Muistoja vihreästä Saharasta

Keskellä Saharan autiomaata, Algerian ja Libyan eteläisillä syrjäseuduilla, maisema on lohdutonta: ruskeita, kuivia vuoria, joiden välissä paikoin kohoavat hiekkadyynit tai loputtomat kivikot. Maisemassa ei ole häivähdystäkään vihreää. Ainoa täällä sinnittelevä iso nisäkäs on kameli. Mutta paikoin kallionlohkareiden kyljissä on maalauksia ja kaiverruksia, joiden kohteita ei ole nähty täällä tuhansiin vuosiin: elefantteja ja kirahveja, antilooppeja, hevosia, härkiä ja jopa uivia ihmisiä. Kuvan elefantti on kaiverrus Libyasta (kuva: Luca Galuzzi)

Sahara ei ole suinkaan aina ollut aavikkoa, ja sen kiehtova historia näkyy muuallakin. Miksi Saharan keitaissa ja vuoristojärvissä, satojen kilometrien päässä lähimmistä vesistöistä, elää krokotiileja ja kirjoahvenia? Minne katosivat antiikin karthagolaisten sotanorsut? Miksei Afrikassa ole karhuja? Jatka lukemista ”Muistoja vihreästä Saharasta”

Yksisarviset, dinosaurukset ja egyptiläiset: kuinka eläimistä tulee mytologiaa

Onko myyttisten olentojen takana todellisia eläimiä? Elävätkö kadonneet lajit tarinoissa? Tunsivatko muinaiset kansat fossiileja? Kuinka pitkä on ihmiskulttuurin muisti?

Geomytologian pieni tieteenhaara etsii yhteyksiä myyttisten tapahtumien ja olentojen ja maapallon todellisen historian väliltä. Vaikuttaa siltä, että eri kansojen myyttisistä olennoista ainakin osalla on juurensa todellisuudessa, tavalla tai toisella. Ihmismuistin pituus on kovin vaihteleva: kadonneet lajit (tai sellaiset, joita ei koskaan ollutkaan) saatetaan muistaa tuhansia vuosia tai unohtaa muutamassa vuodessa. Jatka lukemista ”Yksisarviset, dinosaurukset ja egyptiläiset: kuinka eläimistä tulee mytologiaa”

Alkuhärkä, kuolema ja paluu kuolleista

Jääkaudella Eurooppaa asuttaneesta megafaunasta viimeisin oli alkuhärkä (Bos primigenius), naudan villi esi-isä. Sen äskettäinen sukupuutto, vaikuttava ulkonäkö ja luonne ja lukuisat vanhat kuvat ja kirjoitukset ovat luoneet sille lähes myyttisen maineen. Englannin kielessä alkuhärkä tunnetaan sellaisilla komeasti kalskahtavilla nimillä kuin aurochs ja urus.

Rooman keisari Caesar aikoinaan kuvasi alkuhärkää näin:

”These are a little below the elephant in size, and of the appearance, color, and shape of a bull. Their strength and speed are extraordinary; they spare neither man nor wild beast which they have espied. […] But not even when taken very young can they be rendered familiar to men and tamed.”

Alkuhärkä esiintyy taiteessa luolamaalauksista antiikin korkokuviin, lukuisissa eurooppalaisissa vaakunoissa, sanonnoissa ja paikannimissä. Onpa Raamatussa mainitun villihäränkin arveltu olleen alkuhärkä. Alkuhärästä tuli sittemmin ensimmäinen sukupuuttoon kuollut eläin, jota on yritetty herättää kuolleista, ja ehkä siitä vielä tulee ensimmäinen, jonka kohdalla se onnistuu.

Mutta minkälainen eläin oli kaikkien näiden tarinoiden takana, ja mitä sille tapahtui? Jatka lukemista ”Alkuhärkä, kuolema ja paluu kuolleista”

Mannerjäätiköitä ja mammutteja kotinurkilla

Miljoonia vuosia sitten kaukaisissa maissa eläneiden eliöiden kanssa puuhailussa on huonot puolensa. Sitä unohtaa katsoa lähelle. Kirjoitellessani geologian kurssia varten esseetä viimeisimmästä jäätiköitymiskaudesta, hämmästyin taas kerran sitä, kuinka nuori Suomi on sellaisena kuin me sen tunnemme. Kun Suomi paljastui mannerjään alta, muun maailman luonto oli hyvin samanlainen kuin nyt. Neandertalilaiset olivat jo kauan sitten kadonneet ja maanviljely oli keksitty Lähi-Idässä. Silti meikäläinen luonto on ehtinyt käydä läpi mielenkiintoisia vaiheita. (kuva: Wikipedia)

Tässä on esseeni Veiksel-jääkaudesta ja siitä, kuinka Suomesta vasta äsken tuli sellainen kuin tuli. Muokkasin sen toki kouluesseestä helpommin luettavaan muotoon. Jatka lukemista ”Mannerjäätiköitä ja mammutteja kotinurkilla”

Lentävät hirviöt, eli voiko linnulla ratsastaa?

Jättiläismäiset lentävät eläimet tuntuvat kiehtovan ihmisiä. Tarut, sadut ja elokuvat vielä tänä lentokoneiden aikakautenakin ovat pullollaan hirviömäisen kokoisia lintuja, lentoliskoja, lohikäärmeitä ja ties millaisia siipiveikkoja. Yhteistä niille on se, että ne ovat tarpeeksi suuria kantamaan mukanaan ihmistä. Lentävän eläimen selässä ratsastaminen on niin kiehtova ajatus, että se näyttää toistuvan kerta toisensa jälkeen tarinoissa, joita tylsä todellisuus ei pääse rajoittamaan.

Suomalainen ukkoslintu Kokko, Persian mytologian Rok-lintu ja aasialaisten tarujen lohikäärmeet ovat vain muutamia vanhoja esimerkkejä siivekkäistä jättiläisistä. Tuoreempikin kulttuuriperintömme kuhisee niitä: Harry Potterissa lennetään hevoskotkilla ja siivekkäillä hevosilla, ja Näin koulutat lohikäärmeesi-elokuvan katsoneista suurin osa varmasti haaveilee omasta lohikäärmeestä. Avatarin siivekkäät ratsut näyttävät saaneen inspiraationsa lentoliskoista ja nelisiipisestä Microraptorista (kuva: Avatar Wiki).

toruk

Todellisen maailman siivekkäät tuottavat näiden olentojen jälkeen pettymyksen. Niin sykähdyttävä näky kuin suuri lentävä lintu onkin, niistä painavimmatkaan eivät yllä kuin hieman reiluun pariinkymmeneen kiloon. Kyhmyjoutsen ja isotrappi kuuluvat lentävistä linnuista painavimpiin. Siipien kärkivälissä mitaten suurimpia lintuja ovat taitavimmat liitäjät: korppikotkat, kondorit ja albatrossit. Kondorien ja korppikotkien siipiväli yltää kolmen metrin tienoille, ja suurimpien albatrossien jopa kolmeen ja puoleen metriin. Mikään näistä liitäjistä ei kuitenkaan paina kymmentä kiloa enempää.

isotrappiVielä 70-luvulla arveltiin, että joutsenet ja trapit kumppaneineen ovat väkisinkin suurimpia mahdollisia lentäviä eläimiä. Moisia väitteitä on sen jälkeen saatu nieleskellä, sillä fossiiliaineisto on paljastanut nykyisten lintujen olevan suoranaisia kirppuja menneiden aikojen hirviöihin verrattuna. Jatka lukemista ”Lentävät hirviöt, eli voiko linnulla ratsastaa?”

Kun norsut kutistuvat

On olemassa suuri joukko eliöitä, jotka ovat kiehtovuudestaan huolimatta aivan liian huonosti tunnettuja, tai ainakin huonosti popularisoituja. Silmissäni tähän kirjavaan joukkoon kuuluvat muun muassa monet sukupuuttoon kuolleet nisäkkäät: kun fossiileista puhutaan, dinosaurukset vievät aina kohtuuttoman osansa huomiosta. Viimeisten 65 miljoonan vuoden aikana myös nisäkkäistä on kehittynyt suuri joukko aivan ällistyttäviä muotoja sarvekkaista jyrsijöistä jättiläismäisiin lihaa syöviin sorkkaeläimiin ja sarvipuoliin hanka-antilooppeihin. Eksoottisimpaan päähän kuuluvat myös kääpiönorsut, jotka ansaitsevat lähemmän esittelyn jo silkan sympaattisuutensa vuoksi.

Elephas falconeri Sisiliasta; vertailun vuoksi vieressä Välimeren seudun pienikokoinen susi. Jatka lukemista ”Kun norsut kutistuvat”

Vaihtolämpöinen minivuohi ja kumppanit

Chihuahuat, falabella-hevoset ja minipossut ovat kaikki ihmisen jalostamalla tuottamia kääpiömuotoja tutuista eläimistä (kuvassa maailman pienin hevonen täältä). Niitä tulee helposti pidettyä pienen kokonsa vuoksi ”luonnottomina” ja villissä luonnossa elinkelvottomina. Sama pätee, joskin ehkä pienemmässä määrin, jättiläisrotuihin: tanskandogit, shirenhevoset ja jopa 15-kiloiset Maine Coon-kissat nauttivat nekin kyseenalaista mainetta. Mutta voisivatko jättiläiset tai kääpiöt olla joskus menestyviä luonnossakin?

Kuvittele shetlanninponin kokoinen norsu, pystykorvan kokoinen lammas tai, jos havittelet päinvastaista suuntaa, vaikkapa ison kissan kokoinen rotta. Vaikka nämä kuulostavat eksoottisten lemmikkien havittelijan päiväunilta, ne ovat todellisia eläimiä. Eivätkä ne suinkaan ole ainoat esimerkit. On nimittäin ympäristö, johon joutuneiden eläinten ruumiin koon evoluutio alkaa käyttäytyä oudosti: saaret. Jatka lukemista ”Vaihtolämpöinen minivuohi ja kumppanit”

Ihmiset ja kadonnut megafauna

Ihminen ei ole muusta luonnosta erillään, vaikka ihmiset ovatkin parhaansa mukaan yrittäneet niin itselleen vakuuttaa. Me olemme laji muiden joukossa, yksi haara kädellisten sukupuussa. Onhan meissä tietysti asioita, jotka ovat ainutlaatuisia, tai ainakin pidemmälle hiottuja kuin millään muulla eläimellä: tulen käyttö, puhekieli, vaatteet ja pilvenpiirtäjät, uskonnot, luonnontieteet, runous, ydinaseet, kyky kesyttää muita lajeja. Olemme varsin kiehtovia eläimiä. Yksi meidät erityisiksi tekevä piirre on se, että meillä on enemmän valtaa muiden lajien elämään kuin millään muulla yksittäisellä eliöllä. Sen, että kykenemme ymmärtämään sekä muiden elämänmuotojen arvon että oman vaikutuksemme niihin, pitäisi johtaa vastuullisuuteen. Kuitemetsästäjä-keräilijänkin olemme läpi lajimme historian aiheuttaneet tuhoa kaikkialla minne menemme. (kuva: taiteilijan näkemys muinaisesta eurooppalaisesta koirineen, BBC) Jatka lukemista ”Ihmiset ja kadonnut megafauna”