä ja paljaita tuulenpieksemiä kallioita. Leuto ilmasto takaa, että Ahvenanmaalla menestyy moni sellainenkin laji, joka mantereella on harvinainen tai peräti olematon. Meri-ilmaston varjopuoli ovat viileät ja tuuliset kesät: itsekin palelin palelemasta päästyäni läpi heinäkuisen viikonlopun.

Kasvillisuus heijastaa näitä ristiriitaisia olosuhteita, ja niin tekee tietenkin myös eläimistö. Seuraavassa jo tuttuun tapaan kuvia, tunnelmia ja havaintoja matkan varrelta.

ahvenanmaa_maariankämmekkä ahvenanmaa_keltalehdokki

Aina Ahvenanmaasta puhuttaessa muistetaan mainita orkideat. Niitä onkin reheviltä lehtoseuduilta harvinaisen helppo löytää. Tavallisimpia lajeja, kuten maariankämmekkää (Dactylorhiza maculata), valko- ja keltalehdokkia (Platanthera bifolia ja P. chlorantha) sekä soikkokaksikkoa (Listera ovata) kasvaa yltympäriinsä tienpientareillakin. Lisää harvinaisempia lajeja olisi löytynyt suojelualueiden luontopoluilta, vaikka heinäkuussa olimmekin liikkeellä jo vähän myöhässä. Suojelualueretkelle ei kuitenkaan tällä matkalla aikaa riittänyt. Seuraavalla kerralla sitten.

Kuvassa on vasemmalla sironkauniita maariankämmeköitä. Nimensä kasvi on saanut juurakostaan, jonka sanotaan muistuttavan rukoukseen liitettyjä (Neitsyt Marian) käsiä. Olen kerran nähnyt nuo esiinkaivetut juuret, ja kyllähän ne käsiä muistuttavat. Hyvän aikaa kuolleena olleen ihmisen käsiä. Vaikutelma on jotensakin karmiva.

Oikealla on uskoakseni keltalehdokki. Nimestään huolimatta keltalehdokki ei ole keltainen, vaan vain aavistuksen vihertävämmän valkoinen kuin valkolehdokki – ja lisäksi lajikaksikko risteytyy, mikä ei alkuunkaan tunnistusta helpota. Lajit pitäisi erottaa kuitenkin kukkien kannuksista. Valkolehdokin kukilla vierailevat kiitäjät, joiden pitkä ja ohut kärsä ulottuu hyvin pitkän ja ohuen kannuksen pohjalla olevaan meteen. Keltalehdokilla käyvät yökköset, ja sen kannukset ovat hieman lyhyemmät ja paksummat.

ahvenanmaa_tylppäliuskaorapihlaja ahvenanmaa_sinivatukka_tai_lillukkahybridi

Lehtometsissä kasvavat tammet ja vaahterat, saarnit, jalavat ja lehmukset. Myös pensaskerroksessa on sisämaan lapselle jännittäviä tuttavuuksia. Orapihlajia on peräti kahta lajia, molemmat uhanalaisia ja lähestulkoon pelkästään Ahvenanmaalla kasvavia. Kuvassa yllä on uskoakseni tylppäliuska- eli tylppöorapihlaja (Crataegus monogyna).

Kasvaapa saarella myös sinivatukka (Rubus caesius, alla), joka tekee karhunvadelman tai boysenmarjan näköisiä sinertävänmustia marjoja, muttei kuitenkaan ole sama kasvi. Rubus-suvun eli vatukoiden luokittelu on suuremman luokan soppa, eikä asiaa taaskaan auta se, että ne risteytyvät miten sattuu. Esimerkiksi sinivatukka voi risteytyä sekä tavallisen vadelman että lillukan kanssa. En huomannut tätä kasvia kuvatessa tiirailla sen piikkejä niin läheltä, että osaisin sanoa onko se puhdas sinivatukka vai lillukkahybridi.

ahvenanmaa_koiranheisiKoiranheisi (Viburnum opulus) kasvaa mantereellakin aina Oulun korkeudelle saakka, mutta lähinnä pienenä pensaana lehdoissa ja muissa rehevissä paikoissa. Ahvenanmaalla se on ylivoimaisesti yleisin ja kasvaa huomattavasti suuremmaksi ja komeammaksi kuin yksikään sisämaassa näkemäni kasvi. Tätäkin jo ohikukkinutta yksilöä jouduin kuvaamaan varpaillani, kameraa pääni päällä pidellen, että ulotuin nappaamaan kuvan edes alimmasta kukkatertusta.

Kuten nimestä voi päätellä – koirallehan on usein omistettu kaikin puolin hyödyttömiä ja epämiellyttäviä kasveja – koiranheisi on myrkyllinen ja sen puuaines haisee pahalta.

Heisikasvit ovat sivumennen sanoen hyvä esimerkki siitä, kuinka jääkaudet ovat karsineet Euroopan metsäluontoa. Koko Euroopassa heisien suvun pensaita on vain kolme lajia, Suomessa vain tämä yksi. Sen sijaan suurin osa suvun peräti 175 lajista kasvaa Aasian ja Pohjois-Amerikan lauhkeilla vyöhykkeillä sinänsä hyvin samanlaisessa ilmastossa. Oleellinen ero on, että noilla alueilla jäätiköityminen oli kasveille vähemmän tuhoisaa, koska Alppien kaltaista poikittaista vuorijonoa ei ollut pysäyttämässä kasvien pakoa etelään. Kiehtovaa!

ahvenanmaa_haisukurjenpolvi

Alkujaan Etelä-Afrikasta kotoisin olevat tuoksupelargonit ovat tällä haavaa suurta huutoa huonekasviharrastajien keskuudessa. Ennen vanhaan sitruunantuoksuista pelargonia pidettiin harvoin käytetyissä huoneissa, kuten vierashuoneissa tai saleissa. Huoneen ilma raikastettiin ennen vieraiden tuloa yksinkertaisesti pöyhimällä kasvia.

Haisukurjenpolven (Geranium robertianum) nimikin vihjaa, että kurjenpolvet ovat läheistä sukua pelargoneille, ja jakavat esimerkiksi kyvyn tuottaa hajua. Ihmisen nenään haisukurjenpolven lemu ei tosin ole ensinkään yhtä viehättävä kuin pelargonin. Kuitenkin tuntuu, että nimivalinta tekee vääryyttä tätä pientä ja kaunista metsänpohjan kasvia kohtaan. Eihän se edes haise, ellei sitä mene sorkkimaan. Haisukurjenpolven voi tavata myös mantereelta Etelä- ja Lounais-Suomesta, mutta itse kiinnitin siihen huomiota ensi kertaa vasta Ahvenanmaalla.

ahvenanmaa_metsäkauris

On metsissä toki eläimiäkin. Olihan minulle kerrottu, että Ahvenanmaalla on epätavallisen paljon metsäkauriita (Capreolus capreolus), mutta sitä uskoo vasta kun näkee. Ensimmäisenä aamuna vierashuoneen ikkunasta kurkistaessani näin kaikessa rauhassa pihapuuta jyrsivän kauriin, eivätkä ne sen koommin loppuneet. Kauriita oli pihoilla, metsissä ja pelloilla, eivätkä ne olleet järin säikkyjä, vaan katselivat välinpitämättöminä ihmisiä ja kävivät jopa kurkistelemassa ikkunoista sisään. Kauriiden kesyys on hämmästyttävää ottaen huomioon, että niitä kuitenkin metsästetään suuria määriä. Tietenkään Ahvenanmaan kokoisella maapalasella ei ole tilaakaan paeta kovin kauas ihmisistä.

ahvenanmaa_ruoholaukka ahvenanmaa_käärmeenlaukka

Vähintään yhtä eksoottinen luontokohde olivat kallioiset merenrannat. Kasvoin sisämaassa, eikä Helsingistäkään ilman erillistä vaivaa vastaan tule kovin merellistä maisemaa, joten rantakallioilla harhailu oli uutta tuttavuutta toisensa perään.

Laukoilla eli sipuleilla on erityisen mielenkiintoinen historia. Niistä ainoastaan ruoholaukka, eli tuttavallisemmin ruohosipuli (Allium schoenoprasum, vasemmalla) on meillä alkuperäinen laji. Se levisi pitkin rantaviivaamme heti jäätiköiden vetäydyttyä, mutta on joutunut siitä saakka seuraamaan maankohoamisen vuoksi pakenevaa merta ja väistymään nousevan metsän tieltä.

Ruoholaukan nykyinen levinneisyys kuvaakin sen historiaa: se elää paitsi etelässä merenrannoilla ja saaristossa, myös aivan pohjoisimmassa Lapissa, missä Jäämeren läheisyys tekee oloista sopivat lajin toiselle alalajille, ruijanruohosipulille. Ruijanruohosipuli on muuten sivumennen sanoen ilmaston ankaruudesta huolimatta eteläistä serkkuaan paljon suurempi ja komeampi.

Rannikoiden lisäksi ruoholaukkaa kasvaa pieninä laikkuina siellä täällä paljaiden kallioiden huipuilla kaukana sisämaassakin. Kummat sipulikasvustot ovat vuosituhansia vanhoja jäänteitä ajasta, jolloin Itämeri huuhtoi toisia rantoja, eikä metsä ollut vielä levinnyt meille. Todellisia muistoja geologisesta menneisyydestä. Huikea ajatus.

Oikeanpuoleisessa kuvassa komeileva käärmeenlaukka (Allium scorodoprasum) on yksi niistä viidestä laukkalajista, jotka merenkulkijat ovat tuoneet Suomeen – eivätkä aivan äskettäin, vaan viikinkiajalla! Merenkävijät keksivät jo varhain sipulit hyväksi lääkkeeksi keripukkiin, joka pitkillä merimatkoilla tahtoi viedä terveyden ja lopulta hengenkin. C-vitamiinista ei tietenkään silloin mitään tiedetty, joten sipuli sai maagisia voimia pahan torjujana: samaa alkuperää lienee vieläkin elävä uskomus valkosipulin kyvystä karkottaa vampyyrit.

Joka tapauksessa Idäntietä Ruotsista Venäjälle kulkeneet viikingit ja saaristossa ja Lounais-Suomessa liikkuneet turkiskauppiaat istuttivat sipuleita, minne menivätkään. Osa kasvustoista on toden totta sinnitellyt paikoillaan viikinkiajasta saakka, vaikka nämä eteläisemmiltä mailta tuodut sipulit eivät ole onnistuneet paljonkaan leviämään alkuperäisiltä istutuspaikoiltaan.

Ahvenanmaalla käärmeenlaukka on kuitenkin saanut myös tuoreemman piristysruiskeen: sitä istuttivat pihoilleen innokkaasti venäläiset, joiden hallussa Ahvenanmaa oli 1800-luvun alkupuolella. Yhä tänäkin päivänä hauskannäköisen sipulikasvin tapaa varmimmin venäläisraunioiden nurkilta.

ahvenanmaa_meriputki

Aivan meren äärellä kasvaa myös meriputki (Angelica archangelica ssp. litoralis), joka on eräänlainen väinönputken suvun musta lammas. Lapissa kasvava toinen alalaji, väinönputki, on ollut kautta aikain arvostettu rohto, vihannes ja maustekasvi. Sen arvostuksesta kertoo arkkienkeli Rafaeliin viittaava tieteellinen nimi (Rafael tarinan mukaan opetti kasvin käytön ihmiskunnalle) ja Kalevalan Väinämöiseen viittaava suomenkielinen nimi. Siinä, missä useimmilla suomalaisilla putkilla on vähätteleviä eläimiin viittaavia nimiä kuvaamassa niiden hyödyttömyyttä (koiranputki, sorsanputki, hirvenputki, hukanputki, jänönputki), on väinönputkea paikoin nimitetty ihmisenputkeksi.

Meriputki kuuluu kyllä samaan lajiin ja näyttääkin varsin samalta, mutta siihen samankaltaisuudet loppuvatkin. Meriputki haisee ja maistuu kammottavalta, eikä sitä syödä kannattaisikaan, sillä se on myrkyllinen. Iholle roiskuneina sen nesteet voivat aiheuttaa samanlaisia palovammoja kuin pahamaineisten jättiputkien. Eipä ihme, että kasvi on vähemmän arvostettu kuin pohjoinen serkkunsa.

Selvästi Ahvenanmaan ja rannikon olosuhteet muistuttavat monellakin tapaa Tunturi-Lappia, sillä väinönputken ja ruoholaukan lisäksi monella muullakin kasvilla ja eläimelläkin on tällainen kaksijakoinen levinneisyys. Eipä ihme, että oloni oli Ahvenanmaan maisemissa melkein yhtä kotoisa kuin Lapissa. Toki myös palelen melkein yhtä pahasti molemmissa.

ahvenanmaa_valkomaksaruoho ahvenanmaa_tarhatyräkki

Rantakalliot ovat kuivia ja paahteisia, joten ne käyvät myös Suomen luonnon lähimmästä vastineesta aavikolle. Niinpä niiltä voi bongata mehikasveja, joiden sukulaiset ovat tuttuja kukkakaupoista tai Kanariansaarten istutuksista.

Kallioilta löytyvät helposti kolme tavallisinta maksaruoholajia: isomaksaruoho (Sedum telephium), upeasti kukkiva keltamaksaruoho (S. acre) ja punavalkoinen valkomaksaruoho (S. album, yllä). Hämmentävän näköinen matala pensas rantakalliolla osoittautui tarkemmin tarkasteltuna tyräkiksi, todennäköisesti tarhatyräkiksi (Euphorbia cyparissias). Tyräkkien suunnattomaan (yli 2000 lajia!) sukuun kuuluu lukuisia tuttuja huonekasveja joulutähdestä piikkikruunuun ja nukkatyräkkiin, mutta vähemmän tunnettua on, että niitä kasvaa puolisen tusinaa lajia Suomenkin mailla. Niistä tosin vain yksi, harvinainen rantatyräkki, on kotoperäinen. Muut ovat erilaisia tulokkaita ja viljelykarkulaisia.

Mehikasveja selvitellessäni törmäsin Retkeilykasviossa sellaiseen hämmentävään tosiseikkaan, että Suomessa kasvaa myös yksi paunikoiden (Crassula) suvun laji. Tähän sukuun kuuluu muun muassa joka kodin huonekasvi rahapuu (Crassula ovata). Kotimainen lajimme ei selvästikään oikein tiedä mikä sen pitäisi olla, sillä se on vesikasvi! Vesipaunikon (C. aquatica) olisi voinut tavata Ahvenanmaankin rantavesistä, jos sen varalta olisi osannut pitää silmänsä auki. Harmi kyllä huomasin sen olemassaolon vasta retken jälkeen. Onneksi se kasvaa sisävesissäkin.

ahvenanmaa_rantasappi ahvenanmaa_meriasteri

Muitakin mielenkiintoisia merenrantatuttavuuksia tapasin. Tässä komeilevat aivan vesirajassa, suola- ja muiden vihvilöiden seassa kasvavat rantasappi eli isorantasappi (Centaurium littorale) ja meriasteri (Tripolium pannonicum). Vaikka kukkakasvit vain harvoin selviävät täydessä merivedessä, murtovesissä kasvaa kyllä näitä halofyyttejä eli suolaisen alustan kasveja. Meriasterin levinneisyyttä Pohjanlahden suunnalla rajoittaakin kaikista maailman asioista suolan puute.

Sappien tieteellinen sukunimi Centaurium oli muuten käytössä jo antiikin Kreikassa. Ilmeisesti se viittasi Chiron-nimiseen kentauriin, joka oli kuuluisa muun muassa lääkintätaidoistaan ja käytti rohtona nimenomaan sappea. Sappien suvun kasveja on käytetty erityisesti vatsavaivoihin ja kihtiin, mutta tokkopa niistä on suurta hyötyä ollut.

Siinäpä taisi olla tarpeeksi yhdelle erää. Seuraavassa kuva-artikkelissa seikkaillaan Ahvenanmaan tienpientareilla (joiden tonkiminen sivumennen sanoen yllättävän hyvä pikatutustuminen paikalliseen luontoon) ja ulkosaariston karussa luonnossa.

………………………………………………………………………………………………….

Lähteitä, lisätietoa ja lajintunnistusapua:

Luontoportti – kukkakasvien tunnistusapua ja paljon nippelitietoa kasveista

Pinkka: Ahvenanmaan ja lounaissaariston kasvit. Helsingin yliopiston kaikille avoin lajintuntemuksen opetusympäristö.

Luomuksen Kasviatlas – Suomen kasvilajien levinneisyyskartat

Henry Väre (2011) Suomen rantakasvio. Metsäkustannus.

Hämet-Ahti ym. (toim) (1998) Retkeilykasvio. Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Visit Åland: Luonto. Ylimalkainen kuvaus Ahvenanmaan luonnosta, mutta myös hyödyllistä tietoa suojelualueista ja rajoitetusta jokamiehenoikeudesta. Ahvenanmaalla ei saa tallustella minne hyvänsä, toisin kuin mantereella.

Uudenkaupungin Sanomat: Viikinkiajalta Venäjän valtaan. Luontopalstani sipulien historiasta.

Yksi ajatus artikkelista “Saaristoretkellä, osa 1”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s