Huuhaaviikko I: zombibiologiaa

Halloweenin kunniaksi tämän viikon artikkelit käsittelevät mytologiaksi tai suoranaiseksi huuhaaksi luultujen ilmiöiden tieteellistä taustaa.

Zombit eli elävät kuolleet on helppo tunnistaa jo kaukaa laahustavasta kävelystään ja vaihtelevissa hajoamisen asteissa olevasta anatomiastaan. Usein tosin haju varoittaa niiden läheisyydestä jo hyvissä ajoin ennen näköyhteyttä. Jo kauan on tiedetty, että zombeilla on tapana esiintyä laajoina epidemioina, mutta ilmiön syistä on esitetty lukuisia arvauksia: yleisimpiä ehdokkaita ovat olleet erilaiset virukset, mutta myös muun muassa säteilyä ja kuolemankaltaisen tilan aiheuttavia lääkkeitä on ehdotettu.

Totuus on tässäkin asiassa tarua kiehtovampi: zombeja tuottaa tiehytmadon (Neofasciola zombie) ja lyssaviruksen (Lyssavirus trematodus) symbioottinen liitto.

Yksisarviset, dinosaurukset ja egyptiläiset: kuinka eläimistä tulee mytologiaa

Onko myyttisten olentojen takana todellisia eläimiä? Elävätkö kadonneet lajit tarinoissa? Tunsivatko muinaiset kansat fossiileja? Kuinka pitkä on ihmiskulttuurin muisti?

Geomytologian pieni tieteenhaara etsii yhteyksiä myyttisten tapahtumien ja olentojen ja maapallon todellisen historian väliltä. Vaikuttaa siltä, että eri kansojen myyttisistä olennoista ainakin osalla on juurensa todellisuudessa, tavalla tai toisella. Ihmismuistin pituus on kovin vaihteleva: kadonneet lajit (tai sellaiset, joita ei koskaan ollutkaan) saatetaan muistaa tuhansia vuosia tai unohtaa muutamassa vuodessa.