Viikon tiedeuutinen: olemme kaikki asgardilaisia

Elämän puu EI näytä tältä. Tämäntyyppisiä puita piirsivät 1800-luvun luonnontieteilijät, ja ne juontavat juurensa antiikin filosofien näkemykseen elämän arvojärjestyksestä, Scala naturaesta.

Molekyylisukupuut ovat myllänneet käsitystä elävien olentojen sukulaisuussuhteista. Taito lukea itse elämän rakennuspalikoita on tuottanut yllätyksiä – valaat ovat sorkkaeläimiä, mutta jalohaukat eivät ole haukkoja – ja toisaalta joukko villimpiä ideoita on saateltu lopullisesti haudan lepoon.

Vain harvat kysymykset ovat yhtä perustavanlaatuisia tai hankalia selvittää kuin elämän puun tyven suuret päähaarat. Tuloksetkin ovat aika ihmeellisiä. Nyt näyttää, että me ihmiset olemme arkeoneja ja vielä tarkemmin sanottuna asgardilaisia. En ihmettele, jos edellinen virke herätti pelkkiä kysymysmerkkejä.

Tämä artikkelisarja kertoo tiedeuutisia, jotka ovat jääneet muissa medioissa vähälle huomiolle tai kokonaan ilman. Toivottavasti se myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutisista voisi päätellä, ja sen parissa puurtavat monenlaiset ihmiset.

Yksi iso vai monta pientä? Jättisolu putkessa ja muita erikoisia ratkaisuja

Koulussa opetettiin, että on olemassa tuttujen monisoluisten eliöiden lisäksi yksisoluisia, jotka ovat mikroskooppisen pieniä.

Monisoluisilla on erilaisia soluja, jotka ovat erikoistuneet eri tehtäviin. Monisoluisuus ei välttämättä kehity aivan käden käänteessä, sillä täytyyhän joidenkin solujen luopua oikeudesta lisääntyä. Se on kuitenkin kaiken näkyvän kokoisen elämän edellytys. Käytännössä monisoluisia, ja siten näkyvän kokoisia ovat lähinnä kasvit, eläimet, sienet, ja osa levistä.

Yksisoluisillehan massiiviseen kokoon kasvaminen on mahdotonta, yksinkertaisesti koska solulla täytyy elääkseen olla tarpeeksi pinta-alaa suhteessa tilavuuteensa. Mitä isommaksi solu kasvaa, sitä pienemmäksi sen pinta-ala käy suhteessa soluliman määrään, kunnes se ei enää ehdi ottaa ympäristöstään tarpeeksi aineksia ja joko nääntyy nälkään tai tukehtuu. Toinen ongelma on, että etäisyys tumasta solun muihin osiin kasvaa, joten tuman tuottamat proteiinit ehtivät tehtäviinsä yhä pidemmällä viiveellä. Niinpä solut ovat ja pysyvät mikroskooppisina.

… Vai kuinka? Yleensä kyllä, mutta kuten tavallista, luonto taipuu huonosti niihin siisteihin lokeroihin, joita oppikirjojen kirjoittajat joutuvat käyttämään. Maailmassa on kaikenlaisia kummajaisia, joita ei osaisi villeinkään mielikuvitus keksiä. Vai miltä kuulostaisi synnyttävä bakteeri tai ongelmia ratkova limapallero?

Alienit keskuudessamme

Pidän astrobiologiasta, vaikka muodollinen tieteellinen sivistykseni siitä rajoittuukin yhteen ainokaiseen yliopistokurssiin. Mikä voisi olla jännittävämpää kuin löytää elämää muualta maailmankaikkeudesta? Se laittaisi biologian aivan uuteen perspektiiviin, onpa jopa väitetty, että vasta toisenlaisen elämän löytäminen tekisi siitä kypsän tieteen.

Luen parhaillaan David Toomeyn tuoretta kirjaa Weird Life. ”Oudolla” elämällä tarkoitetaan tässä tapauksessa elämää, jolla on eri alkuperä kuin meillä. Maan elämähän käyttää kauttaaltaan lähes tismalleen samoja rakennuspalikoita ja piirrustuksia. Niinpä hyvin todennäköisesti kaikki kolibakteereista ihmisiin ja jäkälistä limasieniin polveutuvat yhdestä ja samasta elämän alusta. Outo elämä on syntynyt erikseen. Se voisi olla hyvinkin kummallisilla tavoilla erilaista – ja saattaa piileskellä aivan nenän alla. Tai sen sisällä.