Lintujen Viikki

Kanahaukkakoiras pulskan rottasaaliin kanssa takapihan metsässä.

Muutin Helsinkiin melkein päivälleen kaksi vuotta sitten. Sukulaiset huolehtivat, kuinka oikein viihdyn pääkaupungissa, kaukana luonnosta. Toisin kävi: missään en ole asunut yhtä monimuotoisen luonnon ääressä kuin Viikissä.

Naapurustossa on metsäkauriita ja saukkoja, lepakoita ja sisiliskoja ja monimuotoista kasvillisuutta jyhkeistä kuusikoista merenrantapensaikkoon. Hätkähdyttävintä on kuitenkin lintujen paljous. Siinä on riittänyt tarkkailtavaa, tunnistettavaa ja etenkin valokuvattavaa. Minusta onkin puolivahingossa tullut lintuharrastaja.

Viikon outo eläin: ihmislintu

Isokokoinen, Afrikan savanneilla vaeltava kaikkiruokainen saalistaja, joka on kehittynyt sademetsien hedelmänsyöjistä. Se elää jopa 70-vuotiaaksi, viihtyy perheyhteisössä ja käyttää vuosia kunkin poikasen opettamiseen. Se osaa käsitellä esineitä näppärästi ja on tunnettu leikkisyydestään ja älykkyydestään. Niin, ja se ei ole ihmisapina vaan lintu.

Kalkkunasarvekkaat (Bucorvus) ovat todella epätavallisia lintuja. Suomeksi ne on nimetty jotensakin harhaanjohtavasti eikä kovinkaan  kauniisti. Ovathan ne tietenkin isoja lintuja, mutta tavoiltaan ne eivät voisi juuri vähempää kalkkunaa muistuttaa. Lajeja on kaksi: kuvassa esiintyvä kalkkunasarvekas (B. abyssinicus) elää Afrikassa Saharan ja päiväntasaajan väliin jäävällä alueella, etelänkalkkunasarvekas (B. leadbeateri) nimensä mukaisesti mantereen eteläpuoliskolla.

Kukin kalkkunasarvekaspariskunta elää omalla laajalla reviirillään, jossa niiden seurana on edellisvuosien poikasia tai muita avustajia. Pariskunta munii vain joka kolmas vuosi, ja kasvattaa kerrallaan vain yhden poikasen. Keskimäärin yksi poikanen yhdeksässä vuodessa selviää aikuiseksi – tahti on verrattavissa pikemminkin sarvikuonoihin kuin useimpiin lintuihin!

Mielenkiintoista on sekin, että ainakin etelänkalkkunasarvekkaalla nuoret linnut eivät kertakaikkiaan osaa pesiä, ellei niillä ole takanaan vähintään kuuden vuoden kokemusta auttajana. Kalkkunasarvekkaat tulevatkin sukukypsiksi vasta kuusivuotiaina, ja harvoin lisääntyvät niinkään nuorina. Toisesta päästä lisääntymisaikaa kyllä riittää: etelänkalkkunasarvekkaan ikäennätys on 70 vuotta.

Lienee sanomattakin selvää, että nämä äärimmäisen hitaasti lisääntyvät ja paljon tilaa vaativat linnut kärsivät muita enemmän ihmisvaikutuksesta. Etelänkalkkunasarvekas luokitellaan vaarantuneeksi, ja sitä tavataan enää lähinnä suojelualueilla. Pohjoisen lajin tilanne on valoisampi, sillä sen elinalue on valtavan laaja ja kattaa vielä varsin luonnontilaisiakin seutuja: populaation ei arvella olevan edes laskusuunnassa.

Tetrapod Zoology -blogi kertoo laajalti kalkkunasarvekkaiden oudoista tavoista ja ihmisapinamaisuudesta. Sekä eteläisen että pohjoisen lajin uhanalaisuustilanteen voi katsastaan Punaiselta listalta, ja Animal Diversity Webilläkin on runsaasti tietoa näistä linnuista.