Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset sarvinaamat

yinlong_dowsi_dinosaurus_välimuoto_maija_karala
Koirankokoinen Yinlong eli Kiinassa jurakauden lopulla.

Norsunkokoinen Triceratops kolmine sarvineen kuvataan yleensä taistelemassa henkensä edestä Tyrannosauruksen kanssa. Ne elivätkin samoissa maisemissa: Pohjois-Amerikassa aivan dinosaurusten ajan auringonlaskussa. Triceratops on kuuluisin, muttei ainoa. Liitukauden viimeisinä vuosimiljoonina Pohjois-Amerikassa eli kokonainen sarja samaan Ceratopsidae-heimoon kuuluneita dinosauruksia, joilla oli toinen toistaan mielikuvituksellisempia sarvi- ja luuharjakoristuksia.

Suuret dinosaurukset eivät kuitenkaan tulleet tyhjästä. Niilläkin on omat välimuotofossiilinsa, jotka kertovat suurten, koristeellisten eläinten kehittyneen varhaisemmista, pienemmistä ja vaatimattomammista. Kuvan Yinlong on alkukantaisin, muttei suinkaan ainoa välimuotofossiili eli löytynyt linkki. Jatka lukemista ”Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset sarvinaamat”

Kun norsut kutistuvat

palaeoloxodon falconeri
Aikuinen urosnorsu Palaeoloxodon falconeri ja Cygnus falconeri -joutsen.

Kirjoitin saarten kiehtovista kääpiönorsuista ensi kertaa vuonna 2010. Tämä artikkeli on uudella tiedolla ja uusilla kuvilla höystetty versio tuosta jo reilun viiden vuoden (oho! Rientääpä aika) takaisesta tekstistä.

Viimeisten 65 miljoonan vuoden aikana nisäkkäistä on kehittynyt aivan ällistyttäviä muotoja sarvekkaista jyrsijöistä jättiläismäisiin lihaa syöviin sorkkaeläimiin ja sarvipuoliin hanka-antilooppeihin, mutta yleistajuista tietoa niistä on usein hankalaa löytää. Eksoottisimpiin kuuluvat kääpiönorsut, jotka ansaitsevat lähemmän esittelyn jo silkan sympaattisuutensa vuoksi – puhumattakaan siitä, millaisen lemmikkieläimen ihmiskunta on niissä menettänyt. Jatka lukemista ”Kun norsut kutistuvat”

Luolakarhun todellinen klaani

luolakarhu_ursus_spelaeus_planeetanihmeet
Luolakarhu Juravuorten kesässä.

Jääkauden eläimissä vilahtelee tiuhaan sana luola: on luolaleijonaa, luolahyeenaa ja luolamiestä. Useimmat näistä otuksista eivät olleet erityisen kiinnostuneita luolista, vaikka toki käyttivät suojaa, kun sellainen kohdalle osui. Luoliin joutuneilla luilla oli kuitenkin hyvät mahdollisuudet säilyä nykypäivään, joten sieltä niitä yleensä löydetään.

Yksi on poikkeus. Eurooppalaisen luolakarhun nimessä ”luola” on hyvästä syystä. Luolakarhu oli vaikuttava jääkauden otus, joka koossa kilpaili suurimpien elävien karhujen kanssa, mutta maineensa veroinen suurpeto se ei ehkä ollut. Luulöydöt antavat kuvan pikemminkin kaltoinkohdellusta nalle-ressukasta. Jatka lukemista ”Luolakarhun todellinen klaani”

Eem, eli miltä Euroopassa pitäisi näyttää?

eem-interglasiaalin hirvieläimet pieni
Eem-lämpökauden hirvieläimiä Keski-Euroopasta: kuusipeura (täpläkauris), saksanhirvi (isokauris), hirvi, Megaloceros ja metsäkauris.

Jääkaudet ja niiden väliset lämpimät jaksot eli interglasiaalit ovat vuorotelleet parin viime vuosimiljoonan aikana ainakin kymmenkunta kertaa. Ne ovat myllänneet etenkin pohjoisten mannerten luonnon hyvin toisennäköiseksi kuin se muuten olisi.

Mutta muukin kuin sää on muuttunut. Viime jääkaudella – joka oli nimeltään Veiksel – suuret eläimet vaelsivat Euroopan mailla ja mannuilla. Niihin kuuluivat villamammutit ja villasarvikuonot, myskihärät ja muut arktisten olojen eläimet. Kun jääkausi loppui, mammutin fauna vetäytyi koilliseen kohti Siperiaa. Arktiset lajit eivät enää pärjänneet Euroopan leviävissä metsissä ja soistuvissa maisemissa.

Samoin kävi edellisilläkin lämpökausilla. Tarkoittaako se sitten, ettei Euroopassa lämpiminä aikoina ollut mitään suuria ja jännittäviä eläimiä? No ei varmasti tarkoita, kertovat Eem-kauden fossiilit. Jatka lukemista ”Eem, eli miltä Euroopassa pitäisi näyttää?”

Tarinoita tervahaudoista

La_Brea_Tar_Pits
La Brean jääkausiajan eläimiä. Charles R. Knightin maalaus vuodelta 1921.

Yhdeksän tuhatta vuotta sitten nuori nainen ja hänen koiransa upotettiin tervaiseen hautaan siellä, missä nyt kohoavat Los Angelesin pilvenpiirtäjät.

Rancho La Brean tervahaudat Los Angelesissa ovat oikeastaan asfalttijärviä eli luonnollisia maaöljyn lähteitä. Nainen, joka kuoli pari-kolmikymppisenä tai ehkä vähän nuorempana, ja kettuterrierin kokoinen koira haudattiin sinne hautajaismenojen saattelemina.

Millainen mahtoi olla La Brean naisen tarina? Tervahaudat ovat 40 000 vuoden olemassaolonsa aikana vaatineet miljoonien eläinten hengen. Nyt niistä kaivetut tummiksi värjäytyneet luut kertovat kiehtovia tarinoita Pohjois-Amerikan jääkaudelta ennen ja jälkeen La Brean naisen ja hänen kansansa saapumisen. Jatka lukemista ”Tarinoita tervahaudoista”

Viikon vikatikki: sammakoiden maailmanloppu

1024px-Bufo_periglenes2
Luonnossa kuvattu kultakonna, U.S. Fish and Wildlife Services.

Vain nelisen senttiä pitkä kultakonna (Incilius periglenes) oli pienuudestaan ja koreasta väristään huolimatta täysiverinen konna, kohtuullisen läheistä sukua omalle rupikonnallemme. Se eli pienellä alueella Costa Rican pilvimetsissä, Monteverden turistikylästä pohjoiseen.

Koska Costa Rican monimuotoinen ja hyvin suojeltu luonto kuhisee melkein yhtä paljon tutkijoita kuin eläimiäkin, kultakonnan elinpaikat tunnettiin hyvin ja sen kantaa seurattiin vuosittain. Vuonna 1987 konnia nähtiin kutupuuhissa sama määrä kuin aina ennenkin: noin 1500. Seuraavana vuonna niitä löydettiin kymmenen tai yksitoista. Seuraavana enää yksi. Sen jälkeen kukaan ei ole enää löytänyt ainuttakaan kultakonnaa, vaikka etsitty sitä totisesti on.

Eikä kultakonna ollut ainoa. Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: sammakoiden maailmanloppu”

Viikon vikatikki: kahden riikintaalerin lintu

Corvus_corax_varius_morpha_leucophaeus
Kuvitus 1850-luvulta, Niels Kjærbølling.

Färsaaret ovat Tanskalle kuuluva pikku saarirykelmä keskellä Pohjois-Atlantin ulappaa. Ilmasto on lähes arktinen, vaikka saaret sijaitsevat suunnilleen samalla korkeudella kuin Jyväskylä. Sää on ympäri vuoden sateinen ja tuulinen, puita ei kasva, eikä maaeläimiä ole kuin muutama ihmisen tuoma laji. Färsaaret pääsevät uutisiin ainoastaan, kun niiden vuosittainen kiistanalainen valaanpyynti alkaa.

Ei uskoisi, että näillä saarilla on mitään kovin ainutlaatuista. Mutta niillä, kuten muillakin maailman eristyneillä kolkilla, on omat kummallisuutensa. Vielä kuutisenkymmentä vuotta sitten Färsaarilla elivät maailman ainoat kirjavat korpit. Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: kahden riikintaalerin lintu”

Viikon vikatikki: kuollut kuin drontti

800px-Saftleven_dodo
Elävästä mallista maalattu dodon pää, Cornelis Saftleven, 1638.

Drontti, tai dodo (Raphus cucullatus) lienee ihmisen sukupuuttoon ajamista eläimistä kaikkein kuuluisin. Se katosi kotisaareltaan Mauritiukselta alle sadassa vuodessa sen jälkeen, kun hollantilaiset merimiehet sen sieltä tapasivat. Sittemmin dodo on noussut sukupuuton symboliksi etenkin niille ihmisille, jotka yrittävät estää muita eläimiä kulkemasta samaa yksisuuntaista tietä. Siitä on tullut niin suomalaisen ympäristöjärjestön kuin uhanalaisia eläimiä pelastavan Durrellin säätiönkin tunnus.

Mutta kuinka dodosta oikein tuli niin kuollut, että se edustaa kaikkia muitakin kuolleita tai uhan alla olevia lajeja? Kuten on käynyt jo surullisen tutuksi, tarinaan liittyvät eurooppalaiset merenkulkijat ja ruokareseptit. Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: kuollut kuin drontti”

Viikon vikatikki: hiljaa kadonnut sorsa

1024px-RhodonessaGronvold
Ruusupääsorsapari, Henrik Grönvold, 1907.

Kuluvan vuoden toukokuussa Kazakstanissa kuoli muutaman viikon aikana käsittämättömät 120 000 saiga-antilooppia. Lopullinen selvitys tuhon syystä on vielä kesken, mutta vaikuttaa siltä, ettei ihmisellä ollut tapaukseen osaa eikä arpaa. Saigoihin nyt vain kertakaikkiaan aika-ajoin iskee tuhoisa pasteurelloosiepidemia.

Noin puolet maailman saigoista jäi kuitenkin eloon, ja kanta ponnistanee pian takaisin. Jos elettäisiin parin vuosikymmenen takaista aikaa, jolloin Neuvostoliiton hajotessa holtittomaksi yltynyt metsästys oli lähestulkoon hävittänyt saigat, olisi tällaisen epidemian osuminen samaan aikaan saattanut olla kohtalokasta.

Ehkä jotain samanlaista sattui kauniille ruusupääsorsalle (Rhodonessa caryophyllacea) 1920-luvun paikkeilla. Sorsaa metsästettiin, muttei ylettömästi, ja sen elinalueita hävitettiin, muttei ylettömästi. Äkkiä se vain oli poissa.

Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: hiljaa kadonnut sorsa”

Viikon vikatikki: maakrokotiilin viimeinen loikka

mekosuchus_inexpectus_pieni_maija_karala_uusi_kaledonia_krokotiili

Uusi-Kaledonia on yksi lukuisista saarista ja saaristoista, joille tarunhohtoinen Lapita-kansa rantautui Tyynenmeren valloituksellaan. Joka saarelta he löysivät uuden valmiiksi katetun ruokapöydän täynnä pulskia paikallisia eläimiä, jotka eivät osanneet pelätä ihmistä.

Uudessa- Kaledoniassa ruokapöytä oli harvinaisen outo jopa Tyynenmeren mittapuulla. Siellä elävät maailman suurin gekko, skinkki ja kyyhky sekä töyhtöpäinen kagu, joka kummasta ulkonäöstään huolimatta lienee kurkilintu. Lapitojen saapuessa heitä tervehti myös 30-kiloinen kekopesiä rakentanut Sylviornis, joka näyttäisi olevan kanalintujen etäinen serkku. Oli siellä myös suuri, sarvekas maakilpikonna Meiolania, josta kirjoitin jo aiemmin, ja hännän huippuna vain parimetrinen maakrokotiili, jolle eurooppalaiset tutkijat vuosisatoja myöhemmin antoivat nimen Mekosuchus inexpectatus. Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: maakrokotiilin viimeinen loikka”