Urbaania luontoretkeilyä

Minusta kaupunkiekologia on aina ollut kiehtovaa. Pohjimmiltaanhan kaupungit ovat vain yksi uusi elinympäristö, vaikka aika erikoinen sellainen. On mielenkiintoista, mitkä lajit sopeutuvat nopeimmin kaupunkielämään, alkavat sietää ihmistä naapurinaan tai suorastaan käyttävät meitä ihastuttavan röyhkeästi hyväkseen. Ilahdun joka kerta, kun saan vastaan tallustelevalta varikselta osakseni ylenkatseellisen silmäyksen sen sijaan, että se pyrähtäisi pakoon kuin villieläin maaseudulla.

Olen viime päivinä nauttinut pääkaupunkiseudun aurinkoisesta kevätsäästä seikkailemalla kameran kanssa Viikin luonnonsuojelualueella ja Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan ulkotarhoissa. Tässä siis tulos: keväisiä valokuvia ja tiedonmurusia kaupunkieläimistä.

Murhia suojelun nimissä

Valtamerten saaret ovat pitkän eristyksen ansiosta suoranaisia luonnontieteellisten kummajaisten paratiiseja. Levää syövät leguaanit, lentokyvyttömät rantakanat, hiirenkokoiset sirkat ja jättiläismäiset yöaktiiviset papukaijat kuuluvat niiden vakiovarustukseen. Samalla ne ovat kuitenkin ekosysteemeistä haavoittuvimpia, eikä mikään ole vahingoittanut niitä yhtä paljon kuin tulokaslajit. Maanisäkkäät uppoavat saarten herkkään luontoon kuin kuuma veitsi voihin. Yksin rottien vastuulla lasketaan olevan yli sadan lajin sukupuutto – eikä tähän ole vielä laskettu aikaa ennen länsimaista tiedettä, jolloin polynesialaiset levittivät rottia likimain tuhannelle Tyynenmeren saarelle.

Saarieläinten täydellisen avuttomuuden edessä ainoaksi tavaksi suojella niitä on jäänyt joukkoteurastus: 60-luvulta alkaen saaria eri puolilla maailmaa on tyhjennetty myrkyin, loukuin, kiväärein ja koirapartioin. Tästä on kasvanut saarten ennallistamisen tieteenala, ja siitä kertoo vasta ilmestynyt William Stolzenburgin kirja Rat Island: Predators in Paradise and the World’s Greatest Wildlife Rescue.

Kriitikot ovat kehuneet Stolzenburgin kirjaa vuolaasti, ja hyvästä syystä. Se on kauniisti kirjoitettu, mukaansatempaava ja liikuttavakin tarina. Harvoin kohdalle osuu tiedekirja, johon jää koukkuun yhtä pahasti kuin hyvään romaaniin, mutta tämä on sellainen.

Nisäkästieteen päivillä

Olin viikonloppuna ihan oikeassa tieteellisessä seminaarissa: Suomen nisäkästieteellisen seuran järjestämillä Nisäkästieteen päivillä. Olihan se omalla tavallaan hienoa: paikalla olivat kaikki alan suomalaiset huiput, ja opin paljon niin nisäkkäistä kuin nisäkästutkijoista. Samalla pääsin tutustumaan Lammin biologista asemaa ympäröivään upeaan maastoon.

Tässä kerron lähinnä yksittäisiä mieleen jääneitä kokemuksia, uusia jännittäviä tiedonmurusia ja ajatuksia.