Viikon tiedeuutinen: salamyhkäinen kala maan alta

Tieteelle uusia kalalajeja löytyy jatkuvasti eri puolilta maailmaa. Toisinaan uusi laji osoittautuu siinä määrin erilaiseksi kuin mikään entuudestaan tunnettu, että se luokitellaan uuteen sukuun. Mutta harvemmin löytyy kaloja, joiden vuoksi noustaan taksonomian tikkailla vielä yksi askel ylös ja perustetaan kokonainen uusi kalaheimo. Ja varsinkaan sellaisia ei löydy miljoonakaupunkien liepeiltä, missä luonnontieteilijöitä ja akvaariokalakauppiaita on juoksennellut ruuhkaksi asti Darwinin ajoista saakka.

Vaan nytpä löytyi.

Tämä artikkelisarja kertoo tiedeuutisia, jotka ovat jääneet muissa medioissa vähälle huomiolle tai kokonaan ilman. Toivottavasti se myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutisista voisi päätellä, ja sen parissa puurtavat monenlaiset ihmiset.

Viikon aikamatka: Megapiranha on totta

B-luokan hirviöelokuvat ovat ihan oma ja erikoislaatuinen viihteen lajinsa. On jättiläiskäärmeitä, esihistoriallisia krokotiileja, lentäviä haita ja suunnattomia tappajapiraijoja. Otusten mielikuvituksellisuudelle vetää vertoja vain elokuvien tyrmistyttävän huono laatu.

Vuonna 2010 ilmestyneessä Mega Piranha -elokuvassa parvi geneettisesti muokattuja tappajapiraijoja karkaa Venezuelasta ja matkaa Floridaan hotkien parempiin suihin kaikkea ihmisistä ydinsukellusveneisiin, ja tietenkin helikoptereihin. Lopulta ne syövät toinen toisensa. Vaikka elokuvan juoni ei ehkä ole logiikan riemuvoitto, on siinä vinha perä: eläin nimeltä Megapiranha on todella ollut olemassa, ja se on ollut todella pelottava eläin.

Viikon outo eläin: vaaleanpunainen muurahaiskarhu

Hempeän vaaleanpunaista Orthosternarchus tamandua -veitsikalaa ei liene koskaan nähty Suomessa, eikä sillä ole suomenkielistä nimeäkään. Kotinsa, Amazon-joen, ulkopuolella sitä nähdään perin harvoin. Hitusen kuuluisuutta tämä tuntemattoman ryhmän tuntematon kala on kuitenkin saanut: se vilahtaa tuoreessa Piin elämä -elokuvassa. Tässä trailerissa se pyrähtää ruudun poikki suunnilleen minuutin ja 50 sekunnin kohdalla.

Tieteellistä nimeä mukaillen tätä  kalaa voisi kutsua suomeksi vaikkapa tamanduaveitsikalaksi, onhan sillä muurahaiskarhumaisen pitkä kuono. Se on vaaleanpunainen, lähes sokea ja suunnistaa muiden veitsikalojen tapaan pääasiassa herkän sähköaistinsa avulla. Jostakin kumman syystä tamanduaveitsikalan pää on epäsymmetrinen: ylhäältäpäin katsoen pienet silmät ovat eri kohdissa (kuva: Boulenger G. A. 1898).

Päälle päin katsoen tamanduaveitsikala näyttäisi olevan luolien asukki samaan tapaan kuin sokkotetra (Astyanax mexicanus), jonka voi tavata suomalaisestakin akvaarioliikkeestä, ja jonka kotiseutua ovat Meksikon kalkkikiviluolat. Tamanduaveitsikala ei kuitenkaan ole luolaa nähnytkään: sitä Amazonin pääuomasta ja suurista sivujoista.

Eikä tamanduaveitsikala suinkaan ole ainoa luolakalan näköinen jokikala. Tropiikin suuret joet ovat usein kymmenien metrien syvyisiä ja niiden vesi on niin sameaa, että jo muutaman metrin syvyydessä on säkkipimeää. Sameuden vuoksi kalojen ei myöskään kannata tuottaa omaa valoaan kuten syvänmerenkalat tekevät, joten näköaisti jää niille tyystin hyödyttömäksi. Amazonin lisäksi luolakalan näköisiä asukkeja on ainakin Kongo-joessa.

Tamanduaveitsikalalla on oma Wikipedia-artikkeli. Alun perin 1800-luvulla kuvattu kala uudelleenkuvattiin vuonna 2007, mutta populaaritieto siitä on harvassa, eikä uudelleenkuvausartikkeli ole vapaasti saatavilla. Anotheca-blogissa voi sentään ihailla Danté Fenolion upeita valokuvia lajista. Fenoliolla on kuvia myös Kongossa elävästä sokeasta puikkokalasta.