Yksisarviset, dinosaurukset ja egyptiläiset: kuinka eläimistä tulee mytologiaa

Onko myyttisten olentojen takana todellisia eläimiä? Elävätkö kadonneet lajit tarinoissa? Tunsivatko muinaiset kansat fossiileja? Kuinka pitkä on ihmiskulttuurin muisti?

Geomytologian pieni tieteenhaara etsii yhteyksiä myyttisten tapahtumien ja olentojen ja maapallon todellisen historian väliltä. Vaikuttaa siltä, että eri kansojen myyttisistä olennoista ainakin osalla on juurensa todellisuudessa, tavalla tai toisella. Ihmismuistin pituus on kovin vaihteleva: kadonneet lajit (tai sellaiset, joita ei koskaan ollutkaan) saatetaan muistaa tuhansia vuosia tai unohtaa muutamassa vuodessa.

Kun norsut kutistuvat

On olemassa suuri joukko eliöitä, jotka ovat kiehtovuudestaan huolimatta aivan liian huonosti tunnettuja, tai ainakin huonosti popularisoituja. Silmissäni tähän kirjavaan joukkoon kuuluvat muun muassa monet sukupuuttoon kuolleet nisäkkäät: kun fossiileista puhutaan, dinosaurukset vievät aina kohtuuttoman osansa huomiosta. Viimeisten 65 miljoonan vuoden aikana myös nisäkkäistä on kehittynyt suuri joukko aivan ällistyttäviä muotoja sarvekkaista jyrsijöistä jättiläismäisiin lihaa syöviin sorkkaeläimiin ja sarvipuoliin hanka-antilooppeihin. Eksoottisimpaan päähän kuuluvat myös kääpiönorsut, jotka ansaitsevat lähemmän esittelyn jo silkan sympaattisuutensa vuoksi.

Elephas falconeri Sisiliasta; vertailun vuoksi vieressä Välimeren seudun pienikokoinen susi.