Luonto palaa Eurooppaan, vai palaako?

Huomasin, että tällä viikolla kahdessa eri lehdessä on julkaistu kirjoittamani artikkelit, joiden johtopäätökset näyttävät äkkiseltään olevan räikeässä ristiriidassa keskenään.

Tammikuun Tiede-lehden villiinnyttämisjutussa sanotaan, että Euroopassa luonnon hävityksen huippu alkaa olla ohi, ja että villieläinten kannat ovat itse asiassa hitaassa kasvussa. Rewilding Europen teettämän raportin mukaan selkärankaisten (niiden, joista tietoa on) populaatiot ovat kasvaneet 1970-luvulta nykypäivään keskimäärin kuusi prosenttia palearktisella alueella. Se kattaa Euroopan lisäksi Aasian pohjoiset osat ja Pohjois-Afrikan.

Samaan aikaan torstainen luontopalstani Uudenkaupungin sanomissa kauhistelee, että Euroopassa on peräti 420 miljoonaa lintua vähemmän kuin vuonna 1980. Toinen luku viittaa varovaiseen toiveikkuuteen, toinen katastrofaaliseen romahdukseen. Miten nämä luvut voivat pitää paikkansa samaan aikaan, ja mitä Euroopassa sitten oikein on meneillään?

Molemmat luvut pitänevät kyllä paikkansa, tietenkin tutkimusten alkuperäisten virhemarginaalien rajoissa. Niiden näennäinen ristiriitaisuus selittyy sillä, että toisessa on kyse prosenteista, toisessa yksilöistä. Euroopan selkärankaisista rajuimmin ovat vähentyneet muutamat hyvin runsaslukuiset linnut, kun taas monien harvinaisten ja uhanalaisten lajien kanta on kasvussa.

Kun vaikkapa merikotkan (Haliaeetus albicilla) kanta on noussut pahimmista 70-luvun lukemista nykyisiin noin kymmeneen tuhanteen Euroopassa pesivään pariin, kasvu on useiden satojen prosenttien luokkaa. Varpusten (Passer domesticus) kanta on samassa ajassa puolittunut kolmestasadasta miljoonasta parista, eli laskenut 50 %. Kun kahden linnun kannan muutoksista prosentteina lasketaan keskiarvo, päädytään siihen ilahduttavaan tulokseen, että keskimäärin lintukannat ovat kasvaneet reilusti. Mutta koska varpusia oli alun perin ylivoimaisesti enemmän, lintuyksilöiden määrässä ollaan toistasataa miljoonaa lintua miinuksella.

Jostain syystä Euroopassa hupenemassa ovat nimenomaan erittäin runsaslukuiset pikkulinnut, jotka aiemmin ovat niin hyvin viihtyneet ihmisen naapureina: varpunen ja pikkuvarpunen, kiuru, peltosirkku ja kottarainen. Syitä ei täysin ymmärretä, mutta maatalouden muutoksilla ja torjunta-aineilla lienee ainakin osansa asiassa. Huonoja uutisia tuntuu valuvan tasaiseen tahtiin: merilintukannat ovat romahtaneet Ruotsin rannikolla, samoin arktiset merilinnut Islannissa. Jopa 3000 kirjohyljettä on kuollut Tanskan ja Ruotsin rannikolla ja saaliseläimet hävittävä virustauti uhkaa tappaa viimeiset iberianilvekset nälkään.

Vaikka uutisia lukemalla tilanne voi näyttää toivottomalta, ollaan Euroopassa menossa monessa mielessä valoisaankin suuntaan. Euroopan metsiä hävitettiin säälimättä toisen maailmansodan aikoihin saakka, mutta nyt ne ovat palaamassa. Wildlife Comeback in Europe -raportin mukaan Euroopan maaseutu on autioitumassa, kun väestö muuttaa kaupunkeihin. Maaseutuväestö on laskenut 60-luvulta 2010-luvulle vajaan kolmanneksen. Maatalousmaata hylätään, sillä saman ruokamäärän tuottamiseen ei tehotuotannossa enää tarvita yhtä suuria pinta-aloja. Vuosisatoja viljelymaana ollut maisema villiintyy kautta Euroopan, erityisen vauhdilla Itä-Euroopassa.

Suojelualueita on perustettu, vesistöjen tilaa parannettu ja monen sukupuuton partaalla käyneen lajin kanta on kasvussa. Euroopassa lentävät nyt ensimmäiset töyhtöiibikset (Geronticus eremita) vuosisatoihin ja kerran luonnosta sukupuuttoon kuolleita visenttejä (Bison bonasus) vaeltaa jo tuhansittain neljässätoista eri maassa. Suurpedotkin runsastuvat. Suomessakin aikojen parantuminen näkyy etenkin suurten eläinten kannoissa: vain pari ihmissukupolvea sitten niin hirvi, laulujoutsen kuin ilveskin olivat sukupuuton partaalla. Majava ja metsäpeura olivat kokonaan kadonneet.

Vaikka maailma on syöksykierteessä kuudenteen massasukupuuttoon, Eurooppa vaikuttaa päässeen yli pahimmista ongelmista. Väestönkasvu on lähes loppunut, kun monessa maassa se vielä jatkuu räjähdysmäisenä. Luonnon tila on huomattavan tarkkaan kartoitettu, ongelmat ovat tiedossa ja niitä ollaan varsin usein halukkaita korjaamaan, vaikkei siltä aina vaikutakaan, kuten Tiina Raevaara Suomen kuvalehdessä osuvasti teroittaa.

Tietenkin meillä on puolellamme se ironinen etu, että luontomme kuuluu planeetan yksipuolisimpiin. Täällä eletään valmiiksi jääkausien runnomalla alueella, missä vain sitkeimmät ja sopeutuvimmat ovat jääneet henkiin. Ihmisten alkuperäisen saapumisen aiheuttamasta massasukupuutostakin on jo kymmeniä tuhansia vuosia. Onkohan sittenkään juuri ylpeilemistä siinä, että olemme muutamana viime vuosisatana saaneet aikaan pienempää tuhoa täällä kuin muualla?

Eikä se tietenkään tarkoita, että voimme julistaa kaiken olevan hyvin ja lakata ajattelemasta luonnonsuojelua. Euroopassa on vielä paljon vialla – eikä edes aloiteta vielä ilmastonmuutoksesta. Maatalouden muutokset uhkaavat nyt niitä alkuperäisen Euroopan aron lajeja, jotka pelastautuivat laitumille ja viljelyksille. Vajaa kolmannes Suomenkin uhanalaisista lajeista elää nimenomaan maatalouden tuottamilla perinnebiotoopeilla. Luonnontilaisia metsiä on hyvin vähän, kun suurin osa runsastuvasta metsästä on talouskäytössä (Suomessa luonnontilaista on alle 5 % metsäpinta-alasta). Vaikka luonnonympäristöjen hävitys lopetettaisiin tänään, lajeja kuolisi edelleen sukupuuttoon ainakin paikallisesti, sillä lopulliset katoamiset tapahtuvat viiveellä (ks. sukupuuttovelka).

”Vain” kourallinen sukupuuttoja

Mainitsemisen arvoista lienee kuitenkin se, että vaikka Euroopan eliölajeja lienee seurattu tarkemmin kuin minkään muun alueen maailmassa, vain 34 lajia on luokiteltu kokonaan sukupuuttoon kuolleiksi sitten 1600-luvun, jolle vanhin IUCN:n Punaisen listan eurooppalainen sukupuutto (alkuhärkä, 1627) ajoittuu. Suunnilleen saman verran lajeja arvioidaan kuolevan maailmanlaajuisesti sukupuuttoon päivää kohden.

Alueellisesti sukupuuttoon kuolleita on toki joka valtiolla oma enemmän tai vähemmän nolostuttava listansa. Esimerkiksi Suomen alueelta kadonneiksi laskettiin viime arvioinnissa peräti 332 lajia. Näkyvämmästä päästä ovat tammihiiri (Eliomys quercinus, kuva: Arno Laurent/Wikipedia), mustarotta (Rattus rattus), vesikko (Mustela lutreola) ja monni (Silurus glanis).

Mitä Euroopasta sitten on kokonaan tuhoutunut? Punaiseen listaan tutustuminen antaa surullisuudestaan huolimatta mielenkiintoisen kuvan. 34 lajista kahdeksan on kasveja, joista neljä elää yhä kasvitieteellisissä puutarhoissa ja kahta ollaan parhaillaan palauttamassa luontoon. Kahdeksan on pienillä alueilla eläneitä kotiloita: kuvaava esimerkki on Islamia ateni, joka eli ainoastaan yhden yleisenä kylpylänä käytetyn kuuman lähteen vesissä Espanjan Leridassa. Läheinen tietyömaa muutti lähteen oloja ilmeisesti juuri sen verran, että pikkuruinen kotilo katosi. 90-luvulla tehdyissä etsinnöissä sitä ei enää löydetty.

Eniten Euroopassa ovat kuitenkin kärsineet kalat. Kalalajeja on kuollut sukupuuttoon peräti 12. Kuusi siika- ja kaksi nieriälajia elivät lähinnä pienillä vesialueilla, kuten yksittäisissä joissa tai alppijärvissä. Poikkeuksetta lohikalojen kohtaloksi koitui vesien rehevöityminen ja saastuminen. Viime vuosisadan puolivälissä ja vielä sen jälkeenkin sisävedet niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa olivat karmeassa kunnossa, koska tehtaiden ja asutusten jätevedet laskettiin huoletta suoraan jokiin. Jyväskylässäkin muistellaan yhä aikoja, jolloin järven väristä saattoi päätellä, minkä väristä paperia tehtaassa tänään tehtiin. Jyväskylässä ei kuitenkaan ollut kotoperäisiä kalalajeja, vaan samat lajit valtasivat vedet uudelleen, kun niiden tila parani.

Toisin on ollut etelämpänä, missä yksittäisillä järvillä todella on ainutlaatuisia lajeja. Esimerkiksi Sveitsin, Saksan ja Itävallan rajalla sijaitsevan Constance-järven saastetilanne oli pahimmillaan vuonna 1979. Sen koommin kumpaakaan järven kotoperäisistä lohikaloista (Salvelinus profundus -nieriää ja Coregonus gutturosus -siikaa) ei ole nähty. (kuva: Constance-järvi vuonna 2002. Vitalis Eichwald/Wikimedia Commons)

Yksi kalalaji, kolmipiikille läheistä sukua ollut Gasterosteus crenobiontus, katosi onnettoman mokan kautta. Se eli Romaniassa sijaitsevan Techirghiol-suolajärven makeanveden lähteissä. Yli-innokas kastelukanavien rakentaminen muutti alueen vesistöjä siinä määrin, että Techirghiolin vesi laimeni murtovedeksi. Se olisi voinut olla pienen piikkikalan tilaisuus laajentaa elinaluettaan koko järveen – paitsi, että jostakin naapurivesistöstä sen pääsivät valtaamaan kolmipiikit (G. aculeatus), joiden kanssa alkuperäinen piikkikala risteytyi. Pian vähälukuinen kotoperäinen laji oli kokonaan sulautunut kolmipiikkeihin, eikä mitään alkuperäisen lajin kaltaista ole nähty sitten 60-luvun.

Härkiä ja pingviinejä

Nisäkkäiden ja lintujen kannalta Euroopan viime vuosisadat ovat olleet rauhalliset, ainakin jos kokonaisten lajien sukupuutoissa mitataan. Nisäkkäiden sukupuuttoja ei ole tapahtunut sitten 1700-luvun. Viimeiset olivat alkuhärkä (Bos primigenius, 1627) ja sardinianpika (Prolagus sardus, joskus vuoden 1774 jälkeen). Hyvä saavutus oli kyllä jo vähällä peruuntua: baijerinruohomyyrän (Microtus bavaricus) luultiin kuolleen sukupuuttoon, kun suuri osa sen hyvin suppeasta elinalueesta katosi uuden sairaalan ja viljeltyjen laidunmaiden alle, mutta se löydettiin uudelleen vuonna 2000. Äärimmäisen uhanalainen se edelleen on.

Ehkä mukaan pitäisi kuitenkin laskea tarpaani, sillä sen häviämisen myötä villihevonen (Equus ferus) oli mennyttä Euroopassa, vaikka aasialainen alalaji przewalskinhevonen vielä sinnitteleekin. Viimeiset tarpaanit metsästettiin Itä-Euroopan aroilta tiettävästi 1900-luvun alkuvuosina.

Lintulajejakaan ei viime vuosisatoina ole Euroopassa kokonaan kadonnut kuin kaksi. Niistä toinen onkin historian noloimpia tapauksia: siivetönruokki, alkuperäinen pingviini (Pinguinus impennis). Valtavaa, lentokyvytöntä lintua tavattiin aikoinaan kautta Euroopan länsirannikon, Jäämeren rannoilta Venäjältä aina Ranskaan saakka. Se metsästettiin säälimättä sukupuuttoon: vielä aivan viimeistenkin yksilöiden kimppuun käytiin entistä suuremmalla innolla. Viimeiset elävät yksilöt nähtiin 1850-luvulla.

Toinen tapaus on erikoinen. Kanarianmeriharakka (Haematopus meadewaldoi) oli tummanpuhuva lintu, joka kooltaan ja kirkkaanoranssilta porkkananokaltaan muistutti paljolti muita meriharakkalajeja (kuva: Henrik Gronvoldin maalaus vuodelta 1914). Se eli Fuerteventuran, Lanzaroten ja lähistön pikkusaarien rannoilla. Kaikista kuviteltavissa olevista keinoista paikalliset asukkaat tappoivat sen ilmeisesti nälkään keräämällä sen ravinnon – rantahiekan selkärangattomat – omiin patoihinsa. Toki saarille livahtaneilla rotilla ja kissoilla sekä linnun munien keräämisellä ruoaksi oli osuutta asiaan. Niin tai näin, kanarianmeriharakkaa ei ole nähty 1940-luvun jälkeen.

Tulossa uusia pulmia

Euroopan sukupuutot tuskin ovat kuitenkaan ohi. Äärimmäisen uhanalaisiksi luokiteltuja on satamäärin, ja siinäkin ovat tietenkin mukana vain ne harvinaiset lajit, jotka ovat riittävän yleisiä, jotta joku on ne joskus nähnyt ja osannut uhanalaisiksi nimetä. Yleisistäkin lajeista voi tulla nopeasti uhanalaisia, ellei meneillään olevia populaatioiden romahduksia onnistuta pysäyttämään, joten 150 miljoonaan jäljellä olevaan varpuseen ei parane tuudittautua.

Ilmastonmuutos tuo uusia uhkia. Lajien on siirryttävä pohjoiseen, tai vuoristoissa ylöspäin, pysyäkseen omassa ilmastossaan. Se ei ehkä olisi suuri ongelma yksinään – ovathan Euroopan lajit vaeltaneet jäätiköitymissyklien mukana lukuisia kertoja – mutta nyt vaikeusaste on noussut. Ilmasto muuttuu erittäin nopeasti, ja lisäksi elinympäristöt ovat nyt pirstoutuneet pieniksi palasiksi kaupunkien, peltojen ja moottoriteiden verkostoon. Voi olla, että osaa lajeista on autettava pääsemään alueelta toiselle edellisen lämmetessä kelvottomaksi. Arktisilla lajeilla manner voi loppua kesken: Jäämerta pohjoisemmaksi ei enää pääse kylmemmän ilmaston perään.

Mikroendeemiset, eli hyvin pienelle elinympäristön muruselle rajoittuneet, lajit ovat akuuteimmassa vaarassa. Niille kun tuskin on edes mahdollista siirtyä itse, ja sopivan siirtopaikan arvailu siirtoistutuksia varten on usein arpapeliä. Yksi ensimmäisistä uhreista saattaa olla Euroopan ainoaksi maajuotikkaaksi mainostettu Xenobdella lecomtei. Ainoastaan Grazin ympäristössä Itävallassa elävä luikero on sitä mukaa harvinaistunut, kun sen elinalueen lämpötila on noussut ja metsänpohjan kosteus vähentynyt. 2000-luvun alkuvuosina suoritetuissa laajoissa etsinnöissä löydettiin lopulta yksi ainoa juotikas (tosin löysin Internetin syövereistä valokuvia maajuotikkaasta, joka kuulemma löydettiin vuonna 2007 Italian Alpeilta. Totuus voi olla monimutkaisempi).

Suurten eläinten selviäminen sen sijaan riippuu ennen kaikkea ihmisten omasta kyvystä sietää niitä naapurustossaan. Tiheään asutussa Euroopassa ei ole sijaa suurille erämaille, vaan eläinten on elettävä rinnakkain ihmisten kanssa. Kyse on vain siitä, siedämmekö niitä, vaikka niistä varmasti on toisinaan harmia.

Miten Euroopassa siis menee? Aika hyvin, ja aika huonosti. Katastrofaalisesti ja paremmin kuin vuosisatoihin. Harmi kyllä asialla on niin monta puolta, että on aivan liian helppoa poimia vain omaan maailmankuvaan sopivat uutiset, olipa se sitten millainen hyvänsä.

—————————————————————————————————-

Lähteitä ja lisätietoa:

The Guardian: Wildlife comeback in Europe – in pictures. The Guardianin juttu Wildlife Comeback in Europe -raportista, jossa kartoitetaan Euroopan villieläinkantojen toipumista viime vuosikymmeninä. Koko raportin voi ladata ja lukea täällä.

Inger ym. 2014: Common European birds are declining rapidly while less abundant species’ numbers are rising. Ecology Letters.

Yle: Euroopan linnut vähentyneet voimakkaasti. Uutisartikkeli edellisestä.

IUCN Red List. Maailman uhanalaisten lajien Punainen lista. Euroopan uhanalaisia ja sukupuuttoon kuolleita lajeja saa seulottua esiin Other search options -linkin takaa. Sieltä saa valita haluamansa mantereen, uhanalaisuusluokituksen ja lukuisia muitakin vaihtoehtoja.

Suomen lajien Punainen lista. Ympäristökeskuksen sivuilta voi ladata koko Punaisen kirjan tai erilaisia lyhyempiä esitteitä, taulukoita ja tiivistyksiä.

Living National Treasures. Kattava sivusto listaa endeemisiä lajeja valtiokohtaisesti. Osaatko arvata, montako kotoperäistä lajia Suomessa on?

Mongabay: European blood-sucker falls victim to global warming.