Beisan, saigan ja gaurin neljä vuosikymmentä

Maailmassa on yhä bantengeja. Kuva: Rochmad Setyadi / Wikipedia.

Jokin aika sitten nappasin lähikirjaston vaihtohyllystä aarteen. Se oli Maailman Luonnon Säätiön (WWF) julkaisema Suojelumme kohteet: maailman luonnon vuosikirja 1977. Odottelin sormet syyhyten, kunnes vuosi vaihtui ja kirjalle kertyi ikää pyöreät 40 vuotta. Nyt pääsin vertaamaan uhanalaisten eläinten silloista tilannetta nykyhetkeen.

Vaikuttaako maailman luonnon tila nyt enemmän vai vähemmän toivottomalta? Ovatko WWF:n ponnistukset uhanalaisten lajien pelastamiseksi onnistuneet? Täytyy myöntää, että yllätyin positiivisesti. Maailmassa on vielä villinautoja ja paljon muutakin, minkä selviämistä 70-luvun luonnonsuojelijat pitivät epätodennäköisenä.

Viikon vikatikki: kuollut kuin drontti

Elävästä mallista maalattu dodon pää, Cornelis Saftleven, 1638.

Drontti, tai dodo (Raphus cucullatus) lienee ihmisen sukupuuttoon ajamista eläimistä kaikkein kuuluisin. Se katosi kotisaareltaan Mauritiukselta alle sadassa vuodessa sen jälkeen, kun hollantilaiset merimiehet sen sieltä tapasivat. Sittemmin dodo on noussut sukupuuton symboliksi etenkin niille ihmisille, jotka yrittävät estää muita eläimiä kulkemasta samaa yksisuuntaista tietä. Siitä on tullut niin suomalaisen ympäristöjärjestön kuin uhanalaisia eläimiä pelastavan Durrellin säätiönkin tunnus.

Mutta kuinka dodosta oikein tuli niin kuollut, että se edustaa kaikkia muitakin kuolleita tai uhan alla olevia lajeja? Kuten on käynyt jo surullisen tutuksi, tarinaan liittyvät eurooppalaiset merenkulkijat ja ruokareseptit.