Kun sudesta tuli koira

Koiranomistajat ovat jo kauan osanneet arvostaa ihmisen ja koiran välistä erityistä suhdetta. Koirien uskollisuutta ja kykyä tulkinta ihmisten tunteita ja ajatuksia on ihailtu niin kirjallisuudessa kuin arkielämässä maailman sivu. Sanonta ”koira on ihmisen paras ystävä” ei ole saanut alkuaan aivan tyhjästä.  Useimmat koiranomistajat sanovat sumeilematta, että heidän lemmikkinsä tuntee sellaisia inhimillisiä tunteita kuin kateutta, myötätuntoa tai mustasukkaisuutta, ja ovat varmoja, että ne ymmärtävät paljon puhetta.

Tiedeyhteisö on kuitenkin aivan viime aikoihin saakka suhtautunut tällaiseen skeptisesti. Sellaiset käyttäytymistutkimuksen suuret nimet kuin Pavlov, Skinner ja Lorenz pitivät eläimiä enemmän tai vähemmän ehdollistumiskoneina, jotka reagoivat ympäristön ärsykkeisiin mekaanisesti. Jopa se, onko muilla eläimillä kuin ihmisillä tunteita, pysyi kiistanalaisena. Eläinten älyllisten kykyjen tai tunne-elämän yksityiskohtiin ei juuri ole kiinnitetty huomiota kuin aivan viime vuosikymmeninä. Tänä aikana saadut tiedot ovat muuttaneet rajusti näkemystä eläinten mielestä, mutta koiranomistajalle tutkimus ei ole juuri yllätyksiä tarjonnut.

Nyt myös aliarvostettu kumppanimme koira on saanut osansa kiinnostuksesta. Mistä koirat ovat peräisin? Miten kesyyntyminen on vaikuttanut niihin? Kuinka ne oikein toimivat näin saumattomassa yhteistyössä ihmisten kanssa? Miten ne oppivat? Ovatko ne jostain syystä erityisiä, vai pystyisivätkö muutkin eläimet samaan? Näitä kysymyksiä käsittelee Monique Udellin ja kumppanien tuore katsausartikkeli Biological reviews-julkaisussa. Se toimii myös tämän artikkelin tärkeimpänä lähteenä.

Sudesta koiraksi

Koirat ilmestyivät luolamaalauksiin jo noin 16 000 vuotta sitten, ja noin 14 000 vuoden takaa on vanhin ihmisen ja koiran yhteishauta. Suhde oli siis läheinen jo varhain. Hieman yllättäen geneettiset analyysit ovat antaneet ymmärtää, että koira ja sudet olisivat eriytyneet toisistaan jo sata tuhatta vuotta sitten. Voi olla, että koira kesytettiin jo tuolloin, mutta se pysyi pitkään jollakin pienellä alueella elävien ihmisten kotieläimenä, eikä siitä ole jäänyt merkkejä. On myös mahdollista, että se susipopulaatio, josta koirat on kesytetty, on kuollut sukupuuttoon. Niinpä testi ei mittaisikaan koiran ja suden eriytymistä, vaan jo kadonneen susipopulaation ja muiden susien eriytymistä.

Joka tapauksessa koira on kesytetyistä eläimistä tiettävästi ihmisen vanhin kumppani. Kesyyntymistä, domestikaatiota, tutkittaessa koirat ovat hyvä mallilaji, koska koiran villi esi-isä on yhä elossa. Esimerkiksi naudan kantamuoto alkuhärkä kuoli sukupuuttoon jo 1600-luvulla. Lisäksi toinen koiraeläin, nimittäin kettu, on kokeellisesti kesytetty äskettäin. Monet kesyn ja villin koiraeläimen erot pätevätkin kesytettyihin nisäkkäisiin laajemminkin.

Mitä ”domestikaatio” sitten oikein on? Yleensä sillä tarkoitetaan sellaisia geneettisiä muutoksia, jotka tapahtuvat kun villieläimestä tulee kotieläin. Ne voivat vaikuttaa sekä käyttäytymiseen että ulkonäköön, ja tekevät yleensä eläimistä helpommin hallittavia ja hoidettavia. Nämä piirteet eivät välttämättä ole sellaisia, joita eläimiä kasvattavat ihmiset tarkoituksella suosivat, vaan vankeudessa pärjäämistä edistävät ominaisuudet voivat yleistyä myös normaalin luonnonvalinnan keinoin. Suomen kielessähän kesyyntyminen voi tarkoittaa sekä edellä selostettua että yksittäisen yksilön kesyyntymistä oppimalla. Susi ei ole kesyyntynyt, mutta yksittäisen suden voi kesyttää. Tässä artikkelissa käytän kesyyntymistä nimenomaan ensimmäisessä merkityksessään.

Jo Darwin aikoinaan havaitsi, että kesyillä eläimillä on tiettyjä, lajista toiseen toistuvia ulkoisia piirteitä. Sellaisia ovat esimerkiksi laikukas turkki, luppakorvat, jättiläis- ja kääpiökokoiset muunnokset sekä lyhentyneet jalat ja hännät. Darwin arveli syyksi hankittujen ominaisuuksien periytymistä, jolloin esimerkiksi korvalihakset veltostuvat käytön puutteessa, mutta nykyään tiedetään, ettei tämä pidä paikkaansa. Selitys on paljon kiehtovampi, kuten kohta näemme.

Lisäksi kesyyntymiselle tyypillistä on poikasten kehityksen hidastuminen, ja poikasen piirteiden säilyminen aikuisuuteen (pedomorfoosi tai neotenia). Esimerkiksi ystävällisyys vieraita kohtaan voi olla tätä perua. Neotenia näkyy myös anatomiassa: koirat muistuttavat anatomialtaan suden pentua, tai joidenkin kääpiökoirien tapauksessa itse asiassa suden sikiötä! Käyttäytymisessä kesyyntyminen näkyy muun muassa joustavuuden lisääntymisenä ja aggressiivisten ja pelokkaiden reaktioiden vähenemisenä.

Udellin ja kumppanien artikkelissa todetaan koiran (ja todennäköisesti muidenkin eläinten) kesyyntymisen tärkeimmäksi tekijäksi niinsanotun sosialisaatioikkunan piteneminen. Sosiaalisilla eläimillä tiedetään olevan pentuaikanaan herkkä kausi, jonka aikana ne leimautuvat oman lajinsa edustajiin ja herkistyvät näiden käyttäytymiselle. Sudenpennuilla sosialisaatiokausi on 2-3 viikon iässä jo lopuillaan, kun taas koirilla se alkaa vasta kolmiviikkoisena ja jatkuu aina 12-16 viikon ikään saakka. Näin koiranpennulla on reilusti aikaa sosialisoitua sekä ihmisten että toisten koirien kanssa.

Herkkyyskaudella ihmisen hoiviin otetuista villieläimistä voikin tulla aivan yhtä kesyjä kuin mistä tahansa kotieläimestä. Elävänä esimerkkinä toimii oheinen tarhakettu nimeltä Mikko, jonka kasvattiemona toimi kotikissa. Se muutti ihmisten ja kissojen pariin viikon-parin ikäisenä, ja pysyi kesynä – ja kiinnostuneena kissoista – vielä aikuisenakin. Se siis sosialisoitui herkkänä kautenaan sekä ihmisten että kissojen kanssa.

Mutta jotakin muutakin kuviossa on. 1950-luvulla Dimitri Belyaev aloitti kokeen, jonka tarkoitus oli tuottaa helpommin käsiteltäviä tarhakettuja. Ketunpennuista valittiin seuraavan sukupolven vanhemmiksi aina ne yksilöt, jotka sietivät ihmisen läheisyyttä parhaiten, mutta ilman että niiden annettiin ensin lainkaan tottua ihmisiin. Leimautumisen vaikutus siis minimoitiin. Silti synnynnäisesti täysin kesyjä ”eliittikettuja” saatiin aikaan jo kuudessa sukupolvessa.

Hämmästyttävintä Belyaevin kettukokeissa olivat kuitenkin sivuvaikutukset. Vaikka kettuja valikoitiin vain ja ainoastaan kesyyden perusteella, kaupan päälle tuli paketti hyvin tutun kuuloisia ominaisuuksia: laikukas turkki, kippurahäntä, luppakorvat, lyhyemmät hännät ja jalat. Kesytetyt ketut myös aikuistuivat hitaammin, säilyttivät pennun ominaisuuksia aikuisuuteen ja niiden sosialisaatioikkuna piteni. Kaikki koirien tyypillisimmät erityispiirteet ilmestyivät siis myös ketuille! Näyttää siltä, että nämä piirteet ovat jollakin vielä tuntemattomalla tavalla geneettisesti korreloituneet käyttäytymisen kesyyden kanssa.

Koirat ja ihmiset

Myös koirien kyky tulkita ihmisten käyttäytymistä ja oppia siitä on ollut tuoreen tutkimuksen kohteena. Tiedeyhteisö on vielä erimielinen siitä, onko koirissa jotain erityistä, vai onko mikä tahansa ihmisten parissa kasvanut koiraeläin yhtä taitava. Koiria ja susia – ja myös kesytettyjä kettuja – on kyllä vertailtu oppimis- ja käyttäytymiskokeissa. Useimmiten tehtävänä on ollut tulkita sormella, pään nyökäytyksellä tai katseen suunnalla annettu ohje piilotetun ruokapalan luo.

Usein koejärjestelyt ovat kuitenkin olleet tavalla tai toisella koiria suosivia. Esimerkiksi aikuisia eläimiä vertailtaessa sudet saatetaan laittaa turvallisuussyistä aidan taakse, kun taas koirat ovat kokeen toteuttajan kanssa samassa huoneessa. Samanikäiset suden- ja koiranpennut taas ovat aivan eri kehitysvaiheissa. Tasavertaisissakin kokeissa tulokset ovat olleet ristiriitaisia. Kesyt ketut näyttävät pärjäävän näissä kokeissa yhtä hyvin kuin koirat. Sudet taas selviävät joissain koeasetelmissa koiria huonommin, joissain taas paremmin.

Joka tapauksessa koirat ovat taitavia ihmisen eleiden tulkinnassa: ilman erikseen opettamista useimmat koirat osaavat tulkita sormella, päällä tai silmillä annettuja ohjeita, ja hitaammatkin yksilöt oppivat nämä helposti. Ne ovat tällaisissa tehtävissä itse asiassa taitavampia kuin pienet lapset, ja eräiden tulosten mukaan voittavat myös aikuiset simpanssit.

Koirilla on tutkittu myös ihmisapinatutkimuksessa esiin noussutta mielen teoriaa. Tämä edelleen kiistanalainen termi tarkoittaa järjestelmää, jonka ansiosta eläin uskoo, että muiden yksilöiden mielentila määrittää niiden käyttäytymistä, ja pystyy päättelemään toisten mielentilan käyttäytymistä tulkitsemalla. Useimmat koiranomistajat varmaan pitävät itsestään selvänä, että koirilla on tällainen mielen teoria, jonka avulla ne voivat vaikkapa tunnistaa, milloin omistaja on vihainen tai surullinen. Mielen teorian olemassaoloa voidaan tietenkin testata vain epäsuorasti, mutta tällä haavaa tulokset viittaavat siihen, että sellainen todella on. Koirat esimerkiksi välttävät kiellettyjen asioiden tekemistä omistajan nähden, mutta usein tekevät ne epäröimättä, mikäli omistaja ei näe. Ne myös kerjäävät mieluummin ihmisiltä, jotka näkevät ne, verrattuna esteen takana tai silmät sidottuna oleviin. Koiranomistajien intuitio taisi siis tälläkin kertaa osua kohdalleen.

Koirien kyky oppia sanoja on sekin sikäli hämmästyttävä, että villien koiraeläinten kommunikointiin eivät monimutkaiset äänisignaalit kuulu. Aikuisella kotikoiralla arvioidaan olevan keskimäärin 180 sanan sanavarasto – ainakin itse yllätyin luvun suuruudesta. On myös viitteitä siitä, että koirat pystyvät oppimaan uusien esineiden nimiä poissulkemisperiaatteella, samaan tapaan kuin ihmislapset tekevät. Jos koiraa esimerkiksi pyydetään hakemaan esine, jonka nimeä se ei tunne, se osaa valita tuttujen esineiden joukosta ainoan tuntemattoman. Tai ainakin bordercollie Rico osaa, mutta yksilöiden- ja rotujenväliset erot ovat totta kai suuria.

Koirat ovat taitavia myös lajien välisessä matkimisoppimisessa, vaikka lukion psykologianopettaja väittikin tätä mahdottomaksi. Jos koirat on ensin opetettu matkimaan, ne osaavat jäljitellä ihmisen käyttäytymistä myös silloin, kun temppu on niille täysin uusi. Ei siis ihme, että niin moni koira keksii hyvin nopeasti, että ovet avataan kahvasta. Vanhempieni koira oppi omistajiensa riemuksi avaamaan kahvojen lisäksi myös lukot.

Koiran erikoiset taidot eivät siis loppujen lopuksikaan liene aivan niin erityisiä. Näyttää siltä, että hyvin nuorena sosialisoitu susi tai yhtä hyvin kesytetty tarhakettu yltää moniin samoihin saavutuksiin – mutta sehän ei tee koirasta yhtään sen hämmästyttävämpää olentoa. Sen sijaan se tekee kaikista koiraeläimistä hämmästyttäviä.

Koiran ja ihmisen suhteen taustalla ovat siis sekä pitkän kesytyshistorian mukanaan tuomat geneettiset muutokset että jokaisen koiran yksilöllinen kasvu kiinni omiin ihmisiinsä. Koirat ovat joustavampia, ystävällisempiä, uteliaampia ja kenties hieman tyhmempiä kuin villit sukulaisensa. Ainakin niiden aivot ovat paljon pienemmät. Myös niiden ulkonäön loputon vaihtelu on peruja samasta pitkästä prosessista. Ei ole kuitenkaan merkkejä siitä, että koira olisi erityisesti kesyyntynyt juuri ihmiselle, vaan pentuna olemassaolevaa herkkyyttä voidaan soveltaa mihin tahansa eläimeen. Niinpä vanha tapa kasvattaa paimenkoirat lammaslaumassa johtaakin koiriin, jotka ovat yhtä kiintyneitä lampaisiin kuin tavallinen Musti on ihmisiinsä.

Koira voi siis olla kenen tahansa paras ystävä.

Lähde:

Udell, Dorey & Wynne 2010: What did domestication do to dogs? A new account of dogs’ sensivity to human actions. Biological reviews (artikkeli täällä)