Huolettomat möhkäkalat, lempeät hämähäkit ja muita eläinkunnan äitejä

Maidon ansiosta emon ja poikasen suhde on monien nisäkäslajien sosiaalisen elämän perusta. Kuva: Randi Deuro / Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Tiesitkö, että kuplahylkeen maito on rasvaisempaa kuin kuohukerma, möhkäkala tuottaa elinaikanaan miljardeja jälkeläisiä, ja eläinkunnan uhrautuvimmat äidit ovat hämähäkkejä?

Äitienpäivän kunniaksi on hyvä tehdä katsaus erilaisiin tapoihin, joilla eläinkunnan äidit huolehtivat – tai ovat huolehtimatta – jälkeläisistään. Sekä uhrautuvia huolenpitäjiä että piittaamattomia pintaliitäjiä löytyy yllättäviltä eläinkunnan sukupuun oksilta.

Viikon luontoääni: koala karjuu kuin leijona

Yleisesti ottaen eläinten äänet ovat sitä matalampia, mitä kookkaampia ovat ääntelijät. Se ei yllätä ketään: hiiret eivät karjahtele eivätkä norsut piipitä.

Tämä käänteinen suhde koon ja äänentaajuuden (ja -korkeuden) välillä on eläinkommunikaation tutkimuksen peruskivi. Se on esimerkiksi syy, miksi monet eläimet ääntelevät osana kosiomenojaan. Äänen taajuus sisältää rehellistä tietoa ääntelijän koosta ja sitä kautta kelvollisuudesta parittelukumppaniksi – olipa ääntelijä sitten sammakko, alligaattori, leijona tai apina. Esimerkiksi tämä tutkimus osoitti, että sääntö pätee laajaan otokseen kädellis- ja petoeläinlajeja.

Mutta koalaan se ei päde.

Viikon pieni ihme: olemme kaikki raidallisia

Blaschkon linjoja kuvitteellisen henkilön selässä. Raidat ovat tavallisesti näkymättömiä, mutta esimerkiksi ihosairaus voi muuttaa ne näkyviksi.

Erilaiset perinnölliset sairaudet ja kehityshäiriöt voivat olla tuskallisia, hengenvaarallisia tai lievimmillään kosmeettisia harmeja. Silti ne ovat biologin silmissä myös mielenkiintoisia. Se, millä tavoin asiat voivat mennä vikaan, avaa kiehtovia ikkunoita alkionkehitykseen ja yhteisiin sukujuuriin muiden eläinten kanssa.

Hyvä esimerkki ovat ihmisen näkymättömät raidat, jotka tuleva esiin vasta, kun jokin menee pieleen. Niitä on kahta sorttia: löytäjänsä mukaan nimetty Blaschkon linjoja, ja maitojuosteita, jotka ovat saaneet nimensä siitä, että niiden kohdalta erittyy maitoa. Toisen jäljet johtavat varhaisiin nisäkkäisiin, toisen aina alkumeren kaloihin saakka.

Eläinten värit, osa 1: harmaita hiirulaisia

Mandrilli lienee nisäkkäistä vähiten harmaa. Kuva: Pixabay.

Eläinten väritys kiehtoo minua aivan erityisesti. Aivan viime viikkoina olen työajalla kehitellyt uskottavia värityksiä esihistoriallisille eläimille ja vapaa-ajalla puuhaillut eläinten värien parissa muuten vain.

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo paljon kantajansa elintavoista, ekologiasta, jopa pariutumistavoista. Värillä on toinenkin tarina, fysiologinen. Kuinka itse värit syntyvät, ja mikä asettaa niille rajat? Miksi ei ole olemassa vihreitä oravia tai violetteja hevosia? Miksi kameleontti vaihtaa väriä mielialan mukaan, mutta talitiainen ei?

Tämä juttusarja paneutuu näihin kysymyksiin. Aloitetaan tutuimmista otuksista, nisäkkäistä.

Valaiden oudot serkut: terminaattorisikoja ja hevosenkokoisia hukkia

Entelodontteihin kuulunut Archaeotherium oli epäilemättä vaikuttava eläin.

Vuosituhannen taitteessa uudet fossiililöydöt ja dna-sukupuut paljastivat nisäkkäiden sukupuusta yllätyksen. Valaat eivät olekaan etäisiä serkkuja kaikille muille nisäkkäille, vaan vain yksi oksa sorkkaeläinten laajassa suvussa – vaikka sorkat puuttuvatkin. Niiden lähimpiä eläviä sukulaisia ovat kaikista maailman eläimistä virtahevot.

Uudemmissa sukupuissa valaiden ja virtahepojen ryhmä (jonka nimi on muuten Whippomorpha) on päässyt viehättävään seuraan. Niiden muinaisia sukulaisia näyttävät olleen terminaattorisioiksikin nimitetyt entelodontit ja mahtava Andrewsarchus, jota kerran pidettiin kaikkien aikojen suurimpana kuivan maan nisäkäspetona.

Etelä-Amerikan ihmeiden eläintarha

Macrauchenia ja poikanen. Kuva: Kobrina Olga / Wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Etelä-Amerikan eläimistä tulee ensimmäisten joukossa mieleen ehkä laama, tapiiri tai jaguaari. Tosiasiassa ne ovat kaikki tulokkaita, joiden alkuperällä on sangen vähän tekemistä niiden nykyisen kotimantereen kanssa.

Etelä-Amerikka oli yli 60 miljoonaa vuotta eristynyt saarimanner, jossa evoluutiolla oli aivan oma, omituinen suuntansa. Oli hirmulintuja, sapelipussikissoja ja otuksia, joita on vaikea verrata mihinkään muuhun. Kaksi salamyhkäistä nisäkäsryhmää – nimeltään Litopterna ja Notoungulata – ovat äskettäin molekyylitutkimusten ansiosta paljastuneet hevosten etäisiksi serkuiksi.

Fossiilijahdissa Englannissa, osa 3

Osa 1, osa 2.

Kahdessa edellisessä osassa matkasimme pitkin Englannin (ja vähän Walesinkin) maaseutua keräämässä fossiileja. Löydöt olivat peräisin triaskaudelta oligoseenikaudelle ulottuvalta parinsadan miljoonan vuoden ajanjaksolta, jolloin Englannin ilmasto oli lämpöinen ja havupuiden katveessa kulkivat enemmän tai vähemmän oudot krokotiilieläimet.

Tässä viimeisessä osassa hyppäämme ajassa eteenpäin vielä reilut parikymmentä miljoonaa vuotta, aina jääkausiajan kylmille aroille. Menemme kyläilemään jääkautisten ihmisten, mammutinmetsästäjien ja kannibaalien, koteihin. Matkaan mahtui kaksi yleisölle avointa luolaa: Devonissa sijaitseva Kent’s Cavern ja Gough’s Cave Somersetissa. Suosittelen molempia lämpimästi!

Viikon pieni ihme: kesyrotan epätodennäköiset juuret

Kesyrotta on rakastettava karvaturri, jonka ihailijoita on ympäri maailman. Rotta on domestikoitu niin täydellisesti, että se muistuttaa enemmän pienoiskokoista koiraa kuin villieläintä. Miten ihmeessä pienestä metsien jyrsijästä tuli ensin vihattu tuhoeläin ja sitten hemmoteltu lemmikki?

Siihen tarinaan liittyvät viljan viljely, väärintuomitut norjalaiset, eräs eksentrinen vanhapiika sekä itseään kuninkaalliseksi rotanpyytäjäksi väittänyt herra nimeltä Jack Black.

Viikon pieni ihme: miksi koirantassut tuoksuvat popcornilta?

Kuva: Pixabay.

Moni koiranomistaja on huomannut, että lemmikin tassujen anturat tuoksuvat popcornilta, nachoilta tai joltain muulta suolaiselta herkulta – siis ainakin silloin, kun niillä ei ole äskettäin tallusteltu koirankakassa.

Harmi kyllä tiedeyhteisö on toistaiseksi jättänyt tämän merkittävän ilmiön tutkimatta, mutta saatavilla on sentään valistuneita arvauksia tuoksun lähteestä. Se liittyy, no, jalkahikeen.

Beisan, saigan ja gaurin neljä vuosikymmentä

Maailmassa on yhä bantengeja. Kuva: Rochmad Setyadi / Wikipedia.

Jokin aika sitten nappasin lähikirjaston vaihtohyllystä aarteen. Se oli Maailman Luonnon Säätiön (WWF) julkaisema Suojelumme kohteet: maailman luonnon vuosikirja 1977. Odottelin sormet syyhyten, kunnes vuosi vaihtui ja kirjalle kertyi ikää pyöreät 40 vuotta. Nyt pääsin vertaamaan uhanalaisten eläinten silloista tilannetta nykyhetkeen.

Vaikuttaako maailman luonnon tila nyt enemmän vai vähemmän toivottomalta? Ovatko WWF:n ponnistukset uhanalaisten lajien pelastamiseksi onnistuneet? Täytyy myöntää, että yllätyin positiivisesti. Maailmassa on vielä villinautoja ja paljon muutakin, minkä selviämistä 70-luvun luonnonsuojelijat pitivät epätodennäköisenä.