Vuonna 1955 fossiiliharrastaja Francis Tully löysi Illinoisissa sijaitsevan hiilikaivoksen jätekivistä oudonnäköisen merieläimen fossiilin. Kun samanlaisia alkoi putkahdella maasta kuin sieniä sateella, eläimelle annettiin tieteellinen nimi Tullimonstrum gregarium eli ”Tullyn runsaslukuinen hirviö”. Hirviöksi se nimettiin, koska paleontologit eivät osanneet sanoa, minne päinkään eläinkunnan sukupuuta se pitäisi sijoittaa.
Eivätkä muuten osaa vieläkään. 62 vuotta, toistatuhatta Tullimonstrum-fossiilia ja lukuisia tutkimuksia myöhemmin Tullyn hirviön sukutaulu on edelleen hukassa. Otus on ehtinyt esiintyä paitsi mielenkiintoisissa tieteellisissä hypoteeseissa, myös Loch Nessin hirviönä ja pääroolissa ehkä tieteenhistorian lahjakkaimmassa vedätyksessä.
Mutta aloitetaan alusta. Tullimonstrum oli noin 35-senttiseksi kasvanut merieläin, joka eli nykyisen Illinoisin Mazon Creekin trooppisessa jokisuistossa noin 300 miljoonaa vuotta sitten, kivihiilikaudella. Se jakoi maailmansa esimerkiksi meduusojen, kotiloiden, rapujen, simpukoiden, meriskorpionien ja haiden kanssa.
Tullimonstrumilla oli pyylevän sukkulan muotoinen ruumis, joka päättyi pyrstöevään. Etupäätä koristi taipuisa kärsä, jonka päässä oli leukamaiset pihdit. Silmät puolestaan olivat tappien päässä kuin etanalla. Hyvin kehittyneistä silmistä ja leukojen hammasmaisista väkäsistä päätellen otus oli peto, joka varmaankin söi pienempiä merieläimiä. Ikävä kyllä Tullimonstrumin ruumis on likipitäen kokonaan pehmeä, eikä sillä ole hyvin säilyneitä, tunnistettavia kovia osia, kuten kitiinikuorta tai selkärankaa. Vaikka Mazon Creekin fossiilit ovat sinänsä kauniita, niissä ei juuri ole yksityiskohtia: useimmat ovat vain Tullimonstrumin muotoisia läikkiä kivessä.
Aluksi Tullimonstrum tulkittiinkin todennäköisesti madoksi, jonkin nykyisen matoryhmän varhaiseksi edustajaksi. Sittemmin sitä on arveltu myös nilviäiseksi, niveljalkaiseksi, konodontiksi ja selkärankaiseksi! Juuri mystisyys näyttää tekevän siitä kiehtovan. Tullimonstrum on ollut jopa Illinoisin osavaltion tunnusfossiili vuodesta 1989. Aika saavutus eläimeltä, joka näyttää katujyrän alle jääneeltä etanalta.
Matohypoteesin innokas kannattaja oli itseoppinut ”hirviönmetsästäjä” F. W. Holiday, joka väitti nähneensä Loch Nessin hirviön omin silmin vuonna 1962. Nähtyään valokuvan Tullimonstrum-fossiilista Holiday päätti, että Nessie ei olekaan merimatelija, vaan jättiläismäinen mato, kivihiilikautisen kummajaisen elävä jälkeläinen! Holidayn idea ei saanut tukea tiedeyhteisöltä, ja uusi etsintäretkikin jäi tuloksettomaksi, mikä tuskin yllättää ketään.
Sen sijaan toisella kerralla vakavasti otettavat tutkijat olivat sangen vähällä lähteä sankoin joukoin etsimään elävää Tullyn hirviötä Kenian syrjäseuduilta. Kesällä 1966 Chicagon Field Museumin paleontologi Eugene S. Richardson oli juuri julkaissut Tullimonstrumin tieteellisen kuvauksen. Mielikuvitusta kiehtovan nimen ansiosta löytö sai varsin paljon julkisuutta. Juttu ja kuva siitä julkaistiin jopa Britannian itäafrikkalaisten siirtomaiden East African Standard -sanomalehdessä.
Samaan aikaan Kenian Turkanassa toinen paleontologi, Harvardin yliopiston Bryan Patterson, oli krapula-aamunaan kompuroinut, kolhinut pahasti varpaansa ja joutunut pitkälle sairaslomalle. Patterson ei ilmeisesti pitänyt joutilaisuudesta, vaan selailtuaan saapuneen postinsa ja nähtyään uutisen Tullimonstrum-fossiilin nimeämisestä keksi itselleen viihdyttävää tekemistä: käytännön pilan nimeltä Turkanan tanssiva mato.
Patterson loi kokonaisen sarjan uskottavia fiktiivisiä henkilöitä ja taustatarinoita: eläkkeelle jääneen englantilaisen everstiluutnantin, intialaisen kauppiaan, afrikkalaisen luokanopettajan ja tämän oppilaan. Sitten Patterson värväsi opiskelijansa ja leegion kenialaisia tuttujaan avuksi väärentämään kirjeitä ja toimittamaan niitä postitettavaksi eri puolille Keniaa.
Seuraavina kuukausina (tarkkaan harkitulla aikataululla) Eugene Richardsonin postilaatikkoon Chicagossa tipahti sarja kirjeitä. Ensimmäinen oli Nairobiin eläköityneeltä brittiluutnantilta, joka kirjoitti kuulleensa 40 vuotta aikaisemmin Turkanan piirikunnan silloiselta siirtomaajohtaja A. M. Championilta (joka oli oikea henkilö), että alueen kaakkoisosan soilla elää mato, josta paikalliset asukkaat kertovat villejä tarinoita: se kuulemma tanssi ja sitä voitiin lypsää. Sotilas antoi ymmärtää, ettei anna afrikkalaisten jutuille paljonkaan painoa, mutta oli kuitenkin pitänyt madosta kuulemansa kuvauksen ja Tullimonstrumin yhtäläisyyksiä sen verran merkittävinä, että arveli paleontologien haluavan kuulla niistä.
Richardson oli vielä skeptinen ja epäili kirjeen olevan pilaa, mutta sitten saapui toinen. Se oli intialaiselta kauppiaalta aivan eri osasta Keniaa (jonne Pattersonin tuttavat olivat sen kiikuttaneet, jotta siinä oli oikea postileima). Kauppias kertoi kuulleensa tarinoita samaisesta tanssivasta madosta ja tarjoutui edulliseen hintaan pyydystämään sellaisen, jos vain saisi kunnianarvoisilta herroilta tarkemmat ohjeet sen käsittelyyn. Pitääkö se tappaa?
Kuukausia myöhemmin hitaalla meritse kulkevalla postilla saapui vielä yksi kirje, tällä kertaa Turkanan Lokorissa sijaitsevan lähetyskoulun opettajalta. Kirjeessä opettaja pahoitteli aiheuttamaansa vaivaa, mutta kertoi yhden oppilaansa nähneen lehdessä kuvan Tullimonstrumista ja halunneen aivan ehdottomasti kertoa paleontologeille, että hänen kansansa tuntee eläimen ja käy sadekaudella öisin lypsämässä niitä.
Tässä kohtaa pila olisi paljastunut, jos Richardson olisi osannut turkanan kieltä. Kirjeessä esiintyvän pojan nimi oli nimittäin Akai, Ekechalonin poika, joka tarkoittaa suunnilleen ”talo, jakkaran poika”. Tämä kun sattui olemaan Pattersonin tutkimusryhmän koko turkanankielinen sanavarasto.
Richardson ei kuitenkaan puhunut turkanaa. Maastokausi oli loppunut, mutta kirjeenvaihto Keniaan jatkui. Patterson kirjoitti kirjeet, hänen oppilaansa kopioivat ne kukin omalla käsialallaan, ja sitten ne lähetettiin Keniaan, mistä kenialaiset salaliittolaiset edelleen postittivat ne Chicagoon. Patterson ja Richardson jopa tapasivat, ja jollain ilveellä Pattersonin onnistui pitää naama peruslukemilla, kun amerikkalainen esitteli kirjeitään ja tivasi, mahtoiko niissä mainittuja paikkoja olla oikeasti olemassa.
Amerikkalaiset paleontologit nielivät syötin koukkuineen. Viattomasta pilasta oli jo vähällä tulla uria tuhoava katastrofi, kun Chicagossa alettiin suunnitella suurta retkikuntaa Keniaan matoa etsimään. Tässä kohtaa Patterson katsoi, että on aika puhaltaa peli poikki. Hän otatti itsestään kuvan metsästysvarusteissa ja taidokkaasti askarreltua Tullimonstrumin paperimallia kärsästä roikuttaen ja teki siitä Richardsonille joulukortin, jonka allekirjoittajina olivat kaikki fiktiiviset kirjeenvaihtokumppanit.
Ihmeellistä kyllä, Richardson otti pilan kohteeksi joutumisen huumorilla ja painatti tapauksesta jopa oman pikku kirjasen nimeltä The Dancing Worm of Turkana. Koko tapaus lienee tieteen historian yksityiskohtaisimpia ja pitkäjänteisimpiä käytännön piloja: kokonaisuudessaan se kesti yli puolitoista vuotta. Tarinan kertoo uudelleen yksityiskohtaisesti Scott Weidensaul kirjassaan The Ghost with Trembling Wings. Sikäli kuin tiedän, tämä on ensimmäinen kerta kun kukaan kertoo jutun suomeksi.
Miljoonia vuosia vanhan fossiilin löytyminen elävänä jostain maailman syrjäisemmästä kolkasta ei ole tavallista, mutta ei se ennenkuulumatontakaan ole. Latimeria, australiankeuhkokala ja kiinanpunapuu tunnettiin kaikki dinosaurusten ajan fossiileista ennen kuin ne löytyivät elossa. 11 miljoonaa vuotta sitten sukupuuttoon kuolleeksi luullun Diatomyidae-jyrsijäheimon elävä edustaja tupsahti esiin Laosissa vasta vuonna 2005.
Tullimonstrum sen sijaan on pysynyt kuolleena, emmekä vieläkään tiedä, mahtoiko se tanssia tai olisiko sitä voinut lypsää. Viime aikoina otus on kuitenkin noussut jälleen otsikoihin, kun sen sukulaisuussuhteita on ruvettu selvittämään uudistuneella innolla.
Viime vuonna julkaistiin kaksi erillistä tutkimusta, jotka väittivät tyhjentävästi osoittavansa, että Tullimonstrum oli selkärankainen, leuattomien kalojen sukulainen. Ei mikään mato, vaan oma etäinen serkkumme!
Toisessa tutkijat kävivät läpi yli 1200 Tullimonstrum-fossiilia etsien niistä merkkejä anatomian yksityiskohdista, jotka paljastaisivat sen todellisen identiteetin. He löysivät selviä merkkejä, että eläin kuului kalojen suureen sukuun: sillä oli kärsän päässä olevassa suussaan hampaat, kyljillään kidukset ja sen ruumista halkoi yhtenäinen tukirakenne, selkäjänne. Tutkijaryhmän mukaan Tullimonstrum sijoittui mahdollisesti jonnekin kalojen sukupuun tyvelle tai nahkiaisten serkuksi. Kuten Tullimonstrumilla, nahkiaisillakaan ei ole varsinaista luista selkärankaa, vaan pelkkä jänne.
Toinen tutkimus keskittyi Tullimonstrumin varrellisiin silmiin. Sen mukaan otuksella oli silmissään verkkokalvo, josta mikroskooppikuvassa paljastuivat samat kaksi pigmenttijyvästen tyyppiä kuin meidän selkärankaistenkin silmistä. Lisäksi tutkijat arvelevat nähneensä silmässä linssin. Linssillä varustettuja kamerasilmiä ei ole aivan jokaisella vastaantulevalla ötökällä, vaan ne ovat selkärankaisten ja pääjalkaisten erikoisuuksia. Ja kieltämättä Tullimonstrum näyttää enemmän kalalta kuin tursaalta.
Tulokset vaikuttivat tyhjentäviltä, mutta ne eivät suinkaan olleet viimeinen sana asiasta. Helmikuussa toinen tutkimusryhmä julkaisi lyhyen artikkelin jossa, tiivistetysti, toteavat edellisten olleen väärässä aivan kaikesta. He ovat tulkinneet fossiileja väärin, koska eivät ole ymmärtäneet niiden säilyvyyttä, tutkimusryhmä kritisoi, ja saivat haluamansa tuloksen valikoimalla ominaisuuksia sukupuuanalyysiinsa. Tullimonstrum voi olla melkein mitä tahansa, muttei ainakaan kala, on heidän johtopäätöksensä.
Nähtäväksi jää, mitä tulevat tutkimukset saavat irti Tullyn hirviöstä. Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että kolmisensataa miljoonaa vuotta kuolleena olleella, sinänsä vaatimattomalla otuksella on melkoinen pihtiote ihmisten mielikuvituksesta.
Lähteitä ja lisätietoa:
Scott Weidensaul (2002): The Ghost with Trembling Wings: Science, Wishful Thinking, and the Search for Lost Species. North Point Press.
Land of the Dead: Tullimonstrum gregarium and The Dancing Worm of Turkana.
Wired: Tully’s Mystery Monster.
Illinois State Museum: Illinois state fossil Tullimonstrum.
McCoy ym. 2016: The ’Tully monster’ is a vertebrate. Nature.
Clements ym. 2016: The eyes of Tullimonstrum reveal a vertebrate affinity. Nature. (pdf täältä)
Sci-News: Paleontologists solve mystery of ’Tully monster’Paleontologists solve mystery of ’Tully monster’.
Sallan ym. 2017: The ‘Tully Monster’ is not a vertebrate: characters, convergence and taphonomy in Palaeozoic problematic animals. Palaeontology.
Penn News: ‘Tully Monster’ Mystery Is Far From Solved, Penn-led Group Argues.
planeetanihmeet.wordpress.com 
.jpg){kind=link}