Viikon aikamatka: viikatekameleontti

Outojen eläinten tilalla alkaa tänä vuonna uusi pikkuartikkelisarja nimeltä Viikon aikamatka, jossa esitellään kummallisia ja kiehtovia esihistoriallisia eläimiä. Joka paikassa esiintyvien tähtien sijaan haluan keskittyä niihin, jotka ansaitsisivat olla paremmin tunnettuja. Tyrannosaurusta ei siis tule tässä sarjassa näkymään, muita dinosauruksia kylläkin.

Aikamatkat alkavat vajaan puolen metrin mittaisesta eläimestä nimeltä Drepanosaurus, kirjaimellisesti ”viikatelisko”, joka eli triaskaudella reilut 200 miljoonaa vuotta sitten nykyisessä Italiassa.

Hämähäkki, joka söi dinosauruksia

Valtavat Nephila-hämähäkit, jotka olen maininnut aiemmin pariinkin otteeseen, kutovat kaikkialla tropiikissa yli metrisiä kultaisia verkkojaan. Pääasiassa ne saalistavat hyönteisiä, mutta joskus niiden verkkoihin jää lintuja ja lepakoitakin, ja teelautasen kokoiset hämähäkit syövät nämäkin saaliinsa hyvällä halulla. Tuore fossiililöytö vihjaa lintujen ja hämähäkkien suhteen pitkään historiaan: Nephilat kutoivat verkkojaan jo jurakaudella, 165 miljoonaa vuotta sitten, ja niiden saaliiksi saattoi hyvin joutua lintujen silloisia esi-isiä.

Aikamatkustavat lämpömittarit

Nykyiset eläimet jakautuvat melko selkeästi tasalämpöisiin ja vaihtolämpöisiin. Tasalämpöisillä ruumiinlämpö pysyy ympäristöstä riippumatta yleensä 35-42 asteessa. Ne kuluttavat lämpötilan ylläpitoon valtavasti energiaa, mutta vastaavasti voivat liikkua aktiivisemmin, pidempään ja ympäristön lämpötilasta riippumatta Vaihtolämpöisillä ruumiinlämpö vaihtelee enemmän ja on yleensä lähempänä ympäristön lämpötilaa. Oheisessa lämpökamerakuvassa ero käärmeen ja hiiren välillä on selkeä (kuva: Wikipedia). Jaon alkuperä on kuitenkin hämärän peitossa, sillä miljoonia vuosia sitten kuolleiden eläinten ruumiinlämpöä ei voi käydä mittaamassa ilman aikakonetta. Vai voiko sittenkin?

Siipisaureja ja kehrääjälintuja

Siipisaurit (tutummin lentoliskot, Pterosauria) olivat kulta-aikanaan kutakuinkin yhtä monimuotoinen ja runsas ryhmä kuin linnut nykyään. Ja kuten lintujenkin tapauksessa, niiden joukkoon mahtuu melkoisia omituisuuksia. Kuten fossiilien kohdalla yleensä, tämän muinaisen lentävien eläinten ryhmän lajikirjosta tunnetaan vain onneton murto-osa: 110 lajia 150 miljoonan vuoden ajalta, verrattuna vaikkapa nykyhetken 10 000 lintulajiin. Silti tästäkin rajoitetusta otoksesta löytyy toinen toistaan erikoisempia muotoja.

Yksi ihmeellisimmistä ovat anurognathidit. Ne eivät ehkä ole isoja tai verenhimoisia, mutta sitäkin kiehtovampia.

Uusia värejä fossiileille

Kirjoittelin aiemmin ensimmäisestä värit saaneesta dinosauruksesta. Kyseessä oli uusi menetelmä, jossa otetaan pikkuruisia näytteitä hyvin säilyneiden fossiilisten höyhenten pinnasta ja etsitään niistä värijyväsiä, melanosomeja. Niiden muodon ja tiheyden perusteella voidaan päätellä, minkä värisiä eläimet olivat eläessään. Totesin silloin, että periaatteessa sama menetelmä voisi toimia myös muihin hyvin säilyneisiin fossiileihin kuin höyheniin.

Luulisi, että näin yksinkertainen menetelmä olisi keksitty jo aiemmin. Itse artikkelit (Vinther ym. 2008 ja Zhang ym. 2010) kuitenkin viittasivat vain yhteen aiempaan tutkimukseen aiheesta: erääseen hyvinsäilyneeseen kalaliskoon, jonka on 50-luvulla arveltu olevan harmaanruskea. Lisäksi kirjallisuudesta löytyy mainintoja sellaisista poikkeuksellisen hyvinsäilyneistä fossiileista, joiden väritys on vielä paljaalla silmällä nähtävässä muodossa, vaikkapa oheiset kovakuoriaisten peitinsiivet täältä.

Eikö värien jäänteiden etsintää fossiileista ole todellakaan kuluneina vuosikymmeninä harrastettu?

Dinosaurukset – nyt myös värillisinä

Uskomatonta kyllä, nyt voidaan ensimmäisen kerran lähes sataan miljoonaan vuoteen sanoa, minkä värisiä dinosaurukset olivat.  Ensimmäinen tutkimus aiheesta näki päivänvalon viime viikolla, ja sitä seuraa varmasti koko liuta uusia. Saanko siis esitellä, piirtämäni Sinosauropteryx aidoissa väreissään:

Miten ihmeessä tämä on mahdollista?

Vuosi 2009 fossiileina, osa 1: uudet dinosaurukset

Paleontologian kultakausi jatkui myös vuonna 2009. Fossiililöytöjä tehdään nyt enemmän kuin koskaan, ja myös uusia keinoja tutkia ja tulkita löytöjä tulee teknologian kehityksen mukana yhä enemmän. Viime vuonnakaan ei uusista löydöistä ollut pulaa. Niitä näkyi paljon uutisissa, mutta vielä enemmän jäi tietenkin suurelta yleisöltä piiloon. Tässä artikkelisarjassa käyn läpi hieman pintaa vuoden 2009 löydöistä paleontologian saralla. Kuvassa Gaston Designs -firman valos tänä vuonna löytyneen Minotaurasauruksen kallosta.

Siipisauritkin tälle vuosituhannelle

Dinosaurusten kohdalla julkisuuskuva on seurannut varsin hyvin tieteen kehitystä, kuten jo aiemmin kirjoittelin. Nykyään kiinnostuneet lapsetkin tietävät, että raptoreilla oli höyhenet ja että dinosaurukset olivat huolehtivia äitejä ja isiä. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa siipisaureista (Pterosauria). Vanhastaan nämä otukset tunnetaan lentoliskoina tai ”pterodaktyleina”, mutta käytän mieluummin siipisauria, koska näillä eläimillä ei todellakaan ollut mitään tekemistä liskojen kanssa.

Vanhoissa rekonstruktioissa siipisaurit kuvattiin yleensä jonkinlaisiksi suomupeitteisiksi hirviölepakoiksi, jotka poikkeuksetta joko kalastivat merellä tai söivät raatoja. Kuvataanpa niiden parhaimmillaan jopa haisevan inhottavasti raadolta. Maalla ne seisoskelevat takajaloillaan, ja jos ne ylipäätään liikkuvat, ne tekevät sen kömpelösti ryömien. Viereisen kuvan lepakkomainen raadonsyöjä-Pteranodon on James Gurneyn Dinotopia-kirjasta.