Niilinhauista, hellyydestä ja sosiaalisuudesta

Viime syyskuussa kotiini muutti viherniilinhauki (Polypterus senegalus) Lousku. Paitsi, että niilinhauet ovat äärimmäisen mielenkiintoisia eläviä fossiileja, Lousku osoittautui mitä rakastettavimmaksi lemmikiksi. Ihastelin sitä syksyllä kahdessakin artikkelissa. Eipä aikaakaan, kun aloin etsiä Louskulle lajitoveria. Helmikuun alussa nuorempi niilinhauki vihdoin saapui, ja muutama viikko sitten porukkaan lyöttäytyi vielä käärmekala (Erpetoichthys calabaricus). Tämän kolmikon kanssa mielenkiintoisia tilanteita on riittänyt, ja niilinhaukien sosiaalinen elämä on osoittautunut aivan yhtä kummalliseksi kuin niiden muukin biologia.

Kirjallisuus varoittaa, että viherniilinhauki on lajitovereitaan kohtaan riitaisa reviirikala. Olin kuitenkin kuullut myös tapauksista, joissa useaa viherniilinhaukea oli pidetty onnistuneesti samassa akvaariossa, joten ristiriitaisin tuntein päätin kokeilla. Tilasin hauen marraskuussa, mutta erinäisten sattumusten vuoksi sain sen vasta helmikuun alussa. Kun uusi viherniilinhauki vihdoin saapui, kävi ilmi, että se oli hyvin nuori ja hädin tuskin viittä senttiä pidempi.

Koska rääpäle olisi mahtunut helposti Louskun suuhun, totesin parhaaksi kasvattaa sitä ensin pienemmässä akvaariossa. Niinpä miniatyyrihauki muutti 74-litraiseen akvaarioon musta-aavetetrojen, leväsukarapujen ja muiden pikkuotusten seuraan. Syötin sille ähkyyn saakka kaikkea mahdollista: surviaisentoukkia, kiekkokalojen raeruokaa, silputtua katkarapua ja simpukkaa. Ghanassa tehdyn tutkimuksen (numero neljä täällä) mukaan villit viherniilinhauet syövät lähinnä vesihyönteisiä ja äyriäisiä, joten ruokavalio lienee ollut varsin hyvin kohdillaan. Ja niilinhaukien takuuvarmaan tapaan pikkuinen alkoi kasvaa huimaa vauhtia.

Tältä se näytti helmikuussa:

Vajaassa kahdessa kuukaudessa kala oli lähestulkoon tuplannut pituutensa ja alkoi uhkaavasti vaania asuntoaan jakavia pikkukaloja. Tässä vaiheessa päätin ottaa riskin. Niilinhauki pyydystettiin fiksumman puoliskoni pettämättömien kalapsykologian taitojen avulla (täytyy sanoa, ettei minulle olisi tullut mieleen laittaa katkaravunpaloja haaviin) ja pulautettiin jännittyneen odotuksen saattelemana isoon akvaarioon. Mietin, mahtaako Lousku suhtautua pieneen lajitoveriinsa ateriana vai tungettelijana.

En olisi voinut enempää hämmästyä, vaikka hauet olisivat alkaneet tanssia balettia. Ensisilmäyksellä Lousku tunnisti uuden kalan lajitoveriksi ja syöksyi sen luo – ja vietti koko loppuillan kiehnäten ja suukotellen uutta tulokasta! Se seurasi pikkuista kaikkialle, yritti kietoutua sen ympärille ja kosketteli kuonollaan sen kylkiä ja kiduksia. Lousku rakastui, muuta sanaa en oikein osaa tapahtumasta käyttää.

Pikkuinen yritti ensin paeta, mutta todettuaan yrityksen turhaksi se makoili pintakasveissa kyllästyneen oloisena samalla, kun Lousku kiehnäsi sydämensä kyllyydestä. Parissa päivässä tilanne rauhoittui sen verran, että näitä hellyyden puuskia tulee enää silloin tällöin, ja samalla pikkuinenkin on muuttunut vastaanottavaisemmaksi. Saattaapa se silloin tällöin itsekin hakeutua isomman toverinsa kylkeen.

Kuuluisa nisäkästutkija Frans De Waal sanoo kirjassaan Hyväluontoinen:

Kalat suhtautuvat toisiinsa kylmästi. Ne eivät sui toisiaan kuin kädelliset, eivätkä ne nuole ja hamua toisiaan, siistiydy tai juttele. […] Elämänaikaisena akvaarioharrastajana olen katsellut niitä tuntikausia, mutten suosittelisi niitä hellyyttä kaipaavalle.

Kuinka joku voikaan olla väärässä! De Waal on vain katsellut vääränlaisia kaloja.

Louskun käyttäytyminen (ainakin seurailu ja kylkien koskettelu) sopisi muuten niilinhaukikoiraan kosintakäyttäytymiseen, mutta siitä puuttuu tyypillinen peräevän kääntäminen kupiksi, johon koiras ilmeisesti kerää naaraan laskemat mätimunat. Lisäksi se alkoi, kun pikkuinen ei ollut vielä lähelläkään sukukypsyyttä. Kalojen sukupuolista ei ole vielä tietoa, mutta ehkä opin vielä erottamaan ne: koiraan peräevän pitäisi olla leveämpi, mutten oikein osaa katsoa, koska ei ole kuin yksi aikuinen niilinhauki, jota vertailla.

Tässä vaiheessa aloin jo luottaa viherniilinhaukieni nössöyteen, ja uskalsin ostaa niille kaveriksi käärmekalan. Käärmekala on niilinhaukikaloihin kuuluva, myöskin trooppisessa Afrikassa elävä laji. Se on kuitenkin käärmemäisen, tai pikemminkin köysimäisen, pitkä, ja elää luonnossa kaislikkoisilla alueilla. Se tuli harrastajalta, joka arvioi kalan pituudeksi 30 senttiä. Tarkempi tarkastelu kotona osoitti, että otuksella oli mittaa reilut 40 senttiä, eli se oli hyvin lähellä silloisen akvaarioni sivulasin pituutta. Onneksi sain sille viikossa isomman asunnon. Kuvassa näkyvät käärmekalan omalaatuiset mittasuhteet erinomaisesti. Mittakaavaa antaa 20-senttinen sulkaripsimonni:

Käärmekaloja suositellaan usein pidettäväksi parvena, koska niiden kerrotaan olevan kilttejä ja sosiaalisia otuksia muihin niilinhaukiin verrattuna. Kuten arvata saattaa, tälläkään kertaa eläimeni eivät käyttäytyneet kuten niiden kuuluu. Kumpikin viherniilinhauki piti uudesta kaveristaan kovasti, ja oleilee edelleen mielellään sen pitkän ruumiin tuntumassa. Käärmekalalla sen sijaan meni hetki tottua moiseen röyhkeyteen, ja aluksi se otti asiakseen näykkiä etenkin Louskua ärhäkästi. Ilmeisesti totuttelu tuotti tulosta, sillä nyttemmin kalat eivät piittaa toisistaan tuon taivaallista.

Järkyttävän pitkän ruumiinmuodon lisäksi käärmekalan silmiinpistävin piirre on sen omituinen väritys. Kalan pohjaväri on oudon kellanoranssinruskea, ja sen selkää peittää himmeä harmaanvihreä, joka näyttää siltä kuin suomuissa kasvaisi levää. Rintaevät ovat silmiinpistävän oranssit mustine täplineen. Voi vain arvailla, mikä moisten lippujen tarkoitus on. Kenties käärmekalat käyttävät niitä lajitovereille viestimiseen?

Sosiaalisen käyttäytymisen lisäksi myös niilinhaukien perusbiologia on aiheuttanut lisää kulmankohotuksia.

Niilinhauilla on parilliset keuhkot, joihin ne haukkaavat pinnalta ilmaa. Ne kykenevät elämään täysin hapettomassakin vedessä, mutta toisaalta normaalioloissa hukkuvat, elleivät pääse ajoittain pinnalle. Olen jo kuukausia ihmetellyt, mikseivät viherniilinhauet ilmaa haukatessaan nosta suutaan lainkaan veden pinnalle: vain niiden päälaki käy pinnalla, ja silti ne mitä ilmeisimmin hengittävät. Miten ihmeessä? Kun vihdoin älysin selvittää asian, totesin kyseessä olevan vielä yhden hämmentävän primitiivisen piirteen: niilinhauilla on spiraakkelit!

Niin mitkä? Spiraakkeli (spiracle) on yleisnimi eläimen pinnalla olevalle aukolle, jonka kautta se hengittää. Muun muassa muinaisilla kalasammakoilla, kuten Tiktaalikilla, oli spiraakkelit. Sellaiset voi bongata myös rauskun silmien takaa. Niilinhauilla ne ovat poissa näkyvistä kiduskansien alla, mutta siellä ne ovat: myös uloshengittäessä ilmakuplat poistuvat kidusten yläosasta, eivät suusta.

Niilinhauilla on myös passiivinen sähköaisti, jonka aistieliminä toimivat Lorenzinin pulloset. Ne ovat hyytelömäisellä aineella täytettyjä onteloita kalan iholla. Niilinhauet jakavat tämän ominaisuuden haiden ja rauskujen, keuhkokalojen ja sampien kanssa. Se on taas yksi muinainen leuallisten kalojen yhteisiltä esi-isiltä peritty piirre, jonka niilinhauet ovat vain sattuneet säilyttämään siinä, missä useimmat luukalat ovat menettäneet sen. Monneilla, teräkaloilla ja muutamilla muilla luukaloilla esiintyvä sähköaisti puolestaan on kehittynyt itsenäisesti ja toimii aivan erilaisilla elimillä.

En ole ennen törmännyt Lorenzinin pullosiin lähietäisyydeltä, mutta käärmekalalla ne ovat selvästi näkyvissä. En ole koskaan tajunnut, että ne ovat noin suuria. Käärmekalan naamassa näyttää olevan valtavia rokonarpia odottamieni huomaamattoman pienten neulanpistojen sijaan. Tässä kuvassa ne näkyvät selvästi:

Kun tiesin mitä hakea, huomasin, että myös viherniilinhauilla on samanlaiset. Ne vain eivät värinsä puolesta erotu kalan päästä yhtä selvästi. Jos klikkaat artikkelin alussa olevaa Louskun kasvokuvaa, pulloset ovat erotettavissa täysikokoisesta versiosta.

Kuinka paljon ihmeellisyyttä voi yhteen ainoaan kalaryhmään mahtua?

Veikkaan, etteivät niilinhaukitarinani vielä tähän loppuneet. Nyt haaveissa on lajitoveri tai pari käärmekalalle, jotta pääsen seurailemaan niidenkin sosiaalista elämää. Akvaariokin vaihtui juuri parisataa litraa suurempaan, joten tilaa pitäisi riittää. Pienempi viherniilinhauki alkaa myös pikku hiljaa lähestyä sukukypsyyttä, ja toivon kovasti, että se olisi eri sukupuolta Louskun kanssa ja kudettaminen onnistuisi: niilinhauen toukkien ulkoiset kidukset olisivat varmasti kokemisen arvoinen näky.