Cecil-leijonasta hampaattomiin norsuihin: trofeemetsästyksen todellisuus

Cecil vuonna 2010. Kuva: Daughter#3/Wikipedia. CC2.0-lisenssi.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa ilmestyi artikkelini trofeemetsästyksestä Afrikassa. Jutun teko vaati oman inhoni voittamista, mutta oli mielenkiintoista ja valaisevaa – ja pakotti minut muuttamaan mieleni siitä, onko trofeemetsästys uhka vai mahdollisuus Afrikan suurten eläinten säilymiselle. Vastaus on ”vähän molempia”.

Kaikki kiinnostava ei tietenkään mahtunut rajallisen mittaiseen Hesarin artikkeliin, joten tässä artikkelissa käyn laajemmin läpi trofeemetsästyksen ja toisaalta sen kieltämisen ongelmia. Artikkelin lopusta löytyy myös täydellinen lähdeluettelo niille lukijoille, jotka haluavat tietää vielä enemmän.

Kissojen jäljillä

Eläinten kuningas, noitien kätyri, Narnian luoja, viheliäinen karjavaras, naisellisuuden symboli, pikkulintuja syövä tuholainen, hiiriä syövä hyötyeläin, egyptiläisten hedelmällisyyden jumalatar. Jos joku eläinryhmä on ihmisten mielissä herättänyt suuria tunteita, niin se on kissaeläinten heimo.

Nykyään eläviä kissaeläimiä on noin neljäkymmentä lajia. Kotikissasta tiikeriin, servaalista oselottiin ja kalastajakissasta karakaliin, niillä kaikilla on kissoille ominainen viehätyksensä. Niiden läheisimpiä sukulaisia ovat sivettieläimet, mungot ja hyeenat. Kissaeläimiä luonnehtivat omalaatuiset piirteet: sisäänvedettävät kynnet, notkea ruumis, lyhyt ja korkea kallo ja nystyräpintainen kieli. Ne ovat petoeläimistä hylkeitä lukuun ottamatta voimakkaimmin erikoistuneet lihansyöntiin. Niiden kielestä ovatkin kokonaan kadonneet makeaa aistivat makunystyrät ja niiden maksa on huonompi käsittelemään kasvimyrkkyjä kuin kaikkiruokaisempien petojen. Siksi aspiriini (jota saa muun muassa pajun kuoresta) on kissoille myrkyllistä, mutta koirille ei.

Mistä kissat oikein tulivat? Kurkistetaanpa niiden evoluutiohistoriaan. Tämä aihe on Riverianan toive vuosipäivähaasteen tiimoilta.