Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset kaviot

Sifrhippus-malli Tukholman luonnontieteellisessä museossa.

Viime vuonna Planeetaihmeiden lukijat saivat äänestää kolmen pikkuartikkelisarjan väliltä. Voiton vei silloin täpärästi ihmisen aiheuttamista sukupuutoista kertovat Viikon vikatikit, mutta hyväksi kakkoseksi nousivat välimuotofossiilit. Tänä vuonna on niiden vuoro.

Useimmat ihmiset ovat kuulleet alkulintu Archaeopteryxistä, joka on ”välimuoto dinosaurusten ja lintujen välillä” (mikä ei teknisesti ottaen pidä paikkaansa, mutta palataan siihen toisella kertaa). Joskus luullaan, ettei muita välimuotofossiileja sitten olekaan: olen kuullut jopa biologin päästävän suustaan tämän sammakon. Siksi tuntuikin tarpeelliselta kirjoittaa myös niistä vähemmän tunnetuista välimuodoista.

Tosiasiassa eläinryhmiä yhdistäviä välimuotoja – linkkejä, jotka eivät enää puutu – on maailman museoiden varastoissa tonnikaupalla. Itse asiassa niin paljon, että monissa ryhmissä rajanveto käy vaikeaksi: mikä lähes samannäköisistä varhaisista muodoista kuuluu mihinkin kehityslinjaan? Juuri sellaisessa vaiheessa ollaan varhaisten kavioeläinten kanssa. Aloitetaan siis niistä.

Viikon aikamatka: sarvikuonojen corgi

Nebraskassa sijaitsevan Ashfall-kerrostuman kivissä on säilynyt yksityiskohtainen tarina muinaisesta murhenäytelmästä, joka tapahtui 12 miljoonaa vuotta sitten.

Paksu kerros puhdasta, kivettynyttä vulkaanista tuhkaa kätkee sisäänsä satoja kuolleita Teleoceras major -sarvikuonoja. Ne makaavat vieri vieressä täydellisesti säilyneinä luurankoina, joiden pienimmätkin luut ovat yhä paikoillaan – jopa niiden viimeisen aterian sisältämät ruohonsiemenet. Joukossa on raskaana olevia naaraita ja emoja poikasineen. Eläimet makaavat yhä kuolinasennoissaan, osa vatsallaan, osa kyljellään, moni poikasista emonsa nisän tuntumassa.

Viikon aikamatka: gorillahevonen

Kuvan otus kulkee tieteellisellä nimellä Anisodon grande. Sen voisi sanoa näyttävän gorillan ja hevosen risteymältä, eikä tällaisen arvauksen esittäjä olisi pahastikaan väärässä. Chalicotheerit olivat kavioeläimiä, mutta ne liikkuivat rystykävellen kuin gorilla.

Chalicotheerien pitkissä etujaloissa oli kavioiden sijaan pitkät kynnet, joiden avulla ne vetivät puiden oksia suuhunsa. Niillä oli tukeva takamus, sillä ne oletettavasti istuivat maassa ruokaillessaan. Hampaiden kulumajälkien perusteella ne näyttävät syöneen lehtien ja versojen lisäksi jotain kovempaa, ehkä kokonaisia oksia tai kaarnaa, tai kovia siemeniä ja pähkinöitä. Ehkä kynnet kelpasivat myös puolustautumiseen, sillä muuten hitaan, pulskan eläimen luulisi olleen helppo saalis.

Mitä chalicotheerit ikinä tekivätkään, ne selvästi tekivät sen oikein. Ne levittäytyivät kolmelle mantereelle – Pohjois-Amerikkaan, Euraasiaan ja Afrikkaan – ja elivät kymmeniä miljoonia vuosia, varhaiseoseenikaudelta pleistoseenikauden alkuun saakka. Kaikkien mielestä ne eivät ole ehkä kadonneet vieläkään. Itse antropologi Louis Leakeyn on väitetty ehdottaneen, että Itä-Afrikan tarunhohtoinen nandikarhu olisi nykyaikaan sinnitellyt chalicotheeri. Nandikarhun väitetty ihmisaivoista koostuva ruokavalio tosin herättää epäilyksiä.

”Chalicotheerit” on kieltämättä aika kömpelö sana. Mitähän nämä eläimet voisivat olla suomeksi? Jos on olemassa virtahepo, joka ei ole hevonen, voisiko olla myös, hmm, vaikka rystyhepo? Tai laiskiaishepo? Eivät chalicotheeritkaan hevosia ole, mutta sentään läheisempää sukua hevosille kuin virtahevot.