Ihmisiä lounaslistalla

Ravintoketjun huipulla on eittämättä mukavaa ja turvallista. Suomessa voi tallustella yhtä huoletta öisessä metsässä kuin lähimmässä ostoskeskuksessakin. Todennäköisyys sille, että jokin katselee sinua pensaikosta samaan tapaan kuin sinä ravintolan lounaslistaa on melkein nolla (kuva: varoituskyltti eteläafrikkalaisessa kansallispuistossa. NJR ZA/Wikipedia).

Kuitenkin jokin kolkka ihmismielessä tuntuu kaipaavan takaisin kesyttömämpiin aikoihin. Kulutamme loputtomiin viihdettä, jossa ihmiset joutuvat milloin minkäkin hirviön saalistuksen kohteeksi – tappajahain, kloonattujen dinosaurusten, alienien, vampyyrien tai vaikka lohikäärmeiden. Ehkä samasta syystä myös uutiset tapauksista, joissa ihmisiä on joutunut jonkin oudon ja odottamattoman saalistajan uhriksi, vangitsevat mielikuvituksemme.

Edellyttäen tietenkin, että ne tapahtuvat tarpeeksi kaukana. Luulenpa, että siellä, missä syödyksi tuleminen on todellinen arjen riski, tarinat tappajahaista myyvät astetta huonommin.

Viikon aikamatka: Megapiranha on totta

B-luokan hirviöelokuvat ovat ihan oma ja erikoislaatuinen viihteen lajinsa. On jättiläiskäärmeitä, esihistoriallisia krokotiileja, lentäviä haita ja suunnattomia tappajapiraijoja. Otusten mielikuvituksellisuudelle vetää vertoja vain elokuvien tyrmistyttävän huono laatu.

Vuonna 2010 ilmestyneessä Mega Piranha -elokuvassa parvi geneettisesti muokattuja tappajapiraijoja karkaa Venezuelasta ja matkaa Floridaan hotkien parempiin suihin kaikkea ihmisistä ydinsukellusveneisiin, ja tietenkin helikoptereihin. Lopulta ne syövät toinen toisensa. Vaikka elokuvan juoni ei ehkä ole logiikan riemuvoitto, on siinä vinha perä: eläin nimeltä Megapiranha on todella ollut olemassa, ja se on ollut todella pelottava eläin.