Kymmenen uutta lajia

anolis dracula a b c
Anolis dracula (vasemmalla koiras, oikealla naaras). Kuva: Yánez-Muñoz ym. 2018 / ZooKeys. CC 4.0-lisenssi.

Näihin aikoihin on kai tapana luoda jonkinlainen katsaus kuluneeseen vuoteen. Aiempina vuosina olen kirjoittanut esimerkiksi uusista fossiililöydöistä ja blogin vuodesta, mutta otetaanpa tänä vuonna jotain muuta: kiehtovimpia tieteelle uusia lajeja.

Ilmastokriisistä, sukupuutoista ja koralliriuttojen tuhosta kertovien uutisten keskellä voi helposti tuntua siltä, ettei maailmassa ole enää mitään, mitä emme olisi käyneet pilaamassa. Kuitenkin uusia, toinen toistaan erikoisempia eliölajeja löytyy jatkuvasti ympäri maailmaa. Osa elää piilossa syrjäseuduilla, luolissa, pilvimetsissä tai Jäämeren kylmissä syvyyksissä. Toiset taas ovat piileskelleet aivan nenän alla.

Tässä kymmenen vähemmälle huomiolle jäänyttä suosikkiani kuluneelta vuodelta. Jatka lukemista ”Kymmenen uutta lajia”

Mainokset

Eläinten värit, osa 5: ajatuksen voimalla

34203697175_423855c55f_k
Pantterikameleontti (Furcifer pardalis) luonnossa Madagaskarilla. Matelijoiden, kalojen ja sammakkoeläinten joukossa on maastoutumisen mestareita, psykedeelisen räikeitä lajeja ja kaikkea siltä väliltä. Kuva: Paul Williams / Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo kantajansa ekologisesta lokerosta ja jopa pariutumistavoista. Värillä on toinenkin tarina, fysiologinen. Tämä juttusarja kysyy, kuinka itse värit syntyvät. Miksi iguaanit ovat vihreitä, mutta oravat eivät? Miten kameleontti vaihtaa väriä mielialan mukaan, ja mitä ihmettä on fluoresenssi?

Edellisissä osissa kävimme läpi lintujen höyhenten sateenkaaren sekä nisäkkäiden hiirenharmaan maailman. Tällä kertaa mennään vielä oudompiin otuksiin – matelijoihin, sammakkoeläimiin ja kaloihin, jotka pystyvät hallitsemaan ihonsa väriä mielensä voimalla. Jatka lukemista ”Eläinten värit, osa 5: ajatuksen voimalla”

Viikon pieni ihme: muodonmuuttajia katuojassa

sammakon_nuijapäät_maija_karala
Ihmeellistä, kun sitä ajattelee.

Loppukesällä ojissa, lammissa ja rehevissä järvenlahdissa tapahtui taianomainen muodonmuutos. Sammakoiden ja konnien nuijapäät jättivät vesielämän ja kiipesivät maalle aikuisen pienoismalleina.

Akvaattinen, jalaton, kiduksilla hengittävä kasvinsyöjä muuttuu vain päivissä kuivalla maalla hyppiväksi saalistajaksi, jolla on suussaan terävät pikku hampaat. Sammakot ovat niin tuttuja, että harvoin tulee edes ajatelleeksi, kuinka ihmeellistä se on.

Lyhyempi versio tästä artikkelista julkaistiin alun perin Uudenkaupungin Sanomien luontopalstalla 27.7.2017. Jatka lukemista ”Viikon pieni ihme: muodonmuuttajia katuojassa”

Viikon vikatikki: sammakoiden maailmanloppu

1024px-Bufo_periglenes2
Luonnossa kuvattu kultakonna, U.S. Fish and Wildlife Services.

Vain nelisen senttiä pitkä kultakonna (Incilius periglenes) oli pienuudestaan ja koreasta väristään huolimatta täysiverinen konna, kohtuullisen läheistä sukua omalle rupikonnallemme. Se eli pienellä alueella Costa Rican pilvimetsissä, Monteverden turistikylästä pohjoiseen.

Koska Costa Rican monimuotoinen ja hyvin suojeltu luonto kuhisee melkein yhtä paljon tutkijoita kuin eläimiäkin, kultakonnan elinpaikat tunnettiin hyvin ja sen kantaa seurattiin vuosittain. Vuonna 1987 konnia nähtiin kutupuuhissa sama määrä kuin aina ennenkin: noin 1500. Seuraavana vuonna niitä löydettiin kymmenen tai yksitoista. Seuraavana enää yksi. Sen jälkeen kukaan ei ole enää löytänyt ainuttakaan kultakonnaa, vaikka etsitty sitä totisesti on.

Eikä kultakonna ollut ainoa. Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: sammakoiden maailmanloppu”

Mitä mieltä tsikusta ja manterista?

podarcis_cretensisAiemmin kirjoittamani artikkeli eliöiden suomenkielisistä nimistä herätti melkoisesti keskustelua, eikä ihme, ovathan suomenkieliset nimet ajankohtainen ja ilmeisen suuria tunteita herättävä aihe. Helsingin Sanomatkin julkaisi äskettäin kokonaisen juttukokoelman nimistötoimikuntien toiminnasta.

Minäkin päätin nyt palata aiheeseen, kun ehdin tutustua tarkemmin matelijoiden ja sammakkoeläinten nimistötoimikunnan hiljattain julkaisemaan Euroopan herppien uuteen nimistöön. Tunteeni sitä kohtaan ovat ristiriitaiset, mutta väittäisin sen olevan paljon onnistuneempi kuin nisäkkäiden nimistö (kuvan otus on muuten saanut nimekseen kreetanmuurisisilisko, Podarcis cretensis).

Sitä ennen tehdään vielä pieni uusintavisiitti nisäkkäiden maailmaan. Jatka lukemista ”Mitä mieltä tsikusta ja manterista?”

”Mikä tämä on suomeksi?”

guira2_pieniTämän tästä joku kysyy minulta, mikä tämän tai tuon eläimen tai kasvin suomenkielinen nimi on. Vähintään yhtä usein höyryän itsekseni siitä, että jonkin lehden uutistoimittaja tai peräti kirjan kääntäjä ei ole löytänyt oikeaa nimeä sille otukselle, josta puhuu, ja on joko kääntänyt englanninkielisen nimen sanatarkasti tai keksinyt itse aivan uuden.

Eilen gueretsojen suomenkielisiä nimiä pyynnöstä etsiessäni mieleeni juolahti idea. Voisin koota tietämäni eliöiden suomenkielisten nimien kokoelmat yhteen blogiartikkeliin. Tuumasta toimeen, ja tässä on tulos. Ehkä tästä linkkien ja kirjannimien valikoimasta on muille hupia, hyötyä tai mieluiten molempia. Jatka lukemista ””Mikä tämä on suomeksi?””

Viikon outo eläin: ulkoiset kidukset

ulkokidukset niilinhauki keuhkokala pyrstösammakko vesilisko maija karala

Hyvin nuoret kalat ovat oikeastaan toukkia samalla tavalla kuin nuoret sammakotkin. Ne käyvät läpi muodonmuutoksen, joka joillakin kaloilla on varsin vaatimaton, mutta joillakin niin uskomaton, että toukkia ja aikuisia kaloja luultiin kauan täysin eri lajeiksi.

Yksi muinainen muodonmuutos on ulkoisten kidusten vaihtuminen keuhkoihin. Keuhkot ovat ehkä vielä uimarakkoakin vanhempi keksintö, sillä nykyään keuhkoja tavataan meidän maaeläinten lisäksi myös luukalojen sukupuun vanhimmista haaroista: serkuiltamme keuhkokaloilta, ja muille luukaloille läheisempää sukua olevilta niilinhauilta.

Niilinhaukien ja keuhkokalojen keuhkot eivät ole kuitenkaan käyttövalmiit heti syntyessä, eivätkä näiden kalojen heikosti kehittyneet kidukset yksin riitä hengitykseen. Toukilla on hengitystä helpottamassa ulkoiset kidukset, sulkamaiset ulokkeet pään molemmin puolin. Niilinhaukien toukilla ulkokiduksia on vain yksi suuri pari, kun taas keuhkokalojen toukkia koristaa kokonaista kolme paria.

Hauskaa kyllä, aivan samanlaiset ulkoiset kidukset on myös pyrstösammakoiden, kuten vesiliskojen ja salamanterien toukilla. Myös sammakontoukilla on aluksi ulkoiset kidukset, vaikka ne vaihtuvatkin jo toukkavaiheessa sisäisiin.