Merinahkakilpikonnaa (Dermochelys coriacea) voisi äkkiseltään luulla vain yhdeksi merikilpikonnaksi muiden joukossa, mutta silloin on pahasti hakoteillä. Se on niin outo, että se luokitellaan ylhäisessä yksinäisyydessään oman heimonsa ainoaksi lajiksi. Se poikkeaa muista merikilpikonnista – ja itse asiassa kaikista muista matelijoista – niin monella tavalla, että niistä on parasta tehdä lista (kuva: NOAA). Jatka lukemista ”Viikon outo eläin: kilvetön kilpikonna”
Kun Pseudocerastes urarachnoides -kyy löydettiin Iranista vuonna 1968, löytäjät luulivat aluksi, että sen häntään oli takertunut arolukki, noiden seutujen ihastuttavan kaamea monikoipinen hämähäkkieläin. Tarkempi tarkastelu osoitti, että kapistus oli kuin olikin osa käärmeen häntää. Koska kummallinen piikkihäntäinen kyy oli ainoa laatuaan, sen hännän arveltiin olevan epämuodostunut tai jonkin kauhean kasvaimen vaivaama, ja otus talletettiin museokokoelmiin persiansarvikyynä (Pseudocerastes persicus). (kuva: Omid Mozaffari)
Koko kummajainen unohtui vuosikymmeniksi, kunnes uusia outohäntäisiä yksilöitä alkoi putkahdella ilmoille: yksi vuonna 2001, seuraava vuonna 2008. Kävi ilmi, että kyse ei ollutkaan vammautuneista persiansarvikyistä, vaan ainoastaan Iranissa tavattavasta oudosta ja harvinaisesta kyylajista, jolla jostakin syystä on hämähäkin näköinen häntä.
Sittemmin on saatu selville myös, mitä tämä kummallinen käärme hännällään tekee. Se houkuttelee lintuja. Käärme itse on iranilaisessa aavikkomaisemassa lähes näkymätön, mutta monikoipinen häntä erottuu kauas ja näyttää lintujen silmissä ihan yhtä paljon arolukilta kuin 60-luvun eläintenkerääjienkin mielestä. Herkullista makupalaa nokkimaan tullut lintu saa sitten salamannopean iskun kyyn myrkkyhampaista. Tutkijoiden tarkkailema luonnosta pyydetty yksilö muuten oksensi ensi töikseen töyhtökiurun.
Hännän ”koivet” ovat erikoistuneita suomuja, samoin kuin kalkkarokäärmeiden kalistimet. Näyttää siltä, että käärmeensuomuista on moneksi.
Lisää P. urarachnoides– kyystä voi lukea vaikkapa mainiosta blogista nimeltä Life is Short, but Snakes are Long. Siellä voi katsella myös hännästä lähikuvaa, jonka nähtyään ei enää lainkaan ihmettele, kuinka se sekoitettiin kasvaimeen. Myös Real Monstrosities ja Biological Marginalia ovat kirjoittaneet siitä.
Missä sanallakaan mainitaan lintujen sopeutuminen siivekkääseen elämäntapaansa, kerrotaan että linnuilla on ”ontot luut”. Harvemmin pysähdytään selittämään, mitä sillä oikein tarkoitetaan, kuinka ilma oikein luiden sisään pääsee ja miten moinen on kehittynyt. Tai, että linnuilla onttoja ovat monet muutkin paikat kuin luut. Tarina onttojen luiden takana on äärimmäisen mielenkiintoinen ja kurkottaa kauas aikaan ennen dinosauruksia. Vielä harvemmin kerrotaan, ettei luiden onttous ole suinkaan linnuille ainutlaatuista. Jokaisella tämän artikkelin lukijallakin – olettaen, että olette ihmisiä – on muutamia onttoja luita.
Kuvassa on sulttaanisarvinokan (Buceros rhinoceros) kallo halkileikattuna: sisus on lähestulkoon pelkkää ilmaa. Kuva: Matt Wedel, SV-POW-blogista täältä.
Tämä artikkeli on Meten toive vuosipäivähaasteen ajalta, vaikka tuleekin pahemman kerran myöhässä. Jatka lukemista ”Onttojen eläinten parissa”
Tarkoituksenani oli kirjoittaa Meten ehdotuksesta artikkeli eläinten erilaisista tavoista huolehtia jälkikasvustaan, mutta aihe osoittautui niin monimuotoiseksi, että se levisi käsiin, ja tulossa on kahden tai kolmen artikkelin sarja. Aloitan joka tapauksessa yksinkertaisesta munien tai poikasten suojelusta ja vartioinnista. Tai yksinkertaiseksihan sitä luulisi (kuva: hautova kalliopyton Tropicariossa Helsingissä/Wikipedia).
Eläinkunnan mutkattomin, ja luultavasti myös vanhin tapa lisääntyä on umpimähkäisesti ripotella suuri määrä munia tai sukusoluja ympäriinsä, ja toivoa, että joku niistä selviää. Tämän strategian ääripäätä edustaa kummallinen möhkäkala (Mola mola), joka saattaa laskea satoja miljoonia mätimunia – vuodessa! Joskus laatu on kuitenkin määrää arvokkaampaa. Jälkikasvun lukumäärän ja yksittäiseen poikaseen käytetyn vaivan välillä on herkkä tasapaino, joka voi erilaisilla eläimillä asettua hyvinkin eri paikkaan. Yksinkertaisin tapa auttaa on antaa kullekin poikaselle enemmän eväitä elämään. Munassa voi tulla mukana suurempi ravintovarasto, poikanen kuoriutuu nopeammin tai on kuoriutuessaan isompi.
Näitä konsteja käyttääkin suuri määrä eläimiä, mutta luonto ei tietenkään tyytynyt pelkästään ilmiselviin ratkaisuihin. Eläinten maailmasta löytyy toinen toistaan käsittämättömämpiä tapoja auttaa poikasia aina kohdunsisäisestä kannibalismista herttaisiin auttaviin täteihin ja setiin.
Tässä artikkelissa jätän nisäkkäät ja enimmäkseen linnutkin jotensakin olemattomalle huomiolle, koska niiden monimutkainen poikastenhoito on jo yleisessä tiedossa. Yllätyksiä löytyy sen sijaan tavallisesti kylminä ja piittaamattomina pidetyistä eläinryhmistä, kaloista aina taskurapuihin saakka. Jatka lukemista ”Hautova pyton, piilotettu sammakonkutu”
Galapagossaarten eläimistöön kuuluu joukko maailman mielikuvituksellisimpia matelijoita: sukeltavia merileguaaneja, 200-kiloisia kilpikonnia ja vaaleanpunaisia maaleguaaneja. Sammakkoeläimiä siellä ei ole lainkaan. Saariston luonto ei selvästikään ole kopio lähimmän rannikon, Kolumbian luonnosta. Lajeja on paljon vähemmän, mutta niistä vain harvaa tavataan missään muualla maailmassa, ja monien elintavat ovat aivan erilaiset kuin lähimpien mannersukulaistensa. Mikä tekee saarista ja niiden eläimistä niin erityisiä?
Tämä artikkeli on julkaistu pidempänä versiona ja täydellisen lähdeluettelon kera Herpetomanian numerossa 3/2011. Kuva: Putneymark/Wikimedia Commons. Jatka lukemista ”Jättimatelijoita ja kummajaisia saarilla”
planeetanihmeet.wordpress.com 
