Viikon aikamatka: sapelipussikissan nolostuttavat leuat ja Suuri Amerikan Eläimistövaihto

Esihistoriallista Etelä-Amerikkaa hallitsi aikamoinen omituisten otusten kerho. Vielä plioseenikaudella (5,3-2,6 miljoonaa vuotta sitten) manner kyyhötti ylhäisessä yksinäisyydessään valtameren eristämänä. Siellä eli häkellyttävä kokoelma eläimiä, jotka eivät juuri muistuta mitään nykyään elävää. Oli nopsajalkaisia maakrokotiileja, kärsällistä kamelia muistuttavia litopternejä, jättiläislaiskiaisia, -vyötiäisiä, suunnattomia haaskalintuja ja vielä suurempia lentokyvyttömiä petolintuja.

Paikallisia petoeläimen vastineita edustivat sparassodontit. Ne olivat nykyisten pussieläinten serkkuja, vaikka ei tiedetäkään, kantoivatko ne jälkikasvuaan pussissa. Niiden joukossa enemmän tai vähemmän näätämäisiä ja sivettieläinmäisiä, koiramaisia ja karhumaisia lajeja. Ylivoimaisesti kuuluisimpia ja oudoimpia olivat sapelihampaiset pussieläimet.

Viikon aikamatka: mastopäinen ilmojen valtias

Aikakone vei meidät tällä kertaa kaukaiselle valtamerisaarelle liitukaudella, dinosaurusten ajan loppupuolella. Saarelle kerääntyvät vuosittain lisääntymään kenties kaikkien aikojen mestarillisimmat pitkänmatkan lentäjät, Nyctosaurus-suvun siipisaurit, joista yksi kohottautuu tässä tarkistamaan, ettei näköpiirissä ole pesärosvoja, ennen kuin ryhtyy munintapuuhiin.

Viikon aikamatka: romanialainen lohikäärme

Evoluutio tekee saarilla outoja asioita. Niillä voi tavata jättiläiskokoisia kilpikonnia, epätavallisen pieniä norsuja, suunnattomia skinkkejä ja muita kummajaisia. Saarilla isot eläimet usein kutistuvat ja pienet kasvavat saarisäännön mukaisesti. Lisäksi saarieläimet omaksuvat kummallisia elintapoja mannersukulaisiinsa verrattuna.

Nykysaaret voivat olla outoja, mutta eivätpä ne kaukaisessa menneisyydessäkään sen tavanomaisempia olleet.

Viikon aikamatka: gorillahevonen

Kuvan otus kulkee tieteellisellä nimellä Anisodon grande. Sen voisi sanoa näyttävän gorillan ja hevosen risteymältä, eikä tällaisen arvauksen esittäjä olisi pahastikaan väärässä. Chalicotheerit olivat kavioeläimiä, mutta ne liikkuivat rystykävellen kuin gorilla.

Chalicotheerien pitkissä etujaloissa oli kavioiden sijaan pitkät kynnet, joiden avulla ne vetivät puiden oksia suuhunsa. Niillä oli tukeva takamus, sillä ne oletettavasti istuivat maassa ruokaillessaan. Hampaiden kulumajälkien perusteella ne näyttävät syöneen lehtien ja versojen lisäksi jotain kovempaa, ehkä kokonaisia oksia tai kaarnaa, tai kovia siemeniä ja pähkinöitä. Ehkä kynnet kelpasivat myös puolustautumiseen, sillä muuten hitaan, pulskan eläimen luulisi olleen helppo saalis.

Mitä chalicotheerit ikinä tekivätkään, ne selvästi tekivät sen oikein. Ne levittäytyivät kolmelle mantereelle – Pohjois-Amerikkaan, Euraasiaan ja Afrikkaan – ja elivät kymmeniä miljoonia vuosia, varhaiseoseenikaudelta pleistoseenikauden alkuun saakka. Kaikkien mielestä ne eivät ole ehkä kadonneet vieläkään. Itse antropologi Louis Leakeyn on väitetty ehdottaneen, että Itä-Afrikan tarunhohtoinen nandikarhu olisi nykyaikaan sinnitellyt chalicotheeri. Nandikarhun väitetty ihmisaivoista koostuva ruokavalio tosin herättää epäilyksiä.

”Chalicotheerit” on kieltämättä aika kömpelö sana. Mitähän nämä eläimet voisivat olla suomeksi? Jos on olemassa virtahepo, joka ei ole hevonen, voisiko olla myös, hmm, vaikka rystyhepo? Tai laiskiaishepo? Eivät chalicotheeritkaan hevosia ole, mutta sentään läheisempää sukua hevosille kuin virtahevot.

Viikon aikamatka: Burman parrakas kuningas

Nykymatelijat ovat yleensä nisäkkäisiin verrattuna pieniä. Ekosysteeminsä suuriin kasvinsyöjiin tai suurpetoihin kuuluvia liskoja elää lähinnä saarilla, joille maanisäkkäät eivät ole päässeet, sellaisilla kuin Komodo tai Galapagossaaret.

Eoseenikaudella asiat olivat kuitenkin toisin. Vasta viime vuonna julkaistu Barbaturex morrisoni -jättiläisagaman fossiili löydettiin Myanmarista. Kaakkois-Aasiassa on nykyäänkin melko helteistä, mutta Barbaturexin eläessä eoseenikaudella noin 40 miljoonaa vuotta sitten seutu on ollut varsinainen sauna. Keskilämpötilan on arvioitu olleen 2-5 astetta nykyistä korkeampi, eli alankosademetsissä 35 asteen tuntumassa.

Ehkä juuri lämmöllä oli näppinsä pelissä siinä, että enimmäkseen kasviksia syönyt Barbaturex pystyi kilpailemaan tasaväkisesti isojen nisäkkäiden kanssa. Sillä oli pituutta pari metriä ja painoa arviolta 25 kiloa. Ei kuulosta kovin suunnattomalta, mutta aikansa kasvinsyöjien joukossa se sijoittuu isompaan keskikokoon. Useimmat samoista kerrostumista löytyneet sorkkaeläimet olivat itse asiassa sitä pienempiä.

40 miljoonan vuoden takaisen Myanmarin luontoon kuului muun muassa nykyisten kääpiökauriiden (Tragulus) kaltaisia minisorkkaeläimiä, jollaisen olen kuvaan piirtänyt antamaan Barbaturexille mittakaavaa. Lajit olisivat voineet elää eräänlaisessa löyhässä mutualistisessa suhteessa, jossa tarkkasilmäinen ja -korvainen sorkkaeläin toimii liskon hälytysjärjestelmänä ja massiivinen lisko tuo puolestaan turvaa. Tällaisia yhteistyösopimuksethan ovat luonnossa varsin tavallisia. Barbaturexin lähimpiä eläviä sukulaisia ovat piikkihäntäagamat (Uromastyx), joita se lienee kokoaan lukuun ottamatta melko lailla muistuttanutkin.

Lajin tieteellinen kuvausartikkeli on vapaasti luettavissa Royal Societyn sivuilla. Populaarimmin otusta esitellään esimerkiksi Tetrapod Zoology -blogissa ja suomeksikin Tiedebasaarissa.

Mikähän Barbaturexin nimi voisi olla suomeksi? Parta-agama on harmi kyllä jo varattu eräälle tutulle terraarioeläimelle, mutta miten olisi suureen kokoon ja tieteelliseen nimeen viittaava keisariagama tai kuningasagama?

Viikon aikamatka: viikatekameleontti

Outojen eläinten tilalla alkaa tänä vuonna uusi pikkuartikkelisarja nimeltä Viikon aikamatka, jossa esitellään kummallisia ja kiehtovia esihistoriallisia eläimiä. Joka paikassa esiintyvien tähtien sijaan haluan keskittyä niihin, jotka ansaitsisivat olla paremmin tunnettuja. Tyrannosaurusta ei siis tule tässä sarjassa näkymään, muita dinosauruksia kylläkin.

Aikamatkat alkavat vajaan puolen metrin mittaisesta eläimestä nimeltä Drepanosaurus, kirjaimellisesti ”viikatelisko”, joka eli triaskaudella reilut 200 miljoonaa vuotta sitten nykyisessä Italiassa.