Uusi vuosi, uudet kujeet

Uusi perheenjäsen viime vuodelta: valehyeena, joka sai lempinimekseen Puppe.

Hyvää alkanutta vuotta Planeetanihmeiden lukijoille! Tämä blogi vietti loppuvuodesta seitsemättä syntymäpäiväänsä – minne nämä vuodet oikein vilahtavat?

Toivottavasti teillä on ollut vuotta riivanneista huonoista uutisista huolimatta hyvä pyörähdys lähitähtemme ympäri. Omani sujui pitkälti töiden parissa: olen kirjoittanut, haastatellut, kuvittanut, kokoustanut, luennoinut, kuvatoimittanut, valokuvannut, päätoimittanut ja kääntänyt. Menneeseen vuoteen mahtui kaksi paleotaidenäyttelyäni (Forssassa ja Turussa), kahden ensimmäisen kuvittamani kirjan julkaisut (Otavan lukion biologiankirjat Koralli 1 ja 2), sekä liuta lehtijuttuja. Niistä ehkä kiinnostavin (ainakin minusta) oli keväällä Hesarissa ilmestynyt juttu Suomusjärven Deinotherium-fossiilin ajoituksesta.

Kauas on tultu siitä urakriisiä poteneesta kolmannen vuoden biologianopiskelijasta, joka tämän blogin aloitti!

Kissamakien vieraana

Kissamaki eli rengashäntämaki (Lemur catta)

Heinäkuisella Lontoon-lomalla kävimme Tringin luonnonhistoriallisen museon ja Kew Gardensin lisäksi tietenkin eläintarhassa. Tai ei niinkään tietenkin – olen tarkka eläintarhojen tasosta ja jätän mieluummin menemättä, jos on syytä odottaa huonosti hoidettuja eläimiä, ankeita tarhoja ja pahaa mieltä.

Tässä tapauksessa moiseen ei juuri ollut aihetta. Lontoossa kaikki eläimet, joiden vointia ja hoitoa pystyin arvioimaan, vaikuttivat hyvinvoivilta. Stereotyyppistä käyttäytymistä tai vammoja ei näkynyt, ja eläintarhassa oli todella mielenkiintoisia lajeja, joita olin aiemmin nähnyt vain kuvissa: kissamaki, hidaslori, intiantapiiri, okapi, aurinkokurki, australiankeuhkokala…

Lintujen Viikki

Kanahaukkakoiras pulskan rottasaaliin kanssa takapihan metsässä.

Muutin Helsinkiin melkein päivälleen kaksi vuotta sitten. Sukulaiset huolehtivat, kuinka oikein viihdyn pääkaupungissa, kaukana luonnosta. Toisin kävi: missään en ole asunut yhtä monimuotoisen luonnon ääressä kuin Viikissä.

Naapurustossa on metsäkauriita ja saukkoja, lepakoita ja sisiliskoja ja monimuotoista kasvillisuutta jyhkeistä kuusikoista merenrantapensaikkoon. Hätkähdyttävintä on kuitenkin lintujen paljous. Siinä on riittänyt tarkkailtavaa, tunnistettavaa ja etenkin valokuvattavaa. Minusta onkin puolivahingossa tullut lintuharrastaja.

Luiden lumoissa, osa 2: usein kysyttyjä kysymyksiä

 

Luonnon puhdistama ketun kallo löytyi lattian alta.

Osa 1, eli mitä kalloista voi oppia.

Koska kallot herättävät aina huomiota, niistä myös kysellään usein. Tässä edellisen artikkelin jatkoksi vielä muutamia käytännönläheisempiä kysymyksiä ja vastauksia kallojen keräämisestä, niihin liittyvistä lakiasioista, etiikasta ja tietenkin puhdistuksesta ja hajuhaitoista. Varoitetaan vielä, että artikkelin loppupuolella on pari kuvaa puhdistuksen välivaiheista, jotka saattavat aiheuttaa herkemmille vatsanväänteitä.

Luiden lumoissa, osa 1

Osa 2, usein kysyttyjä kysymyksiä ja käytännön ohjeita.

Keräämme puolisoni kanssa eläinten kalloja. Niitä on rivissä kirjahyllyn päällä, ja tästä tuntuu jokaisella vieraalla riittävän mielipiteitä. Osaa hirvittää, mutta useimmat ovat uteliaita. Jotkut tulkitsevat kallot erikoisuuden tavoitteluksi tai  sisustuselementeiksi ja ehdottelevat naureskellen lemmikkipapukaijojen vaihtamista korppeihin, jotta ne sopisivat paremmin sisustukseen.

Meille kallot ovat luonnontieteellisiä näytteitä. Ne ovat kyllä omalla tavallaan kauniita, mutta ensisijainen arvo on se, mitä niistä voi oppia. Kallo kertoo entisen omistajansa biologiasta, elämästä ja kuolemasta, jos sitä vain osaa lukea.

Tässä ensimmäisessä kalloartikkelissa kerron, mikä niissä oikein kiehtoo. Mitä kallot kertovat biologiasta, evoluutiosta tai siitä, kuinka niiden kantaja koki maailman? Millaisen salapoliisintyön kautta selviää metsästä löytyneen kallon ikä tai kuolinsyy? Tässä artikkelissa ei ole vatsaavääntäviä kuvia, vain puhtaita luita.

Kuusi vuotta ihmeitä

Planeetanihmeet täyttää tässä kuussa kuusi. Kirjoitin blogin avauksen marraskuun lopussa vuonna 2009, ja heti seuraavana päivänä sen ensimmäisen artikkelin, joka muuten käsitteli dinosaurusten lintumaisuutta. Synttärien kunniaksi olen tänään pitkästä aikaa uudistanut blogin ulkoasua ja päivittänyt tietoja sieltä täältä. Toivottavasti muutokset ovat mieluisia.

Tässä artikkelissa kertaan Planeetanihmeiden vaiheita vuosien varrelta ja kiitellään lukijoita. Jos olet joskus halunnut tietää, kuinka hassuilla hakusanoilla tännekin päädytään, tai kuulla mistä idea tähän blogiin oikein syntyy, molempia löytyy tästä.

Saaristoretkellä, osa 2

Aloitin kertomukset parin viikon takaisesta Ahvenanmaan matkastamme tällä osalla yksi, jossa tutkittiin merenrantojen ja rehevien metsien kasveja, ihmeteltiin sipulien outoa historiaa ja kaikkialla käyskenteleviä kauriita. Nyt jatkan vielä toisen kuva- ja kasvipainotteisen harhailun verran. Tällä kertaa tongimme ojanvarsia ja ihmettelemme saaristoluonnon yhteyksiä Lappiin.

Saaristoretkellä, osa 1

Vietimme puolisoni kanssa heinäkuisen pitkän viikonlopun Ahvenanmaalla. Olimme siellä oikeastaan työasioissa, mutta puhutaan siitä puolesta lisää myöhemmin. Olimme molemmat ensi kertaa tällä omalaatuisella merellisellä itsehallintoalueella, vaikka monenlaisia juttuja Ahvenanmaan erikoisesta luonnosta on vuosien mittaan kuultukin. Kävi ilmi, ettei maine ollut ainakaan liioiteltu.

Ahvenanmaa on vastakohtien saarirykelmä. On reheviä jalopuulehtoja ja vehreitä laitumia kuin Keski-Euroopassa, mutta myös karuja mäntymetsiä ja paljaita tuulenpieksemiä kallioita. Leuto ilmasto takaa, että Ahvenanmaalla menestyy moni sellainenkin laji, joka mantereella on harvinainen tai peräti olematon. Meri-ilmaston varjopuoli ovat viileät ja tuuliset kesät: itsekin palelin palelemasta päästyäni läpi heinäkuisen viikonlopun.

Kasvillisuus heijastaa näitä ristiriitaisia olosuhteita, ja niin tekee tietenkin myös eläimistö. Seuraavassa jo tuttuun tapaan kuvia, tunnelmia ja havaintoja matkan varrelta.

Kotidinosauruksen kouluttaminen

Minun ei suinkaan ollut tarkoitus ryhtyä papukaijaharrastajaksi. En ole edes juuri kiinnittänyt huomiota koko linturyhmään. Niin vain jotenkin kävi.

Oli kipeästi uutta kotia kaipaava lintu ja koti, johon se oli mahdollista ottaa. Sitten lintu tarvitsi lajitovereita. Nyt taloudessamme on kolme neitokakadua, eikä näihin hämmentävän älykkäisiin koukkunokkaisiin dinosauruksiin hurahtamisesta näytä olevan paluuta.

Toinen musta aukko eläinsivistyksessäni on ollut eläinten kouluttaminen. Olin kyllä hämärästi tietoinen, että meneillään on paradigmanmuutos eläinten koulutuksen suhteen, mutta en ole koskaan lukenut aiheesta kuin ohimennen. Ajoitukseni oli ilmeisen erinomainen, sillä suomeksi oli juuri ilmestynyt uusi kirja, jossa keskitytään juuri papukaijojen koulutuksen saloihin: Jarmo Tuutin Papukaijan koulutuksen perusteet. Kun se sysättiin käteeni, ei auttanut muuta kuin perehtyä aiheeseen. Tässä siis tuntumiani sekä itse kirjasta että uudesta ikkunasta eläviin dinosauruksiin.

Vuoro on vikatikkien

Kiitos kaikille lukijakyselyyn vastanneille! Oli jälleen mielenkiintoista kuulla, kuinka monenlaiset ihmiset blogiani lukevat. On kalastajaa, kätilöä ja ompelijaa, akvaarioharrastajaa ja fossiili-intoilijaa, vieraita ja pari tuttuakin. Ehkä ryhdyn jatkossa jututtamaan teitä useamminkin, onhan kommentteja aina ilahduttavaa saada.

Nyt, kun aikaa on ollut maanantaista sunnuntaihin eikä uusia kommentteja ole saapunut reiluun pariin vuorokauteen, lasken äänestyksen päättyneeksi. Kun mukaan lasketaan yksi teknisten ongelmien vuoksi Facebookissa annettu ääni, tuli pikkuartikkelisarjan äänestyksen tulokseksi seuraavaa:

a) Viikon luontoääni – 2 ääntä

b) Viikon puuttuva linkki – 5 ääntä

c) Viikon vikatikki – 7 ääntä

Vikatikit siis voittivat, joten alan valmistella ensimmäistä osaa tähän artikkelisarjaan. Koska puuttuvat linkit eli välimuotofossiilit eivät suinkaan jääneet kauas jälkeen, lupaan käsitellä niitäkin yhdellä tai toisella tapaa lähiaikoina.

Vielä kerran kiitos ja kumarrus!

(kuva: mahdollisesti viimeinen elävästä mallista tehty piirros dodosta. Cornelis Saftleven, 1638.)