Viikon löytynyt linkki: puolikaulainen kirahvi

Samotherium major -kirahvieläin

Kirahvi on kiehtonyt tutkijoita Darwinin ja Wallacen ajoista saakka. Kuinka ja milloin se sai nykyeläinten joukossa ainutlaatuisen kaulansa? Mitä se oikeastaan sillä edes tekee? Miksei sitä pyörrytä?

Neljän elävän kirahvilajin lisäksi kirahvieläinten heimoon (Giraffidae) kuuluu vain yksi elävä laji, Afrikan sademetsissä piileksivä okapi. Sillä on aivan tavallinen, lyhyt sorkkaeläimen kaula. Fossiilisia kirahvieläimiä (pitkä- ja lyhytkaulaisia) kuitenkin tunnetaan kokonainen liuta, eivätkä kaikki suinkaan eläneet Afrikassa. Vuonna 2015 julkaistun tutkimuksen mukaan niistä yksi, mioseenikautinen Samotherium major, on mallikelpoinen esimerkki välimuodosta pitkän ja lyhyen kaulan välillä.

Koirakarhun valtakunta

Amphicyon astelee mioseenikauden Eurooppaa peittäneessä ikimetsässä.

Ennen vanhaan koirat olivat vielä kettuja, karhut susia ja tapiirit… no ne olivat tapiireja kuten aina.

Yleisön, tai tarkemmin sanoen yhden sitkeän lukijan, pyynnöstä kirjoitan nyt koirakarhuista (Amphicyonidae). Ne kukoistivat maailmassa ennen jääkausiaikaa ja muistuttivat suurin piirtein karhun, koiran ja leijonan risteymää. Tai ehkä ahmaa steroideilla. Niillä oli lyhyet jalat, notkea vartalo, pitkä häntä ja järeä, lihaksikas olemus.

Koirakarhut jakoivat lämpimän, rehevien metsien peittämän Euroopan äskettäin uutisissa olleen Suomusjärven Deinotheriumin kanssa. Voi hyvin olla, että eläimet kohtasivat toisensa elossa ollessaan. Kuten Deinotherium-norsu, myös koirakarhut katosivat, kun leppeä ilmastovaihe loppui ja maailma alkoi ajautua kohti nykyisiä ankaria olojaan.

Mikä, jos mikään, on koira? Osa 1, koiran juurilla

Osa 2: ”se yrittää dominoida”

Osa 3: roskisdyykkarista herkuttelijaksi

Osa 4: koiraa karvoihin katsominen

Maailmassa on arviolta viisisataa miljoonaa koiraa, joiden perheenjäseninä elää suunnilleen yhtä monta ihmistä. Koirien kanssa harrastetaan ja työskennellään, niitä jalostetaan ja kasvatetaan, tutkitaan ja syödäänkin. Eipä ihme, että ihmisen paras ystävä on hyvä kasvualusta kiivaille riidoille, jyrkille koulukunnille ja intohimoisille näkemyksille. Toisaalta koiraa on myös pidetty itsestäänselvyytenä, jota ei ole ennen viime aikoja juurikaan tieteellisesti tutkittu.

Eksoottisten lemmikkien kohdalla lähtökohta eläimen tarpeiden täyttämiselle on ymmärtää, millainen eläin oikein on kyseessä. Millainen on sen biologia, luonnollinen elinympäristö ja luontainen käyttäytyminen? Tässä artikkelisarjassa sovellan samaa ideaa koiraan. Mitä tiede osaa kertoa siitä, mikä koira oikein on? Aloitetaan koiran alkuperästä.

Kun norsut kutistuvat

Aikuinen urosnorsu Palaeoloxodon falconeri ja Cygnus falconeri -joutsen.

Kirjoitin saarten kiehtovista kääpiönorsuista ensi kertaa vuonna 2010. Tämä artikkeli on uudella tiedolla ja uusilla kuvilla höystetty versio tuosta jo reilun viiden vuoden (oho! Rientääpä aika) takaisesta tekstistä.

Viimeisten 65 miljoonan vuoden aikana nisäkkäistä on kehittynyt aivan ällistyttäviä muotoja sarvekkaista jyrsijöistä jättiläismäisiin lihaa syöviin sorkkaeläimiin ja sarvipuoliin hanka-antilooppeihin, mutta yleistajuista tietoa niistä on usein hankalaa löytää. Eksoottisimpiin kuuluvat kääpiönorsut, jotka ansaitsevat lähemmän esittelyn jo silkan sympaattisuutensa vuoksi – puhumattakaan siitä, millaisen lemmikkieläimen ihmiskunta on niissä menettänyt.

Luolakarhun todellinen klaani

Luolakarhu Juravuorten kesässä.

Jääkauden eläimissä vilahtelee tiuhaan sana luola: on luolaleijonaa, luolahyeenaa ja luolamiestä. Useimmat näistä otuksista eivät olleet erityisen kiinnostuneita luolista, vaikka toki käyttivät suojaa, kun sellainen kohdalle osui. Luoliin joutuneilla luilla oli kuitenkin hyvät mahdollisuudet säilyä nykypäivään, joten sieltä niitä yleensä löydetään.

Yksi on poikkeus. Eurooppalaisen luolakarhun nimessä ”luola” on hyvästä syystä. Luolakarhu oli vaikuttava jääkauden otus, joka koossa kilpaili suurimpien elävien karhujen kanssa, mutta maineensa veroinen suurpeto se ei ehkä ollut. Luulöydöt antavat kuvan pikemminkin kaltoinkohdellusta nalle-ressukasta.

Tarinoita tervahaudoista

La Brean jääkausiajan eläimiä. Charles R. Knightin maalaus vuodelta 1921.

Yhdeksän tuhatta vuotta sitten nuori nainen ja hänen koiransa upotettiin tervaiseen hautaan siellä, missä nyt kohoavat Los Angelesin pilvenpiirtäjät.

Rancho La Brean tervahaudat Los Angelesissa ovat oikeastaan asfalttijärviä eli luonnollisia maaöljyn lähteitä. Nainen, joka kuoli pari-kolmikymppisenä tai ehkä vähän nuorempana, ja kettuterrierin kokoinen koira haudattiin sinne hautajaismenojen saattelemina.

Millainen mahtoi olla La Brean naisen tarina? Tervahaudat ovat 40 000 vuoden olemassaolonsa aikana vaatineet miljoonien eläinten hengen. Nyt niistä kaivetut tummiksi värjäytyneet luut kertovat kiehtovia tarinoita Pohjois-Amerikan jääkaudelta ennen ja jälkeen La Brean naisen ja hänen kansansa saapumisen.

Viikon vikatikki: Kreetan kauris kumppaneineen

Ennen kuin rannoilla kulkevat ihmiset keksivät merenkulun, Välimeren saarilla eli vähintäänkin omalaatuinen valikoima eläimiä. Kullakin saarella oli omansa: oli pienoiskokoisia villikoiria ja jättiläiskilpikonnia, piiskujäniksiä, kääpiönorsuja ja -virtahepoja ja pikkuruisia vuohia.

Kreetallakin oli oma saarifaunansa. Pleistoseenikauden lopulla siihen kuului pienikokoinen norsu, maalla kulkeva saukko sekä kokonainen suku kauriita (Candiacervus). Niiden jäänteitä on kaivettu esiin eri puolilta saarta, luolista ja vuoriston litteäpohjaisista laaksoista, jotka ovat oikeastaan muinaisia umpeen kasvaneita järviä.

Saarilla suurista eläimistä kehittyy usein kääpiömuotoja, ja niin Kreetan kauriillekin kävi. Candiacervus ropalophorus oli säkäkorkeudeltaan vain 40-senttinen (tosin uroksilla pienuutta kompensoivat lähes 80-senttiset sarvet!), lyhytjalkainen pikku eläin. Sen lähimpiä mannersukulaisia ovat, outoa kyllä, kuusipeura ja mahtava Megaloceros (jota voi suomeksi nimittää irlanninhirveksi, kruunukauriiksi tai isohirveksi).

Pelkän kääpiöitymisen sijaan Kreetalla oli kuitenkin meneillään kokonainen adaptiivinen radiaatio. Kauriita tunnetaan kahdeksan lajia, jotka jaetaan kuuteen kokoluokkaan. Voi olla, että ne kaikki polveutuivat yhdestä ainoasta onnekkaasta laumasta, joka ulapalle jouduttuaan onnistui rantautumaan vehreälle saarelle vailla ensimmäistäkään suurta maapetoa.

Viikon vikatikki: sarvekas kilpikonna

Kilpikonnien sukupuu jakautuu kahteen suureen päähaaraan: sivu- ja pystytaivuttajiin. Nimi kertoo, mihin suuntaan näiden eläinten kaula taipuu, kun ne vetävät päänsä kilven suojiin. Jako on ikivanha, peräisin dinosaurusten ajalta.

Vain pari tuhatta vuotta sitten maailmassa oli vielä kilpikonnia, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan päähaaraan, vaan niitäkin vanhempaan muinaisten kilpikonnien kehityslinjaan. Esihistoriallisilta ne totta vie näyttivätkin sarvineen ja piikikkäine häntineen. Mittaa niillä oli jopa kaksi ja puoli metriä.

Sitten… me söimme ne.

Kummat koiraeläimet

Aloitan usein artikkelin toteamalla, että eläinryhmä se-ja-se on aliarvostettu ja siitä puhutaan aivan liian vähän. Tällä kertaa se ei käy mitenkään päinsä.

Koiraeläimet herättävät ehkä kaikista eläimistä voimakkaimpia tunteita. Olipa kyse sitten rotukoirista, terapiakoirista, sankarikoirista, keväisistä koirankakoista, ihmisten kimppuun hyökkäävistä pitbulleista tai susipolitiikasta, koiraeläimet ovat jatkuvasti otsikoissa. Mutta onhan koiria paljon muitakin kuin susi kesyine versioineen. Koiraeläimiä on maailmassa peräti 37 lajia, ja niiden lisäksi tunnetaan lähes parisataa sukupuuttoon kuollutta (kuva: Frank Finnin maalaus vuodelta 1909).

Luin vastikään koiraeläinspesialistikaksikon Xiaoming Wangin ja Richard Tedfordin kirjaa Dogs: Their Fossil Relatives & Evolutionary History. Vaikka tiesin sentään jotain koiraeläimistä aiemminkin, kirja aiheutti ahaa-elämyksiä melkein joka sivulla. Opin, että koirien tassujen rakenne liittyy olennaisesti siihen, miksi suuret koiraeläimet ovat väistämättä laumaeläimiä. Aasiassa elää sudenkokoinen koiraeläin, josta harva on koskaan kuullutkaan, ja Pohjois-Amerikassa vaelsi muinoin luita murskaava koira, joka näytti karhun kokoiselta rottwailerilta.

Viikon aikamatka: Amerikan epäantiloopit

Pohjoisamerikkalaisessa hanka-antiloopissa (Antilocapra americana) on monenlaista outoa. Näyttää siltä kuin toimikunta olisi koonnut sen antiloopin, vuohen ja kauriin osista. Se on uskomattoman nopea juoksija. Huippunopeudessa se häviää hieman gepardille, mutta on eläinkunnan ehdottomasti paras kestävyysjuoksija: sen on mitattu juosseen 11 kilometriä kymmenessä minuutissa! Teepä itse perässä.

Hanka-antiloopilla on 13 eri askellajia, joista yhdessä se ottaa yli seitsemän metrin askelia (eikä se ole iso eläin: hanka-antilooppi painaa aikuisena suunnilleen saman verran kuin minä). Vaikka seitsemän metrin harppausta on vaikea olla pitämättä hyppäämisenä, hanka-antiloopit ovat kuuluisia haluttomuudestaan hypätä minkäänlaisten esteiden yli. Lammaslaidunten aidatkin ne tapaavat alittaa.

Kaikkein kummallisinta taitaa kuitenkin olla se, ettei hanka-antilooppi suinkaan ole antilooppi*. Ei sinne päinkään. Se on läheisintä sukua kirahville. Se on viimeinen eloonjäänyt vanhasta ja kummallisesta ryhmästä, johon on kuulunut niin suloisia pienoislajeja kuin ällistyttäviä sarvia.

(Aiheesta kiinnostuneille tiedoksi, että palaan tämän artikkelin lopussa taas kerran ihmettelemään nisäkäslajien suomenkielisiä nimiä.)