Eläinten värit, osa 1: harmaita hiirulaisia

Mandrilli lienee nisäkkäistä vähiten harmaa. Kuva: Pixabay.

Eläinten väritys kiehtoo minua aivan erityisesti. Aivan viime viikkoina olen työajalla kehitellyt uskottavia värityksiä esihistoriallisille eläimille ja vapaa-ajalla puuhaillut eläinten värien parissa muuten vain.

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo paljon kantajansa elintavoista, ekologiasta, jopa pariutumistavoista. Värillä on toinenkin tarina, fysiologinen. Kuinka itse värit syntyvät, ja mikä asettaa niille rajat? Miksi ei ole olemassa vihreitä oravia tai violetteja hevosia? Miksi kameleontti vaihtaa väriä mielialan mukaan, mutta talitiainen ei?

Tämä juttusarja paneutuu näihin kysymyksiin. Aloitetaan tutuimmista otuksista, nisäkkäistä.

Värejä miljoonien vuosien takaa

Microraptor aidoissa väreissään. Kuva: Ville Sinkkonen.

Dinosaurusten värien piti olla mysteeri, jota tiede ei koskaan ratkaise. Tai niin sanoivat lapsuuteni dinosauruskirjat.

Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan. Dinosaurusvärien tieteenala on täyttänyt seitsemän vuotta. Mesotsooinen maailmankausi hahmottuu, jos nyt ei kaikissa sateenkaaren väreissä, niin ainakin paljon entistä kirkkaampana. On mustavalkoisia siipiä, raidallisia häntiä ja metallinhohtoa. Mutta kuinka ihmeessä se voidaan tietää?

Tämän artikkelin on kuvittanut puolisoni Ville Sinkkonen, joka on äskettäin loikannut vapaaksi kuvittajaksi. Tämä on ensimmäinen yhteistyöprojektimme. Klikkauksen takana siis lisää näitä hienoja maalauksia!

Miksi aavikkohiiri on vaalea?

Aavikolla kipittää vaaleanruskea taskuhiiri kuunvalon valkoiseksi värjäämällä hiekalla. Kun preeriapöllön siipien tumma varjo peittää kuun, hiiri jähmettyy paikoilleen ja toivoo, että hiekanvaalea turkki riittää suojaamaan sitä pedon silmiltä. Pöllö jatkaa matkaa, ja hiiri palaa ruokailupuuhiinsa. Vähän myöhemmin preeriapöllön siivet vievät sen pois hiekkamailta tumman laavakiven peittämälle rinteelle, jolta taskuhiirten pitäisi erottua selvästi. Sen tarkat silmät pyyhkäisevät yli maanpinnan, mutta mitään elollista ei näy. Pettynyt lintu jatkaa yöllistä kierrostaan, ja tumman kallionkoloon painautunut tummanharmaa hiiri huokaisisi helpotuksesta, jos osaisi (kuva: R. B. Forbes, American Society of Mammalogists, täältä).

Eläinten värejä tutkiva tiede ja etenkin sen popularisointi ovat täynnä tällaisia adaptiivisia tarinoita siitä, kuinka kunkin eläimen väritys on sen selviytymiselle edullinen. Niiden todenperäisyyden varmistaminen onkin jo paljon vaikeampaa kuin uskottavien tarinoiden keksiminen. Se vaatii usein vuosien puurtamisen, ja onpa yhden ainoan eläinlajin värityksen etujen tutkimiseen käytetty kokonaisia tutkijanuria.