Kuka olet ja mitä haluaisit lukea?

Mainiota Not Exactly Rocket Science -blogia kirjoittavalla Ed Yongilla on tapana kysyä vuosittain lukijoiltaan, keitä he ovat ja miksi blogia lukevat. Olen itsekin kopioinut idean, mutta vuodet tuntuvat liukuvan ohi liian nopsaan, ja huomaan aina lipsuvani aikataulusta. Viimeksi kyselin teiltä näitä keväällä 2013, kun blogi oli juuri saanut 100 000. kävijänsä.

Tiedän, että teitä on nyt enemmän kuin vajaat kaksi vuotta sitten. Enemmän kuin koskaan blogin viisivuotisen historian aikana, jos totta puhutaan. Viiden vuoden aikana olen kasvanut innokkaasta biologianopiskelijasta valmistuneeksi maisteriksi ja aloittelevasta kirjoittajasta ammattilaiseksi. Hurjaa. Haluaisin ajatella, että myös Planeetanihmeet on kasvanut, kypsynyt ja ansainnut jonkinlaisen aseman suomalaisten tiedeblogien joukossa. Kävijöiden kokonaismäärä on nyt kahdensadan tuhannen paremmalla puolella ja Facebook-sivullakin on tykkääjiä tätä kirjoittaessa jo 563.

Tiedän, että olette siellä, vaikka kommentoijat ovatkin täällä blogin puolella vähentyneet sitä mukaa, kun Facebook-sivusta on tullut aktiivisempi. Ei se toki minua haittaa – pääasia, että kommentoitte! Risut ja ruusut, tarkennukset ja lisäykset, mielipiteet ja kokemukset ovat kaikki yhtä tervetulleita.

Nyt haastankin kaikki kommentoimaan. Kysymyksiä on kaksi:

1. Kerro jotain itsestäsi. Mikä on taustasi – oletko utelias maallikko vai biologi, akvaarioharrastaja tai lintubongari, lukiolainen tai tutkija? Pidätkö itse blogia? Myös kaksi vuotta sitten vastanneet voivat vastata uudelleen.

2. Minkä haluaisit seuraavaksi pikkuartikkelisarjaksi? Kirjoitin viime vuonna Viikon aikamatkoja ja edellisvuonna Viikon outoja eläimiä. Tälle vuodelle keksin kolme vaihtoehtoa, mutten ole osannut päättää niiden väliltä. Siispä kysyn, mikä teitä lukijoita eniten kiinnostaa:

a) Viikon luontoääni

Radio Suomen ohjelmaa mukaillen videolinkkejä eläimistä, jotka pitävät todella outoa, koomista tai erityisen mielenkiintoista ääntä. Mukana on tietenkin lyhyt artikkeli.

b) Viikon puuttuva linkki

Moni biologikin on siinä käsityksessä, ettei fossiiliaineiston ”puuttuvia linkkejä” tunneta juuri muita kuin alkulintu Archaeopteryx. Koska välimuotofossiileja tosiasiassa on maailman museoissa tonnikaupalla, ei varmaan olisi pahitteeksi kertoa niistä.

c) Viikon vikatikki

Tässä sarjassa esitellään äskettäin sukupuuttoon kuolleita lajeja ja niitä ihmiskunnan onnettomia, hölmöjä ja itsekkäitä töppäyksiä, jotka kunkin katoamiseen johtivat. ”Hupsista, nekö loppuivat jo?” tai jotakin vastaavaa on epäilemättä lausuttu yhden jos toisenkin ajattelemattoman farssin päätteeksi.

Myös yleisemmät juttuideat ja aihe-ehdotukset ovat totta kai tervetulleita. Mitä aihetta Planeetanihmeissä sinusta käsitellään liian vähän? Mitä voisi parantaa?

Kiitos jo etukäteen!

Sisiliskojen valtakunnassa

Kun kerrankin pääsee ulkomaille, on reissusta parasta ottaa kaikki ilo irti blogeissakin. Madeiralla vietetyn joulun jäljiltä ehdin jo kirjoittaa saaren laakerimetsistä ja niiden kiehtovasta, vaikkakin yksipuolisesta linnustosta. Koska kasveista jäi vielä tärkeitä asioita sanomatta, kirjoitin kasviblogi Viidakkokirjeiden puolella lisää laakerimetsän olemuksesta. Englanninkielisessä Humming Dinosaur -blogissa jaoin kuvia saaren puutarhoista bongaamistani muinaiskasveista ja Jännän äärellä hämmennykseni monarkkiperhosista.

Suurin suosikkini on kuitenkin vielä esittelemättä. Ihastuin vilkkaisiin ja uteliaisiin madeiranmuurisisiliskoihin (Teira dugesii), joita vipelsi kaikkialla aurinkoisilla paikoilla. Tarkempi opiskelu paljasti, että otuksessa on paljonkin kiehtovaa. Se on ikivanha, yllättävän älykäs ja monin tavoin poikkeuksellinen lisko, joka ehti pitkään olla saarensa kiistämätön valtias.

Luonto palaa Eurooppaan, vai palaako?

Huomasin, että tällä viikolla kahdessa eri lehdessä on julkaistu kirjoittamani artikkelit, joiden johtopäätökset näyttävät äkkiseltään olevan räikeässä ristiriidassa keskenään.

Tammikuun Tiede-lehden villiinnyttämisjutussa sanotaan, että Euroopassa luonnon hävityksen huippu alkaa olla ohi, ja että villieläinten kannat ovat itse asiassa hitaassa kasvussa. Rewilding Europen teettämän raportin mukaan selkärankaisten (niiden, joista tietoa on) populaatiot ovat kasvaneet 1970-luvulta nykypäivään keskimäärin kuusi prosenttia palearktisella alueella. Se kattaa Euroopan lisäksi Aasian pohjoiset osat ja Pohjois-Afrikan.

Samaan aikaan torstainen luontopalstani Uudenkaupungin sanomissa kauhistelee, että Euroopassa on peräti 420 miljoonaa lintua vähemmän kuin vuonna 1980. Toinen luku viittaa varovaiseen toiveikkuuteen, toinen katastrofaaliseen romahdukseen. Miten nämä luvut voivat pitää paikkansa samaan aikaan, ja mitä Euroopassa sitten oikein on meneillään?

Tervetuloa Jännän äärelle

Nythän on niin, että olen perustanut jälleen uuden blogin, sillä eihän kolme sellaista vielä täyttänyt vapaa-aikaani riittävästi.

Ihan vapaaehtoisesti en sentään moiseen hulluuteen ryhtynyt. Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittajaopintoihin kuului yhden kurssin lopputehtävänä blogin perustaminen ja parin artikkelin kirjoittaminen. Olisin tietenkin voinut ”keksiä” vaikka Planeetanihmeet uudelleen, kirjoittaa hetken varjoblogiin ja sitten poistaa sen, mutta olisihan se ollut ikävä rimanalitus. Halusin kunnollisen blogin, jota jaksan (ja ehdin!) ylläpitääkin ainakin toistaiseksi.

Siitä syntyi Jännän äärellä. Se on Planeetanihmeitä kevyempi, artikkelit ovat lyhyempiä ja sisältö usein henkilökohtaisempaa. Tiukasti tieteen ja biologihörhöilyn maailmassa kuitenkin liikutaan. Blogin ensimmäiset artikkelit käsittelevät nisäkkäiden poskia ja erästä siperialaista panssarivaunua.

Tervetuloa lukemaan tätäkin blogia!

Luontoretkillä Karjalassa

Juhannus toi mukanaan perinteisen suomalaisen kolean sadesään, mutta myös hienoja luontohavaintoja minulle entuudestaan tyystin tuntemattomalla seudulla. Vietin keskikesää maan kaakkoiskolkalla aivan itärajan tuntumassa, tarkemmin sanoen Simpeleellä. Siellä Laatokkaa ympäröivä lehtometsävyöhyke kurkottaa Suomen puolelle ja antaa luonnolle varsin omalaatuisia piirteitä.

Siispä lukijoille jo tuttuun tapaan vuorossa on valokuvia ja satunnaisia mielenkiintoisia tiedonmurusia niiden ympäriltä. Kuvassa ilta-auringossa komeilee pikkulepinkäinen (Lanius collurio), varpuslintu joka luulee olevansa haukka. Korkealta tähystyspaikaltaan vain vähän varpusta isompi lepinkäinen käy jopa linnunpoikien ja hiirien kimppuun ja keihästää ne ruokavarastoksi sopiviin piikkipensaisiin.

Tunti kaupunkiluonnossa

Sain Villikatajalta Tunti luonnossa -haasteen, joka on itse asiassa Retkipaikan toukokuinen kuvakilpailu. Sen idea on viettää tunti luonnossa ja napsia kuvia näkemästään.

Koska luonnossa liikkuminen tutkitusti rentouttaa ja laskee verenpainetta, mikä sen parempi ajankohta kuin keskellä työpäivää? Tänään kirjoittaminen takkuili, selkää särki ja huomasin tuijottelevani haikeasti ulos auringonpaisteeseen. Niinpä pakkasin kameran reppuun, nappasin lähimarketista eväät ja lähdin katsomaan, minne jalat minua vievät. Tapasin muun muassa tämän ilmeisen äreällä tuulella olleen naarastelkän ja totesin, ettei minusta ole vieläkään salaperäisesti muotoutunut erähenkistä reippailijaa.

Vuohipoluilla

Kerroin jo vähän elokuisesta Kreetan matkastani luonnontieteellisen museon antia ihmettelemällä. Tällä kertaa siirrytään Kreetan länsiosan vuoria halkovaan Samarianrotkoon, jonka ympärillä on samanniminen kansallispuisto. Rotkon läpi kulkee 16 kilometrin mittainen patikkareitti, joka osoittautui erinomaisen kiehtovaksi. Olin tosin onnistuneesti kolhinut molemmat jalkani jo ennen rotkokävelyyn varattua päivää, joten matka oli jokseenkin kivulias. Jalkani ei ole vieläkään aivan ennallaan, mutta patikka oli ehdottomasti sen arvoinen. Maisemat olivat sanalla sanoen ällistyttävät, tapasin saaren kuuluisan villivuohen ja pääni yllä kaarteli sangen pahaenteisiä korppikotkia. Tässä teille lukijoille vähemmän tuskallinen kävelyretki läpi rotkon ja sen taustalla olevien tarinoiden.

Nahkasiipiä kerrakseen

Blogin sadannen tuhannen kävijän kunniaksi kyselin keväällä, keitä te lukijat mahdatte olla. Lupasin arpoa kommentoijista yhden ja piirtää tämän toiveiden mukaisen eläimen. Sen teinkin, ja voittajaksi arpoutunut nimimerkki Mustavaris pyysi eläimekseen korvayökön (Plecotus auritus). Tässä se nyt on, ja alkuperäinen on postitettu Mustavariksen iloksi.

Lepakot ovat kyllä häkellyttäviä eläimiä. Ne ovat periaatteessa läheistä sukua sille nisäkkäiden sukupuun haaralle, johon kuuluvat sorkka- ja kavioeläimet, petoeläimet ja muurahaiskävyt. Ei sitä ihan päälle päin arvaisi. Lepakot ovatkin tainneet lähteä omille teilleen silloin, kun kaikki nisäkkäät näyttivät jotakuinkin päästäisiltä. Molekyylikellot ajoittavat niiden eriytymisen liitukaudelle, jonnekin 75-90 vuosimiljoonan taakse.

Lepakot olivat kaikkien aikojen neljäs eläinryhmä, joka keksi lentotaidon. Muista kolmesta linnut ja hyönteiset ovat yhä elävien kirjoissa, kun taas siipisaurit ovat kadonneet. Ilmeisesti lentotaito ei ole evoluutiolle ihan helppo temppu, mutta kerran sen saavuttaneet eläimet menestyvät: viidennes kaikista nisäkäslajeista on pelkkiä lepakoita, eli yli 1200 tunnettua lajia. Koska lepakot ovat muihin nisäkkäisiin verrattuna huonosti tunnettuja, niitä on varmasti vielä aikamoinen kokoelma löytämättäkin. Muut lentäjät eivät jää ainakaan tappiolle: lintuja on kymmenisen tuhatta lajia, ja lentäviä hyönteisiä varovaisestikin arvioiden yli miljoona.

Toisin kuin lintujen tapauksesta, lepakoiden tiestä taivaalle ei ole olemassa minkäänlaisia välimuotofossiileja. Pienet, haurasluiset metsäneläimet vaativat aivan erityiset olosuhteet säilyäkseen fossiileina, eikä sellaisia kaivuupaikkoja ole ainakaan vielä löydetty oikealta ajalta. Vanhimmatkin tunnetut lepakkofossiilit ovat selvästi lepakoita: 52 miljoonaa vuotta vanhalla Onychonycteris -lepakolla oli siipiensä sormissa enemmän kynsiä, hieman lyhyemmät etujalat ja pidemmät takajalat, mutta siihenpä erot nykysiivekkäisiin oikeastaan jäävätkin. Arvellaan, että lepakot kehittyivät jostakin pikku hyönteissyöjästä, joka liisi puusta puuhun.

Korvayököstä itsestään mainitsemisen arvoista lienee ainakin sen, että sen korvanlehdet ovat kasvaneet otsalta yhteen. Levätessään se tunkee korvat kainaloihinsa suojaan, jolloin se näyttää vähintäänkin koomiselta. Sen mainitaan olevan mestarillinen lentäjä, joka voi pörrätä lähestulkoon paikoillaan tai kierrellä ilmassa puunrunkoja saalista etsien.

Tässä vielä pari varsinaista piirrosta suunnitellessa syntynyttä luonnosta.

Onnettaria ja fossiileja

Lupasin blogin 100 000. kävijää juhlistavassa postauksessa arpoa kommentoijien joukosta yhden, jonka piirrostoiveen toteutan. Lupauksesta on jo tuntuvasti pidempään kuin silloin lupaamani viikko, mutta tässä se vihdoin tulee. Selityksenä voin vedota siihen, että erinomaisen hauskaksi osoittautunut retki pääkaupunkiseudulle, paleontologian opiskelijoihin tutustuminen ja Korkeasaari olivat tehokkaita harhauttajia.

Arvonta toteutui kotikonstein pienillä valkoisilla lappusilla, joista kussakin oli yhden kommentoijan nimi tai nimimerkki. Nörttimäisen okkultismin tunnun lisäämiseksi suoritin arvonnan fossiilisen ammoniitin päällä, kuten kuvasta näkyy. Voittoisa arpa oli Mustavariksen, ja piirrostoiveena lepakko. Lepakko on siis tulossa. Hienoja ideoita oli kommenteissa niin monta, että suorastaan harmitti valita vain yksi, mutta vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja: kaikkea kivaa ei vain ehdi tehdä.

 

Oli tavattoman mielenkiintoista kuulla, kuinka monenlaista väkeä teitä onkaan. Opettajia ja lukiolaisia, lintuharrastajia ja luolaharrastajia, ammattikalastajia ja tietokoneen nakuttelijoita. Kiitokset siitä kaikille kommentoineille.

Ja pari jännittävää blogilinkkiäkin löytyi kommentoijien nimimerkkien takaa. Jos jäivät muutoin huomaamatta, niin tässä ne ovat: Morgenstjerne kertoo ammattikalastuksesta Pohjois-Norjassa, ja tuoreimmista artikkeleista löytyy muun muassa komeita kuvia aivan suunnattoman kokoisista arktisista kaloista. Elämää etelämantereella puolestaan kertoo häkkilinnuista mukaansatempaavalla innolla.

Blogi jatkaa elämäänsä. Seuraavaksi tehdään Jurassic Parkin 20-vuotisjuhlan ja 3D-version elokuvateattereihin tulon kunniaksi pieni silmäys tähän legendaan elokuvien joukossa – ja tietenkin sen takana olevaan tieteeseen.

Sata tuhatta!

Planeetanihmeet saavutti eilen sadan tuhannen kävijän rajapyykin. Se on yhtä monta kuin Seychelleillä ja Naurulla on yhteensä asukkaita, ja suunnilleen saman verran kuin päässäni on hiuksia. Tai yhtä monta kuin maailmassa on piilevälajeja. Se on myös keskisuuren kekomuurahaisyhteisön pääluku ja maailman kirahvien yhteismäärä.

Merkkipäivän kunniaksi haluaisin tietää, keitä te lukijat oikein olette, muuta kuin lukuja tilastoissa ja oletettavasti samanhenkisiä ihmeellisten olentojen ihailijoita? Miksi luette Planeetanihmeitä, mikä blogissa on hyvää ja mitä voisi tehdä paremmin? Kertokaa kommenteissa.

Sekä motivaation kasvattamiseksi että omaksi ilokseni yksi satunnaisesti valittu vastaaja saa palkinnoksi piirroksen valitsemastaan eläimestä. Otus voi olla elävä tai sukupuuttoon kuollut, myyttinen tai vaikka hypoteettinen. Lisää eläimesi kommentin loppuun, niin pääsen näkemään, mitä kaikkea keksitte. Arvon joukosta piirrettävän otuksen tasan viikon päästä.

Kuvassa esiintyy äärimmäisen karismaattinen emu (Dromaius novaehollandiae), ihan vain koska en ole aiemmin saanut tekosyytä julkaista tätä kuvaa.