Hukka perii ilman hukkaa

Mitä yhteistä on leijonalla, maakotkalla  ja valkohailla? Paitsi paikka ravintoketjun huipulla, suuria petoja yhdistää myös hankala suhde ihmiseen. Erityisesti eurooppalaiseen kulttuuriperintöön kuuluu petoviha: pedot on keskiajalta saakka katsottu vahinkoeläimiksi, joiden hävitys viimeiseen karvaturriin saakka on vain hyvä työ, suorastaan kansalaisvelvollisuus (kuva: elandin ja leijonan luurangot Oklahoman osteologian museosta, Wikipedia).

Velvollisuuden täyttämiseen on kannustettu tapporahoilla. Suomessakin on niitä maksettu vuodesta 1647 aina vuoteen 1975 saakka. Ihan pelkkänä hyväntekeväisyytenä petoja ei kuitenkaan vainottu, vaan takana oli myös taloudellinen hyöty. Ajateltiin, että suurpetojen hävitys paitsi suojelee karjaa, myös kasvattaa riistaeläinten kantoja. Paikoin yritys on onnistunut: kokonaisia seutuja on puhdistettu suurpedoista.

Seuraukset eivät ole kuitenkaan olleet ihan sitä mitä odotettiin, vaan joko päinvastaiset tai jollakin muulla tavalla tyystin järjettömät. Miksi ilveksen katoaminen laskee monien sen saaliseläinten kantoja? Entä mitä ihmeen tekemistä susien määrällä on jokien kalakantojen kanssa?